Sofia Herala: Nukkuvien kukkien joki

Tämä syksy näyttää olevan mielenkiintoisten uutuuskirjojen voittokulkua. Sofia Heralan esikoiskirjaa Nukkuvien kukkien joki voisin veikata syksyn parhaimmistoon kuuluvaksi.

Kirjalla on kaunis, uteliaisuutta herättävä nimi, ja myös sen ulkoasu on kaunis. Eikä siinä ole vielä kaikki: vaikka kirjan tarina on surullinen, siinä on myös hauskuutta ja kauneutta, ja se on hyvin kirjoitettu. Yksityiskohdat pysyvät hallussa, lipsahduksia ei ole. Tarina haarautuu moneen suuntaan, mutta sulkeutuu lopulta täydellisesti, eikä yksikään haara jää selvittämättömäksi. Kieli on kaunista ja kuvailevaa. Mitäpä muuta lukija voisi hyvältä kirjalta toivoa! Ja nyt minä todellakin tiedän, miten kirjaa voi sekä ahmia että säästellä. Ensin luin säästellen. Sitten luin uudestaan ahmien, sitten ostin kirjan itselleni, jotta voin taas lukea sen säästellen, tarinasta nauttien.

Kirjailijan jälkisanojen alussa on faktatietoa romaanin aiheesta:

"29. toukokuuta vuonna 1956 Alatornion Kourilehdossa tapahtui järkyttävä tragedia, kun kolmeatoista koululaista kuljettanut proomu kaatui kevään viimeisenä koulupäivänä. Vuolas virta vei mukanaan viisi lasta ja veneen kuljettajan, joka menehtyi kannatellessaan tulvivan joen varaan joutuneita. Onnettomuutta seurannut suru oli yhteinen: hautajaisiin osallistui arviolta neljätuhatta ihmistä." (s. 255)

Tarina kerrotaan pääasiassa Oivan ja Anni-Helenan (eli Hellin) näkökulmasta. Toisessa osassa näkökulma on Kreettan ja Juhanin.  Taitavilla näkökulmavaihdoksilla saadaan esille koko pienen kyläyhteisön elämänkokoiset tarinat.

Oiva on kiltti ja hellä isä lapsilleen. Sipaisee hiuksia, nukuttaa vieressään. Alkaa isäksi myös sisarensa viisivuotiaalle  Anni-Helenalle, jonka äiti hylkää varoittamatta ja julmasti veljensä hoiviin.

"Sisko puhui leveällä nuotilla. Se kääntyi katsomaan auton edessä seisovaa tyttöä ja yritti viittoa tätä lähemmäksi, mutta tyttö ei hievahtanut. Sen silmät olivat pohjattoman surulliset, kaskea taulussa raivaavan riepupaitaisen raatajan. Kun tyttö ei tehnyt elettäkään liikkuakseen, Josefiina sieppasi lasta kyynärpäästä. Tyttö antoi myöten ja käveli pää painuksissa lähelleni." (s. 20)

Vertaus taulun kaskea raivaavaan raatajaan on ihokarvoja nostattava ja kuvastaa hyvin Sofia Heralan taiturimaista kieltä. Se tulee esille myös elävässä torniojokilaakson murteessa ja siinä, miten Oiva lukee saksankielisiä kirjeitä sanakirjan kanssa. Herala kiittää Jaana Angeriaa murteen tarkistamisesta ja Tracey Lehriä saksankielisten osuuksien tarkistamisesta.

Äidin hylkäämisen jälkeen Anni-Helena joutuu elämässään kokemaan vielä monta hylkäämistä ja sietämään monien ihmisten epäasiallista kohtelua, kiusaamista ja väkivaltaa. Oiva on kuitenkin aina vakaa ja turvallinen. Hän suojelee tyttöä,  niin kuin kaappikello salaisuuksiaan. 

Sijaisperheen ulkopuolisia tärkeitä ihmisiä ovat Kreetta ja Juhani. Kreetasta tulee Hellin erottamaton ystävä n. 11-vuotiaaksi asti, kunnes proomuonnettomuus rikkoo sen ja paljon muuta. Juhani on naapurin parikymppinen nuorimies, joka on Oivalle ikuisesti kiitollinen hengestään. Hän on hyväluontoinen ja lapsirakas, toimii välillä lasten uimavahtina ja viihtyy heidän seurassaan ilman mitään pahoja taka-ajatuksia. Oivan tavoin Juhani on kunnon mies ja hyvä ihminen.

Tarinan viimeinen luku aiheutti minulle ahdistavaa päänvaivaa. Järkytyin ensimmäisenä mieleeni tulleesta tulkinnasta: Jättikö aikuinen Anni-Helena vauvansa pärekoissa Elnalle ja jatkoi yksin matkaansa? Vai oliko se vain epävarman ja ehkä masentuneen nuoren äidin salainen, häpeällinen ajatus. Tarkoittiko irti päästäminen Oivan kannustukseen uskomista ja sitä, että pikkuhiljaa nuori äiti alkoi luottaa omiin äidintaitoihinsa?

"Ei kläpilä ole mithään hättää. Sie ossaat tämän homman kyllä." (s. 250)

Haluan uskoa, että Oivan kiltteys ja lempeys johdattivat Hellin oikeaan suuntaan jälleen kerran. 

Sofia Heralan Nukkuvien kukkien joki  herätti minussa monenlaisia tunteita ja oli todella vaikuttava lukukokemus. Voin suositella sitä lämpimästi.

Hauskaksi loppukevennykseksi voisi lainata Kreettan ensikokemukset rakkauden polulla:

"Kreetta oli tuntenut tykyttävän sydämen pojan rintakehän läpi, kun oli suukottanut kaulaa ja laittanut kädet revontulikuvioisen villapaidan sisälle. Veikko ei ollut osannut pussata. Jotenkin sen märät huulet olivat vain pyörineet naamalla kuin rätti, kastelleet posket ja leuan. Kreetta antoi minun kikattaa." (s. 186 - 187)

Kiitos kirjasta! @Sofia Herala 

Faktatietoja onnettomuudesta voi lukea vaikkapa näiden linkkien takaa:

https://www.hs.fi/ihmisia/art-2000004400293.html (Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten. Luettu 12.9.2026).

https://www.kaleva.fi/talla-paikalla-13-lasta-ja-nuori-mies-vajosivat-tu/3645792 (Tilaajille. Luettu 12.9.2026)

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Lisa Ridzénin Kurjet lentävät etelään oli pitkään lukulistalla. Koska kirjaston lainausjono oli pitkä, päätin vihdoin lukea sen E-kirjana. Oikea kirja on minulle kuitenkin aina se ykkösvaihtoehto. Ehkäpä nyt ostan kirjan myös omaan kirjahyllyyni, niin vaikuttava ja hieno lukukokemus se oli.

Kurjet lentävät etelään kertoo vanhan Bo Anderssonin elämästä keskittyen viimeisiin viiteen kuukauteen toukokuusta lokakuuhun."Alkusysäyksen Kurjet lentävät etelään -kirjalle antoivat isoisän luona käyneiden kotihoitajien päiväkirjamerkinnät, jotka Ridzén sattumalta löysi. Nyt kirjan oikeudet on myyty kolmeenkymmeneen maahan, ja se voitti Ruotsissa Årets Bok -kirjallisuuspalkinnon."  (https://www.tammi.fi/tekija/lisa-ridzen/  Luettu 6.9.2026.)

Kotihoito käy neljä kertaa päivässä pitämässä Bosta huolta, lämmittämässä ruokaa, suihkuttamassa ja vaihtamassa vaippaa tai kastuneita housuja. Bon toimintakyky on heikko: on voimaton olo, ongelmia näkemisessä, ja keuhkoihin kertyy limaa, huimaa, ja nivelet ovat turvoksissa. Lukijan huomiota kiinnittää, että kotihoitajilla on aikaa ystävälliseen kohtaamiseen ja juttelemiseen, toisinaan jopa vanhan ja uskollisen koiraystävän, Sixtenin ulkoiluttamiseen. Mediasta on viime aikoina voinut seurata Suomen vanhustenhoidon tilannetta, joka ei  käsittääkseni ole näin hyvä, vaan huolestuttava ja jopa epäinhimillinen. 

Aluksi oli vaikea hahmottaa, keitä henkilöt ovat, koska he vain ilmaantuivat tekstiin ilman tarkentavia selityksiä tai esittelyitä. Henkilöiden ilmantuminen tarinaan ilman epiteettejä on kuitenkin ymmärrettävää, sillä Bo on minäkertoja. Ei hänen ole tarpeen selitellä henkilöitä; hehän ovat hänen tuttujaan eri aikakerroksista.

Aluksi oli vaikea hahmottaa myös ajankulua, joka tuntui vaihtelevan häiritsevästi. Ajankulku ja esiin selittelemättä pulpahtelevat henkilöt aiheuttivat hämmennystä. Kun pääsin tarinaan sisälle, kerrontatekniikka alkoi tuntua loistavalta. Menneisyys ja nykyisyys ovatkin läsnä samanaikaisesti ja päällekkäin! Vanha ja sairas Bo nukkuu paljon. Menneisyys on läsnä hänen unissaan ja muistoissaan, joihin hän tuon tuostakin vaipuu. Nykyhetki täyttyy kodinhoitajajien ja poika Hansin käynneistä, syömisestä, pissavahingoista ja vanhan Sixten-koiran silittelystä tai ulos päästämisestä. Lenkitys ei enää onnistu.

Henkilöhahmoista myönteisiä ja lämpimiä ovat kotihoitajat Ingrid ja Kalle, naapuri Marita sekä Bon vanha ystävä Ture. Vaimoaan Fredrikaa Bo muistelee lämpimästi ja arvostaen, mutta ei halua tavata nykyhetken Fredrikaa, muistisairauden runtelemaa ihmisen kuorta. Myös pojantytär Ellinor on Bolle tärkeä ja läheinen.

Poika Hansin kanssa on aiemmin ollut läheiset välit, ja Hansin lapsuuteen liittyy paljon hyviä muistoja. Nykyhetkessä kommunikointi on vaikeaa. Hans elää kiireistä elämäänsä ja yrittää samalla vastata Bon kotona olemisesta ja hoidon sujuvuudesta. Bo kokee sen kuitenkin määräilemisenä ja itsemääräämisoikeuteensa puuttumisena. Välillä pilkahtaa muistojen kautta hyvä hetki myös nykyisyydessä.

Bon vanhemmat, äijä ja muori, ovat mukana muistoissa. Äijä oli hankala, ja väkivaltainen, muori huolehtivainen tarkkailija ja tunteiden tulkki. Äijän julmuudesta ja väkivallasta jäi kipeitä, elämänikäisiä haavoja, joiden myötä Bostakin tuli puhumaton. On niin vaikea saada sanotuksi omalle lapselle mitään hyvää, kun sellaista ei ole tottunut kuulemaan omassa lapsuudessaan.

Aivan omaa luokkaansa tarinassa on Bon ja Sixten-koiran lämmin ystävyys. Sixten hyppää luontevasti Bon viereen nukkumaan, ja Bon käsi lepää Sixtenin selän päällä. Heidän saumattoman ystävyytensä kuvailu liikutti koiraihmisen sydäntä. Vielä riipaisevampaa on, että poika Hans päättää viedä Sixtenin toiseen kotiin. Perusteluna on, ettei Bo kykene koirasta enää huolehtimaan, mikä on kyllä ymmärrettävää, mutta koiran poisvienti on myös julmaa. Bo masentuu, menettää ruokahalunsa ja lakkaa puhumasta Hansille.

Hansin toiminta Sixtenin suhteen herättää ristiriitaisia ajatuksia. Ehkä Hans vain toimii hyvässä tarkoituksessa, niin kuin toimittava on, vaikka se tuntuu väärältä. Ei ole helppoa ottaa ohjaksia käsiin, kun on kyse omasta vanhemmasta. Jäin kuitenkin miettimään, miten muuten hän olisi voinut toimia: Olisiko hän itse voinut ottaa koiran tai sopia kodinhoitajien tai naapurin kanssa koiran huolehtimisesta? Oliko syynä pojan oman elämän todelliset kiireet vai pelkkä itsekkyys? Oliko muka pakko aiheuttaa vanhalle isälle ylivoimaista surua kaikkien jo olemassa olevien kärsimysten lisäksi?

Lisa Ridzénin Kurjet lentävät etelään nostaa esille tärkeitä asioita: vanhenemisen, toimintakyvyn heikkenemisen, eletyn elämän ja vanhan ihmisen arvostavan kohtaamisen sekä ihmisen itsemääräämisoikeuden.

Kirjan tarina kosketti kahdella tavalla. Se on taidokkaasti kirjoitettu tarina, joka toi mieleen myös oman elämäni vanhemman sukupolven viimeiset ajat kaikkine vaikeuksineen. Bon tarinassa on kaunis loppu. Vanhan ystävän kohtaaminen on lohdullista, ja on myös hienoa, että tärkeät sanat saatiin sanotuksi.

Minun elämässäni ne sanat jäivät sanomatta.

Kansikuvan osoite: https://www.tammi.fi/kuvapankki (Luettu 6.9.2026)