Petri Tamminen: Suomen historia - Isoja asioita, pieniä näkökulmia

Petri Tamminen on lyhyiden lauseiden mies. Pidän hänen huippuunsa hiotusta lakonisesta ilmaisutavastaan, jossa sanojen ja lauseiden välit ovat täynnä informaatiota. "Tamminen on kuvaillut esikoisteoksensa Elämiä (1994) tyyliä seuraavasti: Rivien välit kirjoitin tilaviksi, toivoin, että lukija mahtuisi niihin ja toisi mukanaan omat muistonsa. Tämä perusajatus on mukana kaikissa kirjoissani."
(https://fi.wikipedia.org/wiki/Petri_Tamminen)

Kirjoja ei todellakaan venytetä turhaan. Lyhyt tyyli toimii myös Suomen historia -kirjassa, jossa esitellään keskeisiä tapahtumia vuosilta 1917 - 2017. Siinähän ei ole mitään erikoista, mutta erikoista on se, että suuret asiat esitellään pienestä näkökulmasta, yksittäisen ihmisen muistona. Suomen historiassa on vain 157 sivua, ja tekstit ovat lyhyitä, joten kirjan lukee tunnissa, mutta kyllä tekstit raksuttavat mielessä pitempään.

Tammisen Suomen historia on mukava lisä 100-vuotiaan Suomen juhlistamiseksi. Pitääpä palata muihinkin hänen kirjoihinsa.

Rut Bryk: elämän taide

Kävitkö katsomassa Rut Brykin 100-vuotisjuhlanäyttelyn, Taikalaatikon? 

 

"Toukokuussa EMMAssa avautui Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan juhlavuoden näyttely, joka esittelee laajasti Rut Brykin (1916-1999) tuotantoa. Rut Bryk oli sodanjälkeisen Suomen taiteen keskeisimpiä taiteilijoita. Hän oli modernin keramiikkataiteen uudistaja, jonka teoksissa on vahva tunnelma ja intensiivistä herkkyyttä. Varhaisten teosten värikästä tarinallisuutta seurasi monumentaalisten teosten tilallisuus ja yhteys arkkitehtuuriin." (http://emma.museum/nayttelyt/rutbryk)

Näyttely siirtyi seuraavaksi Oulun taidemuseoon, jossa se oli nähtävillä 1.10.2016 - 15.1.2017. Lisätietoa Rut Brykistä saa myös Oulun taidemuseon sivulta(http://www.ouka.fi/oulu/taidemuseo/rut-bryk-taikalaatikko).

 

Jos kävit katsomassa näyttelyn, (joka tuskin jätti ketään kylmäksi), uskoisin, että pidät myös Harri Kalhan kirjoittamasta kirjasta Rut Bryk: elämän taide. Kirjassa esitellään ja taustoitetaan kaikki näyttelyssä olleet työt ja myös muita töitä, jotka eivät ole siirrettävissä. Harri Kalha avaa teoksia, mutta myös Rut Brykin etäisenä pidettyä persoonaa. Brykin avioliitto Tapio Wirkkalan kanssa vaikuttaa seesteiseltä. Kirjassa esitellään pariskunnan yhteisiä näyttelyitä, ja mukana on myös perhevalokuvia, joissa näkyy onnellisen oloinen pariskunta tai perhe.

Harri Kalhan kirjan myötä on mukava saada lisätietoa nähdyistä teoksista. Oudosti tuijottavat madonnahahmot saavat selityksensä: taiteilija eli ja suunnitteli töitään pään sisällä, vaikka oli kuvattu äitinä. Äitiys ja taiteilijuus olivat erottamattomia, ja myös lapset pääsivät osaksi taidetta, ja jo varhain osallistumaan myös taiteen tekemiseen. Lapsista Sami Wirkkala jatkoi vanhempiensa luovaa työtä arkkitehtina ja muotoilijana ja tytär Maaria Wirkkala taiteilijana.

Harri Kalhan kirjasta saa mielenkiintoista lisätietoa Brykin tavasta piilottaa pieniä yllätyksiä teoksiinsa, kuten esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtajan työhuoneeseen valmistuneeseen takkakaakelisommitelmaan: Pikkuiseen kaakeliin on painettu siirtokuvaruusu ja kruunupäinen varis, tuolloisen pääjohtajan Klaus Variksen kunniaksi.

Näyttelyn tunnuseläimenä ja kirjan kannessa on leijona, joka on ihmeen kutsuva ja vetoava. Kiitos Harri Kalhan, näen nyt leijonan tuuhean tukan ja parran. Leijonassa onkin Brykin taiteilijapuoliso Tapio Wirkkala.
 

Rut Bryk, Leijona, 1957,
Tapio Wirkkala Rut Bryk säätiön kokoelma. Kuva Ella Tommila/EMMA (http://www.ouka.fi/oulu/taidemuseo/rut-bryk-taikalaatikko)
  

Mark Levengood kirjoittaa hyvää tuulta

Luin yhden viikonlopun aikana kaikki Mark Levengoodin kirjat:
Riemujen rikkaus ja surujen summa 2007
Niin pieni ihmissydän on 2008
Missä kukat kauneimmat 2010
Miljoona ruusua 2014 ja
Vasten auringon siltaa 2015.

Kirjat on nimetty hauskasti suomalaisten iskelmätekstien mukaan. On samantekevää, missä järjestyksessä kirjat lukee. Kirjat sisältävät pieniä tekstejä, muistoja ja ajatuksia eletystä elämästä ja kohdatuista ihmisistä.  Persoonalliset sukulaiset saavat lempeän paikkansa kirjassa. Tarinat ovat sympaattisia ja kuvastavat Levengoodin positiivista elämänasennetta ja huumoria.

Levengood on ruotsinsuomalainen (ja Suomessa suomenruotsalainen) radio- ja tv-toimittaja ja kirjailija. Hän on syntynyt Yhdysvalloissa ja asunut Suomessa 19-vuotiaaksi asti.

"Elämällä on monta ilmettä. Epäonnistumisiin voi kätkeytyä hyviä puolia, ja tylsä arki saattaa kääntyä avartavaksi elämykseksi." (Takakansitekstiä kirjasta Miljoona ruusua)

Levengoodin kirjat voivat hyvinkin toimia lukujumien avaajana. Hyvää mieltä ne ainakin tuovat.

Sanna Isto: Maan alaiset - Finlandia Junior -palkintoehdokas 2016

Finlandia Junior 2016  -palkintoehdokkaana oli myös Sanna Iston Maan alaiset. Kerta kaikkiaan mainio kirja! Miljöönä on kiehtova Suomenlinna. Päähenkilönä on Metuli ja Suomenlinnan maanalaiset, oudot asukkaat, jotka ovat asuneet paikalla jo satoja vuosia, mutta jotka yhä edelleen varovat näyttäytymästä ihmisille.

Metuli on tyttö, oikealta nimeltään Merituuli Miete. Tarinan kulussa hänen nimensä vielä muuttuu Arkajalaksi ja Epeliksi, mikä tuntuu olevan tavallista muillekin asukkaille: Nimi voi muuttua, kun asema yhteisössä muuttuu. Päähenkilön tyttöys ei ole este sille, että pojatkin kiinnostuisivat tarinasta. Tarina on hyvä ja jännittävä, ja ihmisten lisäksi muu henkilökaarti on erittäin mielenkiintoinen. Aikuisena nautin kirjasta samalla tavalla kuin esimerkiksi Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielestä tai C.S. Lewisin Narnia-sarjasta. Hyvää ja jännittävää tarinaa eivät ikärajat kahlitse. Lisäksi kirjan kieli on helppoa ja sujuvaa. Sitä on mukava lukea.

Suomenlinnan maanalaisissa käytävissä ja onkaloissa asustaa varsin persoonallinen erwinien yhdyskunta. Enpä ole ennen törmännyt tällaisiin asukkaisiin! He ovat luonnollisia ja kokonaisia persoonallisuuksia, eivät mitään teennäisiä taikaolentoja. Heillä on myös persoonalliset nimet: Limppu, Dillo, Van Suchtelen (myöhemmin Aatelinen), Moska, Toikkanen, Amiraali, Vandaali, Lisko, Jänes...Nimistä tuli mieleen vanhat suomalaiset, ruotsalaisperäiset sukunimet, jollaisia on mm. Suomen sodan sotilasnimissä. Nimet on hyvin keksitty, ja ne viittaavat mukavasti Suomenlinnan historialliseen menneisyyteen.

Syy siihen, miksi Viapori antautui vain muutaman päivän piirityksen jälkeen 1808 on jäänyt historialliseksi arvoitukseksi. Amiraali Cronstedt vain leimattiin maanpetturiksi. (Ks. lisää esim. http://www.suomenlinna.fi/linnoitus/ruotsalainenkausi/viapori-antautuu/)
Sanna Iston kirja Maan alaiset antaa varsin pätevän ja ymmärrettävän selityksen antautumiselle. :)

Olisin toivonut, että Maan alaiset olisi voittanut Finlandia Junior  -palkinnon. Se olisi sopinut hyvin Suomen juhlavuoteenkin, vaikka ei Suomi 100 -teemaan, mutta Suomen historiaan kuitenkin. Viime vuonna voitti Nadja Sumasen Rambo (ks. blogin erillinen postaus otsikolla Palkittu kyllä, mutta miksi ihmeessä). Se ei mielestäni ollut vuoden paras kirja, varsinkin, kun ehdokkaana oli myös Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä, joka oli myös Tulenkantaja-ehdokkaana sekä Kuvastaja-ehdokkaana 2016. Se sai Blogistanian Kuopus 2015 -palkinnon, Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon 2015 sekä Topelius-palkinnon 2016. (http://siirienoranta.com/surunhauras-lasinterava/)

Finlandia-palkinnon valintaa ja merkitystä voi pohtia. Palkitun kirjan olettaisi olevan todellakin "vuoden kirja", kun palkintoa on kuitenkin markkinoitu Suomen ykköskirjallisuuspalkintona.

Valinnassa yksi nostetaan, mutta paljon hyviä kirjoja jää varjoon, ehkä jopa unohduksiin.
Kun aikuinen kirjoittaa ja aikuinen valitsee nuorille suunnatun kirjan, nuoret itse jäävät prosessissa ulkopuoliseksi. Olisiko syytä valita Finlandia-palkittavat kirjat yleisöraatien äänien perusteella? Eräs ystäväni ehdotti, että Finlandia Junior -palkinto voitaisiin valita nuorten lukijoiden äänien perusteella. Tässä on ideaa: Tällä konstillahan nuoret saataisiin lukemaankin vuoden aikana ilmestynyttä lasten- ja nuortenkirjallisuutta, kun heillä olisi myös valtaa vaikuttaa palkittaviin kirjoihin. Lisäksi nuoret voisivat esitellä ehdokkaana olevat kirjat ja jakaa netissä, kirjastoissa ja muilla foorumeilla lukukokemuksiaan. Näin muutkin palkintoehdokaskirjat saisivat huomiota. Eiköhän tällainen toiminta vastaisi hyvin myös uuden opetussuunnitelman osallistavaa näkökulmaakin?

Vanha tekijä - uusi tuttavuus: Harri Närhi

Missähän umpiossa olen elänyt, kun en ole kuullutkaan Harri Närhistä, joka WSOY:n mukaan on kirjoittanut jo kahdeksan romaania? Kustannustoimittaja vinkkasi kirjaa WSOY:n sivulla. Ei muuta kuin kirjaston varaukseen!

Kuparitalo-kirjassa on kaksi tarinaa, jotka eivät aluksi vaikuta millään tavalla liittyvän toisiinsa. Tarinat kertovat suomensomali Awaale Valonsuusta ja menestyneestä asianajaja Sari Brose'liuksesta. Molemmat tarinat etenevät kiinnostavasti, ja lukija odottaa niiden yhtymistä, ja tuleehan niitä: Awaalen kasvatti-isän antikvariaatissa on myös Sari B. vieraillut. Myös itse kuparitalo on yhdistävä tekijä; onhan sen yläkerrassa moskeija, jossa Awaale käy. Samassa talossa on myös Sari B:n asianajotoimisto. Sarin naapuri ja miesystävä puolestaan liittyvät Awaalen kohtaloon, kuten myös väärennetyn profeetan Mortti ja Vertti, eli Awaalen veljet Somaliasta. 

 

Sari B:n tarina on yllättävä ja mielenkiintoinen. Yhtäkkiä siinä on vihjeitä tulevista tapahtumista vaikka kuinka paljon, mutta Sari itse ei niitä huomaa. Kissakin yrittää varoittaa, mutta ei voi estää Jinni-henkeä vaikuttamasta sekä Awaalen että Sarin elämään.

 

Molemmat tarinat ovat hienosti rakennettuja ja kiinnostavia, mutta pienet yhdistävät tekijät eivät riitä punomaan tarinoita riittävän jäntevästi yhteen. Lopussa tarinat hajoavat harmillisesti, ikään kuin kirjailija olisi kesken kaiken väsynyt. Molemmat jäävät jotenkin kesken. Sen verran kiinnostavasti Harri Närhi kuitenkin kirjoitti, että aion tutustua myös hänen muihin kirjoihinsa.

Tylsimyksen päiväkirja

Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista jäi minulle merkityksettömäksi lukukokemukseksi. Kirja on arkkitehdin fiktiivinen yöpäiväkirja. Engel elää päänsä sisällä. Perhe on hänelle outo. Hän ei edes tiedä, mistä vaimon selässä oleva arpi on tullut. Tyttärestään hän ei osaa puhua mitään. Varsinainen tylsimys! Olisin toivonut, että vaimo Charlottekin olisi saanut kertojanäänen. Hänellä olisi ollut erilaista kerrottavaa ajankuvasta, kun kuitenkin oli jonkun verran tekemisissä paikallisten ihmisten kanssa. Minulla ei ole henkilökohtaista tunnesidettä Helsinkiin, eikä sen rakennuksiin. Suunnittelija-arkkitehdin ajatukset eivät koskettaneet minua. Ihmettelen, miksi tätä kirjaa on niin kovasti hehkutettu. -Mutta minähän olenkin maalainen!

-Tämä päivitys räjäytti pommin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Kirjan arvosteleminen tuntui olevan joillekin ikään kuin henkilökohtainen loukkaus, joka kohdistui Engeliin tai Helsinkiin. Voimakkaita tunteita!