Olen niin onnellinen, että kirjallisuusvuoden 2022 lukemiseni päättyivät juuri Silja Vuorikurun esikoisromaaniin Kultalintu, mustasulka! Se on ihana, ihana kirja, joka kertoo 8-vuotiaana äitinsä menettäneen Iiriksen tarinan 18-vuotiaaksi asti. Käsittelemätön ja puhumaton suru jää asumaan Iirikseen ja tuo eteen monenlaisia asioita, joista Iiriksen on selvittävä yksin. Hän oppii häivyttämään itsensä ja avun tarpeensa. Iiris haluaa olla reipas, jotta aikuisilla on hyvä olo.
"Minulle ei annettu edes surun värejä. Ei omaa riviä kuolinilmoituksessa, ei yhtä kahta vapaapäivää koulusta suruviestin saapumisen jälkeen. Ei suruaikaa, ei edes ainokaista vuotta ilman äidin ikkunoita pesevää, niihin omia verhojaan ripustelevaa ja äidin astiastoja hävittävää äitipuolta. Hautajaispäivänä minulle puettiin huolettoman lapsuuden valeasu mustan, maata viistävän surupuvun ja kasvoille lankeavan harson sijaan."
Isä tuo kotiin Sirkkariitan jo ennen kuin vuosi on kulunut äidin kuolemasta. Valmistelematta, varoittamatta Sirkkariitta muuttaa kotiin ja alkaa toimia kuin satujen paha äitipuoli. Surullista on, että isä on hänen puolellaan mitään kyseenalaistamatta, jopa väkivaltaan ja nöyryyttävään julmuuteen asti. Onneksi on kuitenkin 2.-luokan empaattinen opettaja ja täti, jonka rakkauden turvin Iiris voi toipua ja vihdoin 18-vuotiaana käydä äidin haudalla.
Silja Vuorikurun kirjan kieli on kaunista, ja kerronta on hienovaraista ja syvää. Koko tarina avautuu vähitellen. Myös Iiriksen muistot laajenevat, kun täti auttaa ymmärtämään menneisyyttä. Tehokeinona on tyylikästä toistoa ja kielikuvia. Mustat linnut symboleina toistuvat usein. Hauskana tehokeinona toimivat myös nimilitaniat lapsuuden ja nuoruuden vähän merkitsevistä kavereista:
"Minä palasin kotiin liian myöhään. Olin pyöräillyt uuteen leikkipuistoon sannanhannanjenninmarikansarinmarin kanssa ja me palasimme kotiin myöhemmin kuin etukäteen oli sovittu."
Näiden vastapainoksi löytyy sitten isolla kirjoitettava Tyttö, paras kaveri, rakas sielunkumppani, jonka kanssa voi nauraa itsensä läkähdyksiin.
Kirjailijan kiitoksista selviää, että Kultalintu, mustasulka herätti huomiota jo käsikirjoitusvaiheessa. Hän myös kiittelee Laura Sivosen kansikuvaa, johon on hänen mielestään taltioitunut juuri hänen omien mielikuviensa mukainen Iiris. Kansi on todellakin kaunis. Lukemisen jälkeen tarkastelin sitä vielä tarkemmin ja huomasin mielenkiintoisen yksityiskohdan.
Vuorikurun kirjassa on paljon sitaatteja, jotka on upotettu tekstiin. Niiden lähteet esitellään lopussa kirjallisuudentutkijan huolellisuudella.
Kultalintu, mustasulka on upea ja kaunis teos. Lukiessani mietin, onkohan tapahtuma omakohtaisesti koettu. Anna-lehden juttu vahvistaa ajatukseni oikeaksi. https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/silja-vuorikuru-menetti-lapsena-aitinsa-ei-lapsen-suru-ainakaan-pienempi-ole-kuin-aikuisen (Luettu 29.12.2022)
Kiitos kirjasta, Silja Vuorikuru!
Minä luin tämän kirjan kesällä ja pidin myös kovasti! Kirjasta on näinkin monen kuukauden jälkeen yhä selvät muistikuvat. Hemmetin karua, että taustalla on tositapaus!
VastaaPoistaMinusta tämä on kirjallisuutta, eikä vain kirjoitusta, niin kuin moni viime aikoina ilmestynyt autofiktio. Karua on juurikin ymmärtämättömyys lasta kohtaan.
Poista