29/12/2022

Silja Vuorikuru: Kultalintu, mustasulka


Olen niin onnellinen, että kirjallisuusvuoden 2022 lukemiseni päättyivät juuri Silja Vuorikurun esikoisromaaniin Kultalintu, mustasulka! Se on ihana, ihana kirja, joka kertoo 8-vuotiaana äitinsä menettäneen Iiriksen tarinan 18-vuotiaaksi asti. Käsittelemätön ja puhumaton suru jää asumaan Iirikseen ja tuo eteen monenlaisia asioita, joista Iiriksen on selvittävä yksin. Hän oppii häivyttämään itsensä ja avun tarpeensa. Iiris haluaa olla reipas, jotta aikuisilla on hyvä olo.

Etäinen ja puhumaton isä toimii täysin käsittämättömästi hyläten tyttärensä yksinäisyyteen. 

"Minulle ei annettu edes surun värejä. Ei omaa riviä kuolinilmoituksessa, ei yhtä kahta vapaapäivää koulusta suruviestin saapumisen jälkeen. Ei suruaikaa, ei edes ainokaista vuotta ilman äidin ikkunoita pesevää, niihin omia verhojaan ripustelevaa ja äidin astiastoja hävittävää äitipuolta. Hautajaispäivänä minulle puettiin huolettoman lapsuuden valeasu mustan, maata viistävän surupuvun ja kasvoille lankeavan harson sijaan."

Isä tuo kotiin Sirkkariitan jo ennen kuin vuosi on kulunut äidin kuolemasta. Valmistelematta, varoittamatta Sirkkariitta muuttaa kotiin ja alkaa toimia kuin satujen paha äitipuoli. Surullista on, että isä on hänen puolellaan mitään kyseenalaistamatta, jopa väkivaltaan ja nöyryyttävään julmuuteen asti. Onneksi on kuitenkin 2.-luokan empaattinen opettaja ja täti, jonka rakkauden turvin Iiris voi toipua ja vihdoin 18-vuotiaana käydä äidin haudalla. 

Silja Vuorikurun kirjan kieli on kaunista, ja kerronta on hienovaraista ja syvää. Koko tarina avautuu vähitellen. Myös Iiriksen muistot laajenevat, kun täti auttaa ymmärtämään menneisyyttä. Tehokeinona on tyylikästä toistoa ja kielikuvia. Mustat linnut symboleina toistuvat usein. Hauskana tehokeinona toimivat myös nimilitaniat lapsuuden ja nuoruuden vähän merkitsevistä kavereista: 

"Minä palasin kotiin liian myöhään. Olin pyöräillyt uuteen leikkipuistoon sannanhannanjenninmarikansarinmarin kanssa ja me palasimme kotiin myöhemmin kuin etukäteen oli sovittu."

Näiden vastapainoksi löytyy sitten isolla kirjoitettava Tyttö, paras kaveri, rakas sielunkumppani, jonka kanssa voi nauraa itsensä läkähdyksiin.

Kirjailijan kiitoksista selviää, että Kultalintu, mustasulka herätti huomiota jo käsikirjoitusvaiheessa. Hän myös kiittelee Laura Sivosen kansikuvaa, johon on hänen mielestään taltioitunut juuri hänen omien mielikuviensa mukainen Iiris. Kansi on todellakin kaunis. Lukemisen jälkeen tarkastelin sitä vielä tarkemmin ja huomasin mielenkiintoisen yksityiskohdan.

Vuorikurun kirjassa on paljon sitaatteja, jotka on upotettu tekstiin. Niiden lähteet esitellään lopussa kirjallisuudentutkijan huolellisuudella.

Kultalintu, mustasulka on upea ja kaunis teos. Lukiessani mietin, onkohan tapahtuma omakohtaisesti koettu. Anna-lehden juttu vahvistaa ajatukseni oikeaksi.  https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/silja-vuorikuru-menetti-lapsena-aitinsa-ei-lapsen-suru-ainakaan-pienempi-ole-kuin-aikuisen (Luettu 29.12.2022)

Kiitos kirjasta, Silja Vuorikuru!

26/12/2022

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa


Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max oli huikean hieno lukuelämys, jonka jälkeen haukoin hetken henkeäni, enkä voinut heti aloittaa toista kirjaa. Postaus kirjasta on luettavissa tämän postauksen lopussa olevasta linkistä.

Parkkisen Säädyllinen ainesosa tuotti aluksi vastaavanlaista ihailua kerrontatekniikallaan.  Pitkin matkaa ihastutti myös reseptien avulla tarinan kuljettaminen menneisyydessä ja tarinan nykyhetkessä 1950-luvun Helsingissä. Enpä ole ennen tällaiseen kerrontatapaan törmännyt. Aluksi erehdyin luulemaan, että kyseessä olisi novellikokoelma, ja sisällysluettelon reseptit olisivat novellien nimiä, mutta näin ei ollut. Reseptien alta paljastuu monikerroksinen ja runsas romaani.

                                             

Pidän kovasti Jussi Karjalaisen kuvittamasta kannesta, joka välähdyksenomaisesti paljastaa romaanin sisältöä mielenkiintoisella tavalla. Reseptit ja ruoka ovat kirjassa hallitsevassa roolissa, mutta ne ovat vain tarinan pintatasoa. Pinnan alta paljastuu mm. reseptien käyttämistä koodeina vakoilijan kirjeissä ja naisten välistä rakkautta.

Henkilöhahmot on luotu taitavasti. Elisabeth ja Saara nousevat keskeisiksi henkilöiksi, mutta pidän myös sisäoppilaitoksen Madame Bernadettesta ja kustantamon emäntä Murrosta sekä reklaamiosaston Ulla-Tertusta. Kaikki he ovat kokonaisia persoonia.

Ajankuvaa luodaan myös taitavasti mm. pukeutumisen kuvauksilla. Historialliset viittaukset ovat mielenkiintoisia. 

Tällä kertaa romaanin monikerroksisuus on plussaa, mutta runsaus hieman miinusta, koska tarina mielestäni kompastuu omaan runsauteensa. On sota-aikaa, on sisäoppilaitosta, on kustantamon historiaa, on vakoilua, on peiteavioliittoa, on naisten välistä rakkautta, on omaksi itsekseen tulemista, on elämän haltuunottoa... Joko hoksottimeni eivät pelanneet tai luin huolimattomasti, mutta se, kenelle vakoiltiin ja miksi jäi epäselväksi. Koko vakoilukuvio mielestäni hieman lässähti.

Loppuratkaisusta olen samaa mieltä kuin Airi Vilhunen Kirsin  Book Clubin postauksessaan: https://kirsinbookclub.com/kirjat/leena-parkkinen-saadyllinen-ainesosa-viiriaisenmunia-ja-kyyhkysia/  (Luettu 26.12.2022)

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa sisältää kivoja ideoita, hyvää kerrontaa ja paljon hyviä ainesosia, mutta jotain menulle tapahtui. Äärimmäisen vaikuttavaa illallista se ei minulle tarjonnut. Aion kuitenkin vielä tutustua Parkkisen romaaneihin  Galtbystä länteen ja Neiti Steinin keittäjätär, jota jo odotankin kirjastosta.


Tästä linkistä avautuu postaukseni Leena Parkkisen huikeaan Sinun jälkeesi, Max -romaaniin:

 https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sinun+j%C3%A4lkeesi%2C+Max 

11/12/2022

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet


Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet on harvinaisen ehyt ja valmis esikoiskirja. Se sisältää omakohtaisen kokemuksen niin Jehovan todistajin kuulumisesta kuin syömishäiriöstäkin. Camilla Nissisen haastattelun voi lukea lisää linkin takaa: https://yle.fi/a/74-20000909 . (Luettu 11.12.2022)

Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukijana on Rosanna Kemppi. Kempin luenta sopii kirjaan hyvin. Kuunnellessani ihmettelin lukujen määrää: Niitä on 82. Ajattelin, että niiden täytyy olla lyhyitä, ja näin todella onkin. Varasin kirjan kirjastosta, jotta voisin nähdä sivujen mitat konkreettisesti, mutta olen varausjonossa sijalla 270. Kirja on näköjään melko suosittu. Ehkäpä siis käyn vain kirjakaupassa plaraamassa kirjaa nähdäkseni lukujen mitan. En halua ostaa kirjaa omaksi, vaikka pidänkin siitä. En halua ostaa ahdistusta kirjahyllyyni.

Lukujen lyhyys selittynee sillä, että romaani koostuu eri aikakausiin sijoittuvista yksittäisistä muistoista ja tunteista, joita todennäköisesti on käsitelty terapiassa ja jotka on taitavasti kirjoitettu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

E-kirjan esittelytekstissä todetaan:
"Kuulaan kaunis esikoisromaani syömishäiriöstä. 
Herkkä ja väkevä romaani kokoaa yhteen sirpaleita lapsuudesta Jehovan todistajissa ja aikuisuudesta sairaalaosastolla. Nuoren naisen selviytymistarina kuvaa monivivahteisesti, millaista on sairastua ja kuulua eristävään yhteisöön, jonka totuus ei kestä kysymyksiä." 
Kirjailija on sanonut kirjan olevan fiktiota. Henkilöhahmot ovat kuitenkin uskoakseni todellisuuspohjaisia, koska ne ovat niin aitoja. Siljan persoona on riipaisevan uskottava. Minäkin olen kerran tuntenut tällaisen Jehovan todistajatytön: hyvin hauraan, hyvin laihan, hyvin ahdistuneen. Mitähän hänelle kuuluu nykyään?

Siljan koulukaverit ovat myös aidon oloisia murrosikäisyydessään, mutta Aapo on selvästi positiivisesti poikkeava käytökseltään. Aapo on  ihana! Hän on puolustava ja uskollinen ritari. En tiedä, mutta tekee mieli uskoa, että Aapo on omistuskirjoituksessa mainittu "Ville, joka jaksoi odottaa".

Siljan isä on rakastava, mutta hiljainen hissukka, joka jää äidin vahvuuden vuoksi altavastaajaksi. Äiti pyörittää perhekuviota ja vastaa uskonnollisesta kasvatuksesta ja oikeastaan kaikesta muustakin. Eikä isällä ole muuta sanottavaa, kuin joskus: "Noh, noh, Anneli."

Kirjailija voi sekoittaa hahmoihinsa eri ihmisten piirteitä. Ehkäpä Siljan äidin henkilöhahmo on koottu useasta persoonasta, joita kaikkia kuitenkin yhdistää hoikkuuden (alipainoisuuden?) ihannointi ja äärimmäisen kunnollisen uskovaisen ihanne. Äitikin varmaan sairastaa syömishäiriötä ja tulee altistaneeksi sille myös Siljan. Äidin toistuvat huomautukset painosta ja syömisistä tuntuvat lukijasta ahdistavilta. Niiden on täytynyt tuntua kaksin verroin ahdistavimmilta Siljalle tai hänen todelliselle esikuvalleen. Rumat nimittelyt satuttavat lukijaakin. Äiti on kuitenkin hyvä ja rakastava äiti, joten hänen jatkuva ruokaan liittyvä kontrollointinsa on ehkä tosiaankin useamman ihmisen käytöksestä poimittua, mutta kontrolloinnin aiheuttamat tunteet ovat totta. Siksi äiti piirtynee niin yksipuolisena kontrollipoliisina.

Camilla Nissisen kirja on aito ja hyvin kirjoitettu. Lukijoille se resonoi joko kaunokirjallisena teoksena, Jehovan todistajien tai syömishäiriön kuvaajana tai kaikkina niinä. Minussa eniten ajatuksia ja muistoja heräsi juuri Jehovan todistajista. Heidän uskonkäsityksensä ja tuomitseva elämäntapansa sekä yhteisön jäsenen täydellinen hylkääminen tuntuvat minusta niin vääriltä. Syömishäiriökuvaukset tuntuvat kirjassa todellisilta. Sairaalassa olo tuntuu ahdistavalta.

Lapsuudestani muistan oudon ja pelottavan naisen, joka tuli iltamyöhään kotiimme tuomitsemaan joulun viettoa. Joulukuusi oli hänen mielestään vietävä ulos. Hän ei syönyt mitään koko iltana. Hänelle sijattiin vuode, jolla hän istui koko illan Raamattua lukien ja katsetta joulukuusesta pois kääntäen. Heti aamun tultua hän katosi.

Nuorena aikuisena olen törmännyt ovelta ovelle kiertäviin todistajiin. Olen ottanut Vartiotorneja vastaan, ja kerran kutsuin heidät myös sisälle keskustelemaan. Ahdistukseni syy oli kuitenkin muualla kuin hengellisessä hädässä. Ymmärsin sen, enkä toiste pyytänyt heitä sisään.

Jehovan todistajien yhteisö ja heidän elämäntapansa ovat ihmetyttäneet minua aika ajoin.  Olen
lukenut myös muita Jehovan todistajiin liittyviä romaaneja, joista on myös postauksia blogissani.

Ben Kallandin Vien sinut kotiin kuvaa hyvin ja samankaltaisesti Jehovan todistajien elämää:



Vastikään luin myös E-kirjana Erik Engelvin: Minä en ole kuollut. Tästä ei ole blogissani postausta, mutta oheisesta linkistä voi lukea kirjan esittelyä:



Hämmästyin, kun huomasin, että Engelvinin kirja liittynee Jonas Gardellin trilogiaan Älä koskaan pyyki kyyneleitä paljain käsin. Ehkäpä Gardellin kirjan Benjaminin tarina onkin itse asiassa Erik Engelvin tarina. Yhtymäkohtia ainakin on hämmästyttävän paljon; Jehovan todistajuus ja homous ja siitä johtuva kuolleeksi julistaminen.

Postaus Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin avautuu linkistä:


02/12/2022

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat

"Jos joku toinen voisi katsella muistojasi, mikä niistä loistaisi kirkkaimpana?

 

Piia Leinon Aarteidesi aikakirjat aloittaa uuden, utooppiseen tulevaisuuteen sijoittuvan sarjan. Maantieteellisesti nyt ollaan Yhdysvalloissa. Olen lukenut myös aiemman, lähitulevaisuuden Helsinkiin sijoittuvan trilogian Taivas, Yliaika ja Lakipiste, joiden blogipostaukset avautuvat alla olevista linkeistä.

En ole erityisesti scifin ystävä ja suhtaudun siihen varauksellisesti ja valikoiden: Robotit eivät ainakaan kiinnosta, dystopiat ehkä, mahdolliset maailmat niinkin.  Piia Leinon kirjoissa olen pitänyt siitä, että tulevaisuuden maailma on mahdollinen, ja sen historia on näkyvissä nykyajassa, eli se mikä nyt on tapahtumassa, on tulevaisuuden maailmassa jo tapahtunut. Se, mikä ajan ilmiö nyt on pinnalla, on tulevaisuuden maailmassa vain vahvistunut. Nykymaailman faktat ovat olleet kohdillaan, jotta niihin on voinut viitata uskottavasti tulevaisuuden maailmassa. Se on ollut minusta taitavaa kirjoittamista.

Aarteidesi aikakirjat ei tee tässä poikkeusta. Nykyajan merien muovisaasteeseen viitataan, puhutaan lihavuusepidemiasta ja vanhempien läsnäolon puutteesta lasten kasvatuksessa, puhutaan nettiriippuvuudesta, aseksuaalisuudesta ja sukupuolten häivyttämisestä. 

Tällä kertaa kirjaan on kuitenkin lipsahtanut valitettava faktaa vääristävä painovirhe. Kirjan sivulla 130 viitataan terroritekoon, joka johti WTC-tornien romahtamiseen päivämäärällä 19.9.2001. Suuri osa maailman ihmisistä varmaan tietää ja muistaa, että oikea päivämäärä on 11.9.2001

Otin harmissani yhteyttä kustantajaan, ja kustannustoimittaja Anna Kivekäs vastasi viestiini nopeasti. Virhe on heillä tiedossa, mutta se voidaan korjata vasta, jos kirjasta otetaan uusintapainos. Virhe on hänen mukaansa päässyt pujahtamaan monien käsikirjoituksen lukeneiden silmien ohi. Minun haukankatseeni sen kuitenkin bongasi.

Aarteidesi aikakirjat - romaanin perusidea on mielenkiintoinen. Syväjäädytettyjen ihmisten muistoja louhitaan. Heidän elämäänsä voidaan elää ja kokea niin kuin he itse ovat sen kokeneet. Ne, jotka ovat antaneet luvan jäädyttää itsensä, ovat elätelleet toivetta uudelleen heräämisestä, ikuisesta elämästä, koska "syväjäädytys tuo silti ripauksen toivoa. Kuolemassa ei ole mitään toivoa."

Mielenkiintoista oli myös törmätä ensimmäistä kertaa henkilöhahmoon, jolla ei ole kehoa, vain pelkkä tietoisuus, jonka avulla hän viestittää louhijalle. Minuuden ja tietoisuuden pohdiskelu oli muutekin kiehtovaa luettavaa:

"Minuus on outo illuusio. Vaikka lähestulkoon kaikki ihmisessä muuttuu ajan kuluessa toiseksi, atomit, solut, arvot, mieltymykset, silti kuvittelemme ihmisen samaksi. Jos vakava vamma otsalohkossa muuttaa persoonallisuuden tai dementia nielee vuosikymmenten muistot, kuvittelemme silti samoihin nahkoihin pohjimmiltaan saman ihmisen. Dementikko ei kuitenkaan ole entinen itsensä, ei edes entinen itsensä vähennettynä jollain, hän on tänään kokonaan se, joka voi tänään olla." (s. 35)

Syväjäädytettyjen ihmisten muistojen avulla on mahdollista myös rikastua, ja louhijoissa onkin mukana aarteiden etsijöitä. Päähenkilö Oula on yksi heistä. Hän haaveilee aarteen löytämisestä, jotta voisi ostaa asunnon Pandorasta, asuinalueelta, joka on tarkoitettu nuorille, reippaille ja tarpeeksi rikkaille ihmisille. Pandorassa vietetään aktiivista elämää, ja sieltä voisi löytää myös spontaaniin eli perinteiseen lisääntymiseen sopivan kumppanin.

Jouduin lukemaan Aarteidesi aikakirjat kaksi kertaa peräkkäin, koska Oulan persoona jäi vaivaamaan. Hänellä on miehen nimi, mutta hän on ilmiselvästi nainen.  (Oula on alun perin saamelainen miehen etunimi. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Oula Luettu 1.12.2022). Luin kirjan toiseen kertaan suurennuslasin tarkkuudella, ja totta, Oulan naiseuteen viitataan kirjassa monin tavoin. Onko tässä kyse tahallisesta sukupuolen häivyttämisestä, mikä on nykyajalle tyypillistä? Nykyisinhän koulussa ei saa erotella poikia ja tyttöjä,  lapsille halutaan antaa sukupuolineutraaleja nimiä, ammattinimikkeitä muutetaan neutraaleiksi, tiloihin vaaditaan yhteisvessoja, vaatteiden pitää olla kaikille sukupuolille sopivia ja korostetaan, ettei ole olemassa vain kahta sukupuolta. Jos tästä ajan ilmiöstä on kyse, se on tuotu kirjaan taitavasti, mutta minua se kuitenkin hieman häiritsi.

Häiritsevää oli myös törkeän suorasukainen kahden miehen välisen seksisuhteen kuvaus, vaikkakin Oulan louhintakokemuksena.  Asia sinänsä on minulle ok, mutta ronski kielenkäyttö tuntui liian tarkoitushakuiselta. En hätkähdä heteroiden seksikohtauksia, enkä homoparien kuvaamista, mutta olisin toivonut hieman verhotumpaa kuvausta, hieman tyylikkäämpää ilmaisua.

Kirjaan on liimattu myös jonkinlainen sateenkaarinauha. Törmäsin tähänkin ensimmäistä kertaa ja hämmennyin tästäkin. Miksi kirjojen sisältö pitää näin osoittaa? Onko se varoitusta vai houkutusta? Vai onko sekin vain kirjaston tavanomaista palvelua? Kirjojen sisällön osoittaminen värikoodeilla  voi olla kirjaston järjestyksen kannalta olennaisen tärkeää. Jostakin syystä minulle tuli mieleen myös ajatus sensuurista, vaarallisen sisällön osoittamisesta sekä kirjarovioista, vaikka saattaa olla, että ajatukseni lähti laukaten harhateille.

Piia Leinon Aarteidesi aikakirjat jätti minulle hieman hämmentyneen olon. Toisaalta en tiedä, olenko hämmentynyt kirjasta vai enemmänkin kirjan kuvaamasta nykyajasta ja sen ilmiöistä. 

Jään odottamaan jatko-osia. Voi olla, että sarjan myöhemmissä osissa asiat selvenevät. Arvelen, että myöhemmissä osissa ainakin VKU:n (eli Vapautta kryoniikan uhreille) aktivistien toiminta lisääntyy. Mitenkähän käy Raphaelin tietoisuudelle? Saako se viestinsä perille mielikoneiden ulkopuolelle? Voiko Raphael herätä syväjäädytyksestään ikuiseen elämään?


Postaukseni Piia Leinon aiemmasta lähitulevaisuuteen sijoittuvasta trilogiasta löytyy täältä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino%3A+Taivas 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino%3A+Yliaika

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino%3A+Lakipiste