Tämä syksy näyttää olevan mielenkiintoisten uutuuskirjojen voittokulkua. Sofia Heralan esikoiskirjaa Nukkuvien kukkien joki voisin veikata syksyn parhaimmistoon kuuluvaksi.
Kirjalla on kaunis, uteliaisuutta herättävä nimi, ja myös sen ulkoasu on kaunis. Eikä siinä ole vielä kaikki: vaikka kirjan tarina on surullinen, siinä on myös hauskuutta ja kauneutta, ja se on hyvin kirjoitettu. Yksityiskohdat pysyvät hallussa, lipsahduksia ei ole. Tarina haarautuu moneen suuntaan, mutta sulkeutuu lopulta täydellisesti, eikä yksikään haara jää selvittämättömäksi. Kieli on kaunista ja kuvailevaa. Mitäpä muuta lukija voisi hyvältä kirjalta toivoa! Ja nyt minä todellakin tiedän, miten kirjaa voi sekä ahmia että säästellä. Ensin luin säästellen. Sitten luin uudestaan ahmien, sitten ostin kirjan itselleni, jotta voin taas lukea sen säästellen, tarinasta nauttien.
Kirjailijan jälkisanojen alussa on faktatietoa romaanin aiheesta:
"29. toukokuuta vuonna 1956 Alatornion Kourilehdossa tapahtui järkyttävä tragedia, kun kolmeatoista koululaista kuljettanut proomu kaatui kevään viimeisenä koulupäivänä. Vuolas virta vei mukanaan viisi lasta ja veneen kuljettajan, joka menehtyi kannatellessaan tulvivan joen varaan joutuneita. Onnettomuutta seurannut suru oli yhteinen: hautajaisiin osallistui arviolta neljätuhatta ihmistä." (s. 255)
Tarina kerrotaan pääasiassa Oivan ja Anni-Helenan (eli Hellin) näkökulmasta. Toisessa osassa näkökulma on Kreettan ja Juhanin. Taitavilla näkökulmavaihdoksilla saadaan esille koko pienen kyläyhteisön elämänkokoiset tarinat.
Oiva on kiltti ja hellä isä lapsilleen. Sipaisee hiuksia, nukuttaa vieressään. Alkaa isäksi myös sisarensa viisivuotiaalle Anni-Helenalle, jonka äiti hylkää varoittamatta ja julmasti veljensä hoiviin.
"Sisko puhui leveällä nuotilla. Se kääntyi katsomaan auton edessä seisovaa tyttöä ja yritti viittoa tätä lähemmäksi, mutta tyttö ei hievahtanut. Sen silmät olivat pohjattoman surulliset, kaskea taulussa raivaavan riepupaitaisen raatajan. Kun tyttö ei tehnyt elettäkään liikkuakseen, Josefiina sieppasi lasta kyynärpäästä. Tyttö antoi myöten ja käveli pää painuksissa lähelleni." (s. 20)
Vertaus taulun kaskea raivaavaan raatajaan on ihokarvoja nostattava ja kuvastaa hyvin Sofia Heralan taiturimaista kieltä. Se tulee esille myös elävässä torniojokilaakson murteessa ja siinä, miten Oiva lukee saksankielisiä kirjeitä sanakirjan kanssa. Herala kiittää Jaana Angeriaa murteen tarkistamisesta ja Tracey Lehriä saksankielisten osuuksien tarkistamisesta.
Äidin hylkäämisen jälkeen Anni-Helena joutuu elämässään kokemaan vielä monta hylkäämistä ja sietämään monien ihmisten epäasiallista kohtelua, kiusaamista ja väkivaltaa. Oiva on kuitenkin aina vakaa ja turvallinen. Hän suojelee tyttöä, niin kuin kaappikello salaisuuksiaan.
Sijaisperheen ulkopuolisia tärkeitä ihmisiä ovat Kreetta ja Juhani. Kreetasta tulee Hellin erottamaton ystävä n. 11-vuotiaaksi asti, kunnes proomuonnettomuus rikkoo sen ja paljon muuta. Juhani on naapurin parikymppinen nuorimies, joka on Oivalle ikuisesti kiitollinen hengestään. Hän on hyväluontoinen ja lapsirakas, toimii välillä lasten uimavahtina ja viihtyy heidän seurassaan ilman mitään pahoja taka-ajatuksia. Oivan tavoin Juhani on kunnon mies ja hyvä ihminen.
Tarinan viimeinen luku aiheutti minulle ahdistavaa päänvaivaa. Järkytyin ensimmäisenä mieleeni tulleesta tulkinnasta: Jättikö aikuinen Anni-Helena vauvansa pärekoissa Elnalle ja jatkoi yksin matkaansa? Vai oliko se vain epävarman ja ehkä masentuneen nuoren äidin salainen, häpeällinen ajatus. Tarkoittiko irti päästäminen Oivan kannustukseen uskomista ja sitä, että pikkuhiljaa nuori äiti alkoi luottaa omiin äidintaitoihinsa?
"Ei kläpilä ole mithään hättää. Sie ossaat tämän homman kyllä." (s. 250)
Haluan uskoa, että Oivan kiltteys ja lempeys johdattivat Hellin oikeaan suuntaan jälleen kerran.
Sofia Heralan Nukkuvien kukkien joki herätti minussa monenlaisia tunteita ja oli todella vaikuttava lukukokemus. Voin suositella sitä lämpimästi.
Hauskaksi loppukevennykseksi voisi lainata Kreettan ensikokemukset rakkauden polulla:
"Kreetta oli tuntenut tykyttävän sydämen pojan rintakehän läpi, kun oli suukottanut kaulaa ja laittanut kädet revontulikuvioisen villapaidan sisälle. Veikko ei ollut osannut pussata. Jotenkin sen märät huulet olivat vain pyörineet naamalla kuin rätti, kastelleet posket ja leuan. Kreetta antoi minun kikattaa." (s. 186 - 187)
Kiitos kirjasta! @Sofia Herala
Faktatietoja onnettomuudesta voi lukea vaikkapa näiden linkkien takaa:
https://www.hs.fi/ihmisia/art-2000004400293.html (Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten. Luettu 12.9.2026).
https://www.kaleva.fi/talla-paikalla-13-lasta-ja-nuori-mies-vajosivat-tu/3645792 (Tilaajille. Luettu 12.9.2026)
