30.3.2017

Mika Waltari: Turms, kuolematon - mahtava järkäle!

Kun välillä joutuu lukemaan huonojakin nykykirjoja, osaa taas arvostaa kunnon kirjoja, klassikoita.

Mika Waltarin Turms, kuolematon on kunnioitettavan kokoinen järkäle, niin kuin useimmat Waltarin kirjat ovat. Tässä painoksessa (1998) kuvituksena on etruskien haudoista ja temppeleistä löytyneitä kuvia, joiden kautta "Waltarin värikylläinen teksti syttyy uudella tavalla hehkuun, ja samalla etruskien elämä ja kulttuuri levittäytyvät lukijan eteen entistä kutsuvampana." (Ote takakansitekstistä).

Kirja kertoo Turmsin, Arsinoen ja lukuisten muiden henkilöiden ja kansojen tarinaa. Kansoja, henkilöitä, taisteluja ja tapahtumia on välillä melkein väsyttävyyteen asti, mutta taiturimaisen kirjailijan punoma juoni pitää otteessaan koko 420 sivun verran, ihan viimeisiin sanoihin saakka. Waltarin kieli on ihanaa ja elävää! Sotatoimet ja julmuudetkin on kuvattu niin elävästi, että kaiken näkee silmiensä edessä kuin elokuvassa. Lukeminen on helppoa, ja herkkätunteisenkin on pakko jatkaa.

Turms kertoo tarinaansa kymmenen kirjan verran. Hänen suuri rakkautensa ja intohimon kohteensa on Arsinoe, nainen, jonka kautta jumalatar puhuu. Miehet voivat nähdä Arsinoen kasvoissa kenet haluavat. Arsinoella on ehdoton fyysinen valta miehiin, ja hän käyttää sitä sumeilematta hyväkseen. Hän saa pauloihinsa kenet haluaa, vaikka ikivanhan Tertius Valeriuksen, joka luulee olevansa  Arsinoen lapsen isä:

"...Hänen jumalattarensa tehtyä minut vielä ukon iässä mieheksi jälleen katsoin olevani oikeutettu, jopa velvollinen hänen tilansa takia solmimaan laillisen avioliiton hänen kanssaan. Tänä aikana olen kaupunkia kohdanneista koettelemuksista huolimatta nuortunut kymmenen vuotta, ellen kahtakymmentä. Enkö ole sinunkin silmissäsi nuortunut, Turnus.

Ennen järkevä vanhus alkoi keikailla ja tepastella edessäni kuin kaulaansa kohotteleva kukko ja kaulan rypyt roikkuivat helttana hänen laihan leukansa alla. Partansakin hän oli ajattanut ja piti purppurareunaista senaattorinviittaa kädellään koossa keikailevasti kuin turhamainen nuorukainen. Enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa, niin surkuteltava näky hän oli." (s. 332)

Turmsin elämä on rikasta ja vaihtelevaa, mutta jotenkin hän tuntuu vain ajelehtivan tapahtumasta ja ajanjaksosta toiseen, toisin kuin Arsinoe, joka edellä kuvatussa tapauksessakin sai isoisäikäisen Tertius Valeriuksen kautta itselleen hyvän aseman, talon ja lapselleen maineikkaan isähahmon.

Arsinoe ei todellakaan ajelehdi. Hän ohjaa ja järjestää aktiivisesti elämäänsä itselleen sopivaksi. Kauniille tai vaikutusvaltaisille miehille Arsinoe antaa ilolla sen, mitä he haluavat. Rumille ja arvottomille hän antaa sen, mitä he ansaitsevat. 

Vaikka Arsinoe rakastaa ja himoitsee Turmsia, mikään ei estä häntä tekemästä lapsia Turmsin ystävien kanssa ja uskottelemasta Turmsille, että hänenhän ne ovat. Kaikki muut ovat kyllä jo ajat sitten huomanneet, että lapsella on samanlainen syntymämerkki kuin eräällä merirosvolla tai samanlaiset silmät kuin yhteisen laivamatkan laivalääkärillä. Turmsia on helppo ällyyttää. Turms antaa anteeksi kaiken, kunhan vain saa nauttia Arsinoen lämmöstä ja rakkaudesta.

Arsinoe kiukuttelee, oikuttelee, vetoaa taitavasti naiseuteensa ja varmistaa aina oman menestymisensä. Lapsetkin hän voi järjestää pois tieltä korkeampien päämäärien hyväksi. Vaikka Arsinoe on sietämätön, hän on samalla kunnioitettava, itsenäinen, omaa elämäänsä vahvasti elävä nainen. Arsinoessa ja Sinuhe, egyptiläisen Neferneferneferissä on paljon samaa: vastustamatonta kauneutta ja suurta viekkautta oman elämänsä hallinnoimisessa.

Turms, kuolemattomassa on fantasiakirjallisuuden piirteitä, vaikka se ei varsinaisesti sitä olekaan: salama toimii ikään kuin porttiavaimena maailmasta toiseen siirtymisessä, jumalat ovat keskeisessä asemassa tapahtumissa, enteitä tulkitaan, ja Turmsin elämä kuvataan matkana. Turmsista paljastuu tarinan aikana erilaisia mystisiä piirteitä. Turms on lukumo, parantaja, palannut ja palaava, kuolematon.

Waltarin kieli kantaa loppuun saakka: "..Viimeisen kerran maistan elämän maun tuhkassa paistetusta ohrakakusta, raikkaalla vedellä sekoitetusta viinistä. Tulkoot sitten jumalat. Mutta enemmän kuin heitä ikävöin suojelushenkeäni. Valoruumiina, tuliruumiina hän on levittävä siipensä ylleni ja suuteleva hengen suustani. Sinä hetkenä hän vihdoin on kuiskaava nimensä korvaani ja olen tunteva hänet.

Siksi tiedän kuolevani onnellisena, hehkuvana kuin nuorukainen, saadessani vihdoin sulkea hänet syliini ja tuntiessani hänet. Hänen väkevät siipensä kantavat minut kuolemattomuuteen. Sitten on tuleva leponi ja unohdus, suloinen, suloinen unohdus. Vuosisata, vuosituhat, samantekevää. Kerran olen palaava, minä, Turms, kuolematon." (s.420)

Todellakin, Mika Waltari on taituri ja mestari! Hänen kirjojensa lisäksi kannattaa tutustua myös Panu Rajalan kirjaan Unio Mystica -Mika Waltarin elämä ja teokset. Sekin on melkoinen järkäle (797 sivua), mutta Waltarin mielenkiintoisesta elämästä ja lukuisista teoksista on paljon sanottavaa.

 

2.3.2017

Lasse Nousisinen: Konttaava koomikko - Sketsistä ei ole romaaniksi

Kirjan etukansitekstin mukaan "Lasse Nousiainen (s.1978) on käsikirjoittaja ja komediantekijä, hän on tehnyt huumoriohjelmia radioon sekä kirjoittanut sketsejä ja viihdettä televisioon. Konttaava koomikko on Nousiaisen esikoisromaani."

Nousiaisen kirjassa on ihan hauska idea: Mies kuolee ja syntyy uudelleen vauvan kehossa, mutta aikuisen miehen tietoisuudella.  Lukijaa naurattaa hetken, kun vauva onkin kiinnostunut näkemistään tisseistä, pepuista ja kummitätien hameiden alle katselusta. Vielä hetken naurattaa, kun miesvauva yrittää itkemällä ja karjumalla ilmaista, että pitsaa ja kaljaahan tässä oikeastaan tekee mieli, mutta kukaan ei vain tunnu tajuavan sitä. Lukijaa ei ehkä enää nauratakaan, kun vauvan mietteissä toistuvat panemiset ja pilven polttelut. Lukijaa ei todellakaan enää naurata, kun kirjoittaja (mielestäni ei kirjailija), kömpelösti alleviivaa tekstissään ideaansa: "Hän on lapsi, mutta voisi olla myös koomikko."  "Lapsen todellisuus kinuaa äidiltä lisää mokkapalaa ja aikuisen todellisuus muistaa erään viikonlopun mökillä..."

Konttaavan koomikon idea kantaa hetken, ehkä n. viiden minuutin stand up -sketsin verran. Ennen sivua 100 lukeminen on jo puisevaa. Jotenkin tulee mieleen tilanne, jossa koomikko kertoo lavalla venytettyä vitsiä, eikä kukaan yleisössä naura. Joku vilkuilee kelloaan, joku haukottelee, jotkut juttelevat omiaan. Joku rohkea kerää kamppeensa ja poistuu.

Nykyään on niin muodikasta kirjoittaa kirja! Tuntuu, että markkinoille tulvii tuon tuostakin jonkun julkkiksen "kirjoittama" kirja elämästä tai käänteentekevistä elämänmuutoksista. Kyllä minä kuitenkin enemmän arvostan kirjaa, jonka eteen kirjailija on tehnyt ammattimaista taustatyötä ja jolla on jotain sanottavaa. Teinipojatkin osaavat suoltaa päämäärätöntä hömppää. Kirjailijoita hekään eivät ole.