Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

 

Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestys (2024) on kaksikerroksinen tarina, jossa on tarina tarinan sisällä. Kehystarinan miljöö on 1600-luvun Turku, ja ns. sisätarinan miljöö on 30-vuotisen sodan taistelukentät mm. Saksassa. Molemmat ovat fiktiota. Kirjailijan mukaan joitakin historiallisia faktoja kirjassa esiintyy, mutta myös niiden osalta on voitu käytää kirjailijan vapautta. "Ei kannata uskoa ihan kaikkea, mitä kirjailija kertoo", toteaa Lipasti kirjailijan jälkisanoissa.

Kehystarinan kertojana on nuori orpopoika Påvel, jonka äiti on istutettu huorapenkkiin Påvelin syntymän jälkeen, koska pojan isästä ei ole tietoa. Påvelin rujo käsi on vammautunut synnytyksessä, ja sen vuoksi häntä nimitellään ja nöyryytetään monin tavoin. Pojan tilanne kuitenkin kohenee, kun nuori sodasta palaava luutnantti Ströbel asettuu asumaan pojan kanssa ja alkaa pitää hänestä huolta. Påvel on luutnantin suojatti ja palvelija. Hän osoittautuu terävä-älyiseksi, ja luutnantin opetettua kirjaimet, hän oppii myös lukemaan. Lukutaidon myötä maailma ja sen salaisuudet avautuvat mullistavalla tavalla.

Ns. sisätarinan kertojana on luutnantti Ströbel, jonka päiväkirjamaisissa lähettämättömissä kirjeissä kauheat sotakokemukset kuvaillaan tarkasti ja inhorealistisesti. Påvel ihmettelee lukiessaan joitakin kohtia, jotka tuntuvat ristiriitaisilta siihen verrattuna, mitä luutnantti on kertonut, mutta koska lukutaito on salattava, hän jättää asiat sikseen, eikä kysele turhia.

Kehystarinan avulla kuvaillaan mielenkiintoisten ja aidonoloisten henkilöhahmojen elämää 1600-luvun Turussa. On monenlaisia ammatinharjoittajia, on kuria ja järjestystä ylläpitävä raati ja on kiihkeä piispa, joka aika ajoin saarnaa kaikki suomalaistollot alimpaan helvettiin. Hän on kuitenkin myös avoin uudistuksille, joista tärkeimpänä on luutnantti Ströbelin ulkomailta mukanaan tuoma ajatus kirkon penkeistä, joissa väki voisi istua [Ennenkuulumatonta!] omilla paikoillaan [Missä järjestyksessä?]. 

Ströbel on taiteellisesti lahjakas ja piirtää penkeistä kuvat, joiden avulla puuseppämestari voi alkaa valmistaa penkkejä. Niiden valmistumista odoteltaessa alkaa kaupunkilaisten kiihkeä haaveilu omasta, mahdollisimman hyvästä paikasta. Kaupunkilaiset haluavat korostaa omaa tärkeyttään ja vaikuttaa siihen, että Ströbel järjestää kullekin parhaan paikan. Keinot ovat moninaiset.

Kiihkeän paikkakilpailun lisäksi kirjasta löytyy rakkautta, vakava aviorikos seurauksineen, aarteen etsintää, tutkinta- ja rangaistusmenetelmien esittelyä, ennakkoluuloja ja juoruilua sekä uuden elämänvaiheen aloittamista. Toisille se voi olla hieman onnekkaampi kuin toisille. Loppu on seesteinen, mutta en ole varma, onko se onnellinen. 

Påvel ihmetteli jotain luutnantti Ströbelin kirjeitä lukiessaan. Minäkin ihmettelin mm, sitä, miksi niissä välillä puhuttiin eversti Ströbelistä, miten se luutnantin jalka-asia oikein meni ja sitä, oliko Ströbel sodassa ollutkaan. Lisäksi jäin miettimään Påvelin kainaloa. Oliko se syynä Seiliin päätymiselle, vai oliko se vain helppo syy saada asiat halutulle mallille, järjestykseen?

Kuvan osoite: https://www.suomalainen.com/products/luutnantti-strobelin-istumajarjestys-1

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tommmi Kinnusen uusin teos, Kaarna, (2024) jatkaa naisten sotakokemusten esille tuomista. Tällä kertaa Kinnunen kuvaa vaiettua aihetta, neuvostoliittolaisten partisaanien hyökkäystä syrjäiseen rajakylään, jonne oli jäänyt ikään kuin unohduksiin parin talon asukkaat, lähinnä naisia ja lapsia. Kylän asukkaiden huolta ja todisteita vieraan vallan sotilaiden läsnäolosta talojen lähimetsässä, ei otettu tosissaan, eikä siviileille tarjottu ajoissa evakuointia. Julmuudet tapahtuivat, eikä Neuvostoliitto koskaan myöntänyt, että partisaani-iskuja olisi tapahtunut.

Kaarna on omistettu koskettavasti "Särjetyille", ja se kertoo Lainan ja hänen perheensä tarinan. Lainalle partisaanien julmuudet koteloituvat sisään loppuelämän ajaksi ja näkyivät ahdistuksena ja masennuksena, joka purkautui arvaamattomana väkivaltana lapsia kohtaan. Asioista ei puhuttu, eikä kahdesta rikkinäisestä, Lainasta ja Antista, tullut yhtä ehjää. Sodasta kärsi koko perhe vielä vuosia ja vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.

Kirjassa on kaksi aikatasoa: Lainan nuoruus sota-aikana ja perhe-elämä jälleeenrakennusaikana sekä nykyaika, jossa Laina on hoitolaitoksessa kuolemaa odottava vanhus ja lapsetkin kohta eläkeläisiä. Tapahtumapaikkana on Kuusamo ja lähitienoo. Miljööseen Kinnunen viittaa hienosti puhumalla Niemen koulusta (vrt. Pimeät kuut) ja Neljäntienristeyksestä.

Naisten sotahaavat eivät näy päälle, niin kuin miesten. "Naisten sodasta ei puhuta." Tapahtumat ovat kauhistuttavia, mutta Kinnunen kuvaa julmat tapahtumat hienovaraisesti ja ihmisiä kunnioittaen. Kirja sisältää hienoja käännekohtia, mm. Martin luonteenlaadun ymmärtämiseksi. Kaarna on mielestäni alkuvuoden 2024 upein kirja, ja Kinnunen on todellakin suomalaisen kirjallisuuden ehdotonta kärkikaartia. 

Kannen on suunnitellut Martti Ruokonen.  (Kuvan osoite: https://www.wsoy.fi/kirja/tommi-kinnunen/kaarna/9789510503195)

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa yhden päivän aikana. Aion ostaa sen myös omaksi.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan myös muita postauksiani Tommi Kinnusen tuotannosta. Mukaan on valikoitunut myös muihin kirjoihin liittyviä postauksia, joissa Kinnunen mainitaan.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Tommi+Kinnunen

 

Prinssi Harry: Varamies. Suomentaneet Antti Immonen, Jaakko Kankaanpää ja Jussi Kivi

 

Olen kyllä ollut kiinnostunut Britannian kuninkaallisista, mutta Prinssi Harryn Varamies-kirjaan (2023) suhtauduin aluksi varautuneesti. Mediasta saamani käsityksen mukaan pelkäsin lukevani pelkkää katkeruutta ja vihamielisyyttä. Olin väärässä. Kirja on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu ja koskettavan aito. Prinssi Harryn oma ääni kuuluu. (Haamukirjoittajasta ei ole mainintaa.)

Etuliepeen mukaan "Prinssi Harry kertoo nyt ensimmäistä kertaa ja järkähtämättömän rehellisesti koko oman tarinansa. Varamies on poikkeuksellinen kirja täynnä oivalluksia, paljastuksia, itsetutkiskelua ja vaikeuksien kautta saavutettua viisautta rakkauden voimasta, joka voittaa surun."

12-vuotiaalle Harrylle äidin, prinsessa Dianan, kuolema oli shokki, joka aiheutti pitkäkestoisen trauman monine vakavine seurauksineen. Tunne-elämä vaurioitui, koulunkäynti ei sujunut, ja aikuisiällä mukaan tuli paniikkikohtauksia, alkoholia ja huumeita. Ehkä kummankin prinssin osalta trauman purku jäi tekemättä, ehkä he eivät saaneet tarvittavaa kriisiapua kaikenlaisten kuninkaallisten velvollisuuksien ja isän, tuolloin kruunuprinssi Charlesin,  muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Charlesin avautuminen asiasta eräällä päivällisellä on hyvin koskettavaa: "Kaipa se on minun vikani. Minun olisi pitänyt järjestää sinulle vuosia sitten tarvitsemaasi apua."

Julkisuuden henkilöistä lukiessa asioihin sekoittuvat koko ajan median kautta tulleet mielikuvat ja  kuvamuistot sekä niiden aiheuttamat omat reaktiot ja tunteet. On mielenkiintoista todeta, että muistaa tuon ja tuon asian, tuon kuvan ja tuon kohun. Vielä mielenkiintoisempaa on saada tietoa asioista ne omakohtaisesti kokeneen henkilön näkökulmasta. "Ahaa, noinko se oli? Vai niin..." On virkistävää saada uusia näkökulmia ja ravistella omia käsityksiään.

Britannian kuninkaallisten kruununperimysjärjestys tuntuu epäinhimilliseltä: yksi lapsista on kaikki, toinen ei mitään. Muita kuningashuoneita en ole niinkään seurannut, joten en tiedä, onko se yleismaailmallista, vai erityisesti brittien toimintatapa. Hovin virkamiesten vallankäyttö on myös kummallista, ja se tuntuu myös epäoikeudenmukaiselta. On peliä ja on on nappuloita. On pikkutarkkoja sääntöjä, joilla nappuloita siirrellään tai heitetään nappulat pelistä ulos. 

Prinssi Harryn Varamiehen ehdoton ansio on mielestäni sen aitoudessa. Puhutaan isästä, äidistä, Willystä, mummista ja ukista ihmisinä, ei instituutioina. Kuningas Charles kuvataan isänä vilpittömäksi, myötätuntoiseksi, välittäväksi ja viisaaksi. Hän tuntuu panostaneen isyyteensä omista puutteistaan ja kasvuolosuhteistaan huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi. Hänet on kasvatettu jäykkään tunneilmaisuun ja fyysiseen koskemattomuuteen, mutta tekee kuitenkin parhaansa, ja ainakin Harry tuntuu arvostavan sitä.

On surullista, että prinssiveljesten läheiset välit katkesivat, tiet erkanivat ja prinssi Harry perheineen jätti hovin ja kotimaansa. Syyt erkaantumiseen saattavat olla pieniä, jopa turhia tai pikkumaisia. "Kilpailu, kateus, ristiriitaiset pyrkimykset - ne myrkyttivät ilmapiiriä." Sensaatiolehdistön ja paparazzien toiminta on kuvottavaa, ja prinssi Harryn tapauksessa myös yksi merkittävävistä  syistä kotimaan jättämiseen.

Ehkä molempien prinssien olisi pitänyt saada ohjeistusta ja tukea tunnetyöskentelyyn. Ehkä oikea-aikainen henkinen tuki ja terapia olisivat voineet yhdistää heidät, eikä erottaa. Tavallisten ihmistenkin läheiset voivat toimia sokeasti, tulkintojen varassa ja saada aikaan elämänikäisen tyhjiön, kun ihmissuhteet katkeavat mitättömien syiden vuoksi. Prinssi Harry on kulkenut vaikean tien, mutta Varamiehen antaman kuvan mukaan hän on nyt kokemustensa ja menneisyytensä kanssa tasapainossa ja voi elää perheensä kanssa omannäköistään elämää.

591-sivuisen kirjan suomennos on totetutettu kolmen suomentajan voimin. Jälki on tasaista, eikä tyylieroja ole. Koska olen tarkka lukija, haukankatseeni löysi kuitenkin pienen käännöskömmähdyksen. "Kun eräs norfolkilainen ystäväni sanoi, että hänen musta labradorinnoutajansa oli saanut poikueen, ja tarjosi minulle ihastuttavaa, meripihkasilmäistä naaraskoiraa, en voinut kieltäytyä." (s. 478) - Eivätköhän koirat (ja muut nisäkkäät) kuitenkin saa pentueita ja linnut poikueita?

Voin kuitenkin päästä yli tästä käännöskukkasesta ja todeta, että Varamies oli oikein mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa, koska siniveristen veri taitaa olla yhtä punaista kuin muidenkin ihmisten.