31/05/2022

Päivi Alasalmi: Matkalla paratiisiin. Valokuvat ja piirrokset Juha Savolainen


Päivi Alasalmi ja Juha Savolainen tekivät vuonna 1997 maailmanympärimatkan ensin kahden kuukauden matkana Puolaan, Kreikkaan, Israeliin ja Egyptiin. Sen jälkeen he tekivät kotimaassa vietetyn tauon jälkeen kahdeksan kuukautta kestäneen matkan Ranskan kautta Tansaniaan, Keniaan, Intiaan, Nepaliin, Thaimaahan, Malesiaan, Singaporeen, Australiaan, Uuteen-Kaledoniaan, Vanuatulle, Uuteen-Seelantiin ja Yhdysvaltoihin. Matkasta syntyi 1999 matkakertomus nimeltä Matkalla paratiisiin. Teksti on Alasalmen ja hienot kuvat ja piirrokset Juha Savolaisen.

Kirja tarjosi mielenkiintoista luettavaa monista maista ja maanosista, niiden ihmisistä, eläimistä ja tavoista. Kirjassa pysytään realismissa ja omissa havainnoissa, eikä onneksi lähdetä rakentamaan jotain fiktiivistä tarinaa matkojen ympärille. Sellaiseenkin vastikään törmäsin.

Matkalla paratiisiin osoitti, että tällaisella matkalla matkavalmistelut ja etukäteistiedot ovat erityisen tärketä. Aivan kaikkia nykyaikaisia tietoteknisiä apukeinoja ja älypuhelimia ei vielä tuolloin ollut käytettävissä, mutta tietokone oli kuitenkin mukana. Sen akun kestävyyteen viitataan. Millainen kone oli? Jäin myös miettimään, miten netti toimi tuohon aikaan ja eri puolilla maailmaa. Aikaa on kulunut kuitenkin jo 25 vuotta, ja filmirullatkin ovat käyneet harvinaisiksi.

Kotipaikkakunta tulee kirjailijalle yllättävästi vastaan toisella puolen maapalloa, Australiassa

"Olemme tulleet pääsiäispyhiksi kauneimpaan ja eksoottisimpaan paikkaan, jonka Nigel tietää: eukalyptusmetsään, joka muistuttaa lähinnä Haukiputaan männikköä, juuri sellaista, jota sain nuorena tuijotella ikkunasta niin paljon kuin ikinä jaksoin. Mutta aavikon poika Nigel on haltioissaan."

Matkalaisilla oli positiivinen ja avoin mieli, ja kummallakin myös omia kiinnostuksen kohteita ja toimintoja. Oli mielenkiintoista päästä nojatuolimatkalaisena mukaan tuohon ainutlaatuiseen kokemukseen.

Elämä on ihanaa, monipuolista ja yllättävää. Siitä voi nauttia, kun uskaltaa elää täysillä ja ottaa vastaan, mitä sillä on annettavana. Maailmanympärimatka on suurta. Viikon matka jonnekin on hienoa sekin, mutta elämään voi toivottavasti suhtautua avoimin mielin, myös silloin, kun ei mene minnekään. 











 

28/05/2022

Matias Riikonen: Matara


Matias Riikonen (s. 1989) on kirjoittanut viisi kirjaa, jotka kaikki ovat olleet kirjallisuuspalkintoehdokkaina tai voittaneet niitä. Esikoisteos Nelisiipinen lokki oli 2012 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Vuonna 2017 ilmestyivät  toinen romaani Suuri fuuga ja proosavihko Kiertorata, jotka olivat Toisinkoinen-ehdokkaina ja voittivat Kalevi Jäntin palkinnon. Omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa Iltavahtimestarin kierrokset julkaistiin 2019, ja se oli Jarkko Laine -palkintoehdokkaana. Matara on teosparin toinen osa, ja se voitti Tulenkantajat-palkinnon ja oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2021.

Tämä kirjailija vaikuttaa siis varsin lahjakkaalta ja siltä, että hänestä kuullaan vielä. Matara on ensimmäinen kirja, jonka Riikosen tuotannosta luin.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi kirjan nimeen, joka ei yhdistynyt mihinkään,  ja muisti alkoi tuottaa muita outoja kirjan nimiä suomalaisessa kirjallisuudessa, kuten Harhama, Datura ja Mirdja. Kirjoilla ei sinänsä ole muuta yhteyttä Mataraan, vain outo nimi.

Lukiessani minun piti pohtia aika paljon kirjan miljöötä; mistä oikein on kyse, eli mistä ajasta ja paikasta kerrotaan. Kesä on varmaa, ja tekstissä viitataan myös muihinkin kesiin. Paikka on jonkin opiston läheisyydessä, ja opistolla käydään vain nukkumassa, muuten ollaan ulkona ja jatkuvassa liikkeessä. Puheissa ei saa viitata ulkopuolelle. Kyse on jostakin suljetusta yhteisöstä, Matarasta, jossa on sotilaallisen tarkat säännöt.

Aikuisia ei ole, mutta opiston hoitajattaret tekevät eväitä, ja heidät mainitaan ohimennen. Onko kyse lastenkodista, kesäleiristä vai kesäsiirtolasta, joissa tosin aikuisten läsnäolo näkyisi varmaan enemmän. Onko opisto sittenkin peitenimi kodille? Ulkona käydään päivät pitkät leikkisotaa vihollisia vastaan. Sodalla on tarkat säännöt ja antiikin Rooman mallit.

Kaikki henkilöt ovat poikia, jotka lähtevät yhteisöstä 15 vuotta täytettyään. Heillä on hyvät tiedot historiasta, ja antiikin Rooman mallin mukaisesti he luovat omat valtionsa,  oman maailmansa, oman leikkinsä ja oman sotansa. Eletään siis koulupoikien lapsuutta n. 7 - 14- vuotiaana, jossa kesät ovat pitkiä ja päivät täyttyvät jännittävistä asioista. Tyttöjä maailmaan ei mahdu. Orastavien seksuaalisten ajatusten kohteina ovat nuket, mutta hellyyden tasolla myös ehkä toiset pojat: "Kaius hyväili pikkuveljen niskaa."

Aikuisten puuttumisen ja poikalauman iän perusteella mieleen tuli William Goldingin Kärpästen herra. Kirjoissa on samoja piirteitä, ja jopa Mataran auguurin henkilöhahmo on samantapainen kuin Kärpästen herran Possu: pyöreävartaloinen, pullonpohjalaseja käyttävä kaikkein kiltein poika. Lisäksi molemmissa kirjoissa on outo ja pelottava hahmo, Matarassa se on ehkä linnunpelätti ja Kärpästen herrassa laskuvarjostaan puuhun kiinni jäänyt kuollut lentäjä. Mataran sotilaat ovat kuin Kärpästen herran metsästäjiä. Molemmat joukkiot elävät kiihkeästi ja omaan totuuteensa sokaistuen. Sodassa haavoitetaan, otetaan vankeja ja tapetaan (vaikkakin puumiekoilla). Vankien kohtelu on julmaa: heitä nöyryytetään, hakataan ja piinataan keinoja kaihtamatta (ja kai ihan oikeasti). Molemmilla porukoilla on sadistinen johtaja. 

Lukemisen aikana pohdiskelin, onko tämä sittenkään minun kirjani, pääsenkö tähän sisään, luenko tätä loppuun, onko tämäkin nykyään niin muodikasta tajunnanvirtaa ilman selkeää rakennetta.

Kirja lähti kyllä vetämään, ja poikien leikkisotaa oli jännittävä seurata, kun siihen joutui pakosta mukaan, mutta sivulle 160 päästyäni odotin edelleen jotain käännettä. Sitä ei tullut. Kirjan tarina on loputonta seikkailua, loputonta aktiivisuutta, loputonta sotaa ilman selkeää rakennetta. En ole poika, enkä ole koskaan leikkinyt sotaa. En tavoita seikkailun huumaa, ja jatkuva sotiminen alkoi välillä suorastaan puuduttaa.  Samantapaisia ajatuksia oli Kirsin Book Clubin Airi Vilhusella kirjaa lukiessaan  ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa (ks. linkit alla). 

Kirjan ehdottomat plussat ovat hieno ja kuvaileva kieli, tarkat luontokuvaukset ja historialliset viittaukset antiikin Rooman yhteiskuntaan ja sotilaisiin. Isoveljen ja pikkuveljen lämmin kiintymyssuhde on myös hyvin kuvattu. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia.

Leikin kiihkon kuvaus, tulee esille myös kielen tasolla, jossa pisteitäkään ei tarvita. Kaikki vain tapahtuu, vyöryy, toimii, etenee... Aluksi pidin pisteettömyyttä puutteena, jota äidinkielen opettaja mahdollisesti kommentoisi, mutta tarinan edetessä ymmärsin sen olevan taitavasti rakennettu tyylikeino. Kyllä niitä pisteitä ilmaantui tekstiin myöhemmin. 

Matias Riikonen on taitava kirjoittaja. Lisäsin lukulistalle hänen muutkin teoksensa ja toivotan hänelle menestystä kirjailijan urallaan.


Airi Vilhusen analyysi Matarasta on julkaistu Kirsin Book Clubin sivulla: https://kirsinbookclub.com/2021/12/matias-riikonen-matara-poikien-leikeista-on-leikki-kaukana/ (Luettu 28.5.2022)

Myös Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogissa on Mataraa arvioitu hyvin: https://tuijata.com/2021/11/19/matia-riikonen-matara/  (Luettu 28.5.2022)

24/05/2022

Päivi Alasalmi: Kultainen kissanpentu: satuja. Kuvittanut Riikka Jäntti


Kolmas osa Päivi Alasalmen kirjoittamasta ja Riikka Jäntin kuvittamasta satukokoelmasarjasta on nimeltään Kultainen kissanpentu. Minua viehättää sarjan visuaalisesti samanlainen ulkoasu ja satujen päivittäminen nykyaikaan. Päivi Alasalmen satujen kieli on rikasta ja hauskaa. Riikka Jäntin kuvitus sopii satuihin hyvin.

Takakansitekstin mukaan:

 "Kultainen kissanpentu täydentää Päivi Alasalmen perinteikkäiden, mutta railakkaiden satujen sarjan...
...Sadut vievät kiehtovalle maailmanympärimatkalle Konstantinopolin sulttaanin vieraaksi ja kuulemaan Jaavan prinssin soittorasian outoa melodiaa. Tarinoissa seurataan ritareiden, velhojen, hirmuvaltiaiden, metsänpeikkojen ja myös ihan tavallisten tyttöjen ja poikien kutkuttavia kohtaloita."

Kultainen kissanpentu -kokoelman kahdestatoista sadusta nostan esille kolme, joista pidin erityisen paljon. 

Sokerileipurin suuri koira -sadussa on ihana miljöö postikorttimaisessa vuoristokylässä, joka vertautuu mielessäni pikku Heidin asuinseutuun. Satu kuvaa hienosti Anttonin ja hänen pappansa välistä rakkautta, vähän niin kuin pikku Heidissäkin. Satu sisältää jännitystä ja kuvaa hyvin kylän yhteisöllisyyttä, kun on toimittava nopeasti Anttonin pelastamiseksi paleltumiskuolemalta. Lisäksi sadussa on ihana koira, joka lopulta löytää Anttonin. Antton saa kohmettuneella kädellään avatuksi koiran kaulassa olevan kaakaotynnyrin hanan. Sen jälkeen Antton kiepsahtaa koiran selkään, ja koira kuljettaa hänet etsijöiden luo.

Taikurin piano -sadun kieli saa pisteet kuvauksistaan. Esimerkiksi tästä:

"Kun taikuri saapui torille ja alkoi pystyttää esiintymislavaa, kyläläiset kerääntyivät uteliaina hänen ympärilleen. Kylässä ei ollut käynyt muukalaisia pitkään aikaan, ja uuden tulokkaan ilmestyminen  oli merkittävä tapaus. Vallankin kun tällaista ilmestystä ei ollut konsanaan nähty. Taikuri oli luiseva mies, jolla oli mustat, kiharat hiukset. Hänen nenänsä oli pitkä kuin nälkävuosi, ja hänellä oli harteillaan yönmusta viitta, jonka selkämystä koristivat hopeatähdet. Hänen tummat silmänsä välähtelivät arvaamattomasti. Päässään hänellä oli teräväkärkinen piippalakki, jonka solki oli tehty hopeasta. Hän veti vankkureistaan alas pyörillä kulkevan kiiltävänmustan pianon ja musteensinisen maton, jolle hän asetti suuren, puisen matkakirstun. Piano alkoi soittaa itsekseen outoa ja salaperäistä sävelmää, joka lumosi kuulijat."

Seinähullu Seppo -satu naurattaa kielellisillä oivalluksillaan. Seppo on metsänpeikko, joka pitää itseään maailmankaikkeuden tyylikkäimpänä kaverina ja lähestyy metsään ilmestynyttä tyttöä kohteliaasti:

"-Hyvää päivää, kaunis neiti! Minä olen Seppo. Ketä minulla on kunnia puhutella?Harmi vain, että peikkojen kieli kuulostaa niin kovin vieraalta piikaihmisten korvissa. Tyttö luuli, että Seppo oli huutanut:

 - Ölölölö löllölöö! Räyh! Ärä kärärä Seppo. Ölölö löllerö räkä räyh?" ... 

... Seppo ymmärsi, että neiti oli käsittänyt hänet aivan väärin, ja hyvin kasvatettuna peikkona hän halusi korjata erehdyksen. Niinpä hän lähti rynnimään isoilla, karvaisilla jaloillaan neidin perään, ja huusi juostessaan: 

- Anteeksi, hyvä neiti! Minun ei ollut tarkoitus pelästyttää Teitä, vaan ainoastaan kysyä, mitä Teille kuuluu ja missä Te asutte. 

Tämän lauseen piika kuuli korvissaan näin:

- Räävärä värä! Ärä ölölölö käräräkä räyh rää! Räyh räyh rää, kärä löllerö lää." 

Voi, mikä ihana suomen kieli ja ihanat suomen kielen öökköset! Millä muulla kielellä peikon mökellyksen ja älämölön olisi voinut näin osuvasti kuvata?! 

Ja voi, minkä ihanan elämyksen ja ilon kirjojen ääneen lukeminen saattaa lapsille antaa. Kyllä tuolle älämölöllekin on varmasti aivan pakko yhdessä nauraa. Mikään peli ei korvaa kielen voimaa, joka lisää sanavarastoa ja ruokkii mielikuvitusta ja tuottaa iloa - toivottavasti turvallisessa läheisyydessä ja joka päivä. 

Päivi Alasalmen satukirjat sopivat hyvin itse lukeville lapsille, koska sadut ovat sopivan mittaisia. Ne sopivat myös erityisen hyvin ääneen luettaviksi juuri kielen rikkauden vuoksi. Uskoisin, että eläytyvä ääneenlukeminen tuo paremmin esiin kaikki kielelliset hienoudet, kuten vaikkapa juuri peikon mökellyksen. Tutkimusten mukaan ääneen lukemista kannattaa jatkaa, vaikka lapsi osaisikin jo itse lukea. (https://blogs.helsinki.fi/lukuklaani/2019/10/09/aaneen-lukemisen-merkitys-ei-katso-lapsen-ikaa/ Luettu 23.5.2022.)

Muiden sarjaan kuuluvien satukokoelmien postaukset löytyvät alla olevista linkeistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Turhamainen+aasi

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sinnik%C3%A4s+meripoika 


Päivi Alasalmi on taitava ja monipuolinen kirjailija, ja jatkan hänen tuotantoonsa tutustumista.

 

21/05/2022

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi: satuja. Kuvittanut Riikka Jäntti


Päivi Alasalmen Turhamainen aasi -satukokoelma sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Saman palkinnon sai myös hänen kolmas satukokoelmansa Kultainen kissanpentu ja vielä kaksi muutakin Alasalmen kirjaa. Turhamainen aasi sai myös Kaarlen palkinnon, joka on Gummeruksen jakama kirjallisuuspalkinto omille kirjailijoilleen. 

Turhamainen aasi - kokoelma sisältää 12 satua, joissa seikkailee prinssejä ja prinsessoja, puhuva kissa ja sammakko, jotka ovat tietenkin loihdittuja kuninkaallisia. Satujen kieli on selkeää ja rikasta. Joissakin saduissa on totuttuja asetelmia keikautettu mukavasti hieman eri asentoon: Hyvä haltiatar -sadussa on virkistävästi uima-asuissaan temmeltäviä poikakeijuja, joiden nimet ovat Usko, Toivo ja Onni. Hirviö ja palvelijatar - sadussa puolestaan käsitellään aviopuolisoiden välien viilenemistä ja monikymmenvuotista mykkäkoulua. 

Riikka Jäntin kuvat ovat hienoja, osittain mustavalkoisia, osittain värillisiä piirroskuvia. Koska luin ensimmäisenä sarjan toisen osan, Sinnikäs meripoika, en voi välttyä vertailemasta osia keskenään. Turhamaisessa aasissa tarinat ovat perinteisempiä, mutta kuvat herättävät voimakasta huomiota ja ihailua. Kakkososassa Sinnikäs meripoika on päinvastainen tilanne: tarinat vievät ykkösaseman hulvattoman hauskalla kielellään, ja kuvat ikään kuin vain tukevat tarinoita. 

Iloitsin  Sinikkään meripojan aiheista, kielestä ja teemoista. Tuntuu, että kakkososassa Alasalmi pääsi kunnolla vauhtiin, ja perinteisiä satujen kuvioita todellakin ravisteltiin. Mielenkiinnolla odotan myös sarjan viimeisen kirjan lukemista. Se odottelee lukupinossa seuraavana.

Päivi Alasalmen kirjoittamat ja Riikka Jäntin kuvittamat satukokoelmat Turhamainen aasi, Sinnikäs meripoika ja Kultainen kissanpentu muodostavat kivan, visuaalisesti tunnistettavan sarjan.





Kansikuvat on poimittu osoitteista: 

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512077106/turhamainen-aasi/ 

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512085897/sinnikas-meripoika/  

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512092970/kultainen-kissanpentu/


Postaukseni Sinnikkäästä meripojasta on luettavissa tämän linkin takaa:






17/05/2022

Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika: satuja. Kuvittanut Riikka Jäntti


Päivi Alasalmi ei ole mielestäni ollut kovin paljon esillä mediassa tai sosiaalisessa mediassa, niin kuin nykyään kirjailijoidenkin on tapana olla. Ehkäpä hän on jäänyt hieman pimentoon. Minulta meni vuosikymmeniä, etten lukenut hänen kirjojaan Vainolan (1996) jälkeen. Päätin nyt tutustua hänen tuotantoonsa, joka onkin laaja ja monipuolinen ( http://www.paivialasalmi.com/kirjat.html . Luettu 17.5.2022)

Luin ensin saamelaistrilogian: Joenjoen laulu, Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus. Pidin kovasti näistä. Tämän postauksen lopussa on linkki blogiini, johon olen kirjoittanut ajatuksiani trilogiasta.  Yritin lukea myös Sudenraudat, mutta kävi niin kuin etukäteen arvelinkin: en pystynyt sitä lukemaan, koska mielikuvat susien raatelemista lapsista olivat liian voimakkaita herkälle mielelle.

Nyt on vuorossa satukokoelma Sinnikäs meripoika, joka onkin varsin ilahduttava lukukokemus. Takakansitekstin mukaan "Sinnikäs meripoika jatkaa Alasalmen palkitun satukirjan Turhamaisen aasin valloittavia polkuja." 

Sinnikäs meripoika -kokoelma koostuu kymmenestä sadusta, joissa on perinteisen sadun aineksia, mutta asetelmat on voitu keikauttaa päälaelleen, niin kuin esimerkiksi sadussa Kosijan kolme tehtävää, jossa prinsessa Rämäpää asettaa ehdot kosijoilleen. Hyvä näin, etteivät vain prinssit valitse itselleen puolisoa, vaan myös prinsessat voivat valita, kenet haluavat.

Osalla saduista on päällisin puolin perinteiset sadun kehykset, mutta ne sisältävät vakavan teeman. Tällaisia ovat mm. kokoelman nimisatu Sinnikäs meripoika, joka kertoo isän kaipuusta sekä Vuorenpeikon luolassa, jossa vuorenpeikko juottaa ryöstämilleen isille orjalientä. 

 "Heidän suustaan roiskui sylki, kun he kävivät tuoppien kimppuun kuin se olisi koko heidän elämänsä."

Enkelin laulu käsittelee suurta ihastusta (ehkä ensirakkautta) sekä realismin tuomaa pettymystä. Siinäkin on kiva uusi näkökulma sadun maailmaan.

Kaiken kaikkiaan Päivi Alasalmi on kokoelmassaan päivittänyt satuja nykyaikaisiksi. Satujen kieli on raikasta ja hauskaa, ja voi kuvitella, mitä niiden lukeminen ääneen lapselle aiheuttaa: No luultavasti ainakin naurunremakan. Varmaan myös kiinnostus sanoihin lisääntyy niiden tuottaman ilon myötä.

 Esimerkiksi ihanasta kielestä voisi valita vaikkapa näytteet sadusta Loputon lankakerä:

"- Ajakaa tuo riehuva räähkä pois, ja ellei hän lähde suosiolla, heittäkää hänet pimeimpään vankityrmään napanöyhtäänsä napostelemaan!"

- "Turpiinks' kerjäät, tohvelisankari? uusi kuningas kiljui, ja jykevä kruunu keikkui hänen hennoilla kutreillaan kuin purtilo merihädässä." 

Riikka Jäntin mustavalkoinen piirroskuvitus kuvaa perinteistä satumaailmaa, ja satujen vinjetit ovat hienoja. 

-----

Postaukset saamelaistrilogiasta: Joenjoen laulu, Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus avautuvat tästä linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=P%C3%A4ivi+Alasalmi 


 

      

 

 


04/05/2022

Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus



Päivi Alasalmen Siipirikon kuiskaus päättää saamelaistrilogian, jonka aiemmat osat ovat Joenjoen laulu ja Pajulinnun huuto. Postauksen lopussa on linkki trilogian aiempien osien postauksiin.

Soruian tarina jatkuu.

Kylän elämä on palautunut pikkuhiljaa ennalleen verilöylyn jälkeen, vaikka kylä onkin nykyään vain leskien, vanhusten ja lasten kylä. Nuoret ja voimakkaat miehet ovat saaneet surmansa. Yhtään pirkkalaisia ei jäänyt asiasta kertomaan, mutta kylässä pelätään kuitenkin koko ajan pirkkalaisten paluuta. Soruia pelkää lisäksi keltaturkkisen suden paluuta tai suosta ammollaan tuijottavia silmiä.

Aanaarista muutetaan Pielpajärvelle ja Retsamojärvelle, erämaahan. Elämä kulkee totuttuja latuja. Oma uskonto on läsnä koko ajan arjessa: enteitä luetaan eläinten sisäelimistä, jumalille uhrataan, perinteitä ja tapoja noudatetaan. Kyläläisten elämä myötäilee luonnon rytmiä, ja he elävät luontoa ja toisiaan  kunnioittaen.

Jonkun ajan kuluttua pirkkalaiset kuitenkin palaavat. Tällä kertaa he kannattavat Lutterin uskon jumalaa, joka on eri kuin munkki Tuomaksen aiemmin saarnaama. Aluksi ihmettelin, miksi tarina on sijoitettu juuri 1500-luvulle, mutta sitten ymmärsin, että se on haluttu ajoittaa uskonpuhdistuksen aikaan, jolloin katolilaisuudesta ja pakanakansojen jumalista haluttiin päästä eroon. Agricolakin siitä saarnasi.

Pirkkalaiset aloittavat taas veronkannon, ja verojen määrä on koko ajan noussut, niin että metsistä loppuvat veroksi annettavat saaliseläimet. Lisäksi vuonolaiset ja vainolaiset vaativat omat osuutensa. Seudulle saapuu myös Torniosta Hemminki Aattarinpoika ja Ylitorniolta Masarias Tomuhousu, joiden teoilla on ratkaiseva vaikutus kyläläisten ja varsinkin Soruian elämään. Myös ajomies Matti Pöllä vaikuttaa asioihin.
"Keimiöniemelle olivat muutkin ylitorniolaiset rakentaneet kalatupia, sillä kruunu oli myöntänyt heille nautintaoikeuden järveen, jonka siika- ja muikkukantaa he mieluusti kesällä ja syksyllä vähensivät."

Voi noita kotipaikkakunnan miehiä! Tässä yhteydessä en ollut ollenkaan tyytyväinen heidän mainitsemisestaan. Päinvastoin, tunsin myötähäpeää heidän nautintaoikeuksiensa ja kalamajojensa vuoksi.

Verotuksen yhteydessä,  kappalaisen ja lapinvoudin edessä, Soruiasta tulee syytetty, ja monet niistäkin, joita hän on auttanut, kääntyvät häntä vastaan. Noituus on ankara rikos, olipa se sitten totta tai ei. Kirjan nimi saa selityksensä, kun Soruia uhkaa kiduttajaansa - tai vain näkee enteenä hänen kohtalonsa.

"Vaikka uhkaukseni oli ollut pelkkä siipirikon kuiskaus, se oli tehonnut."

Alasalmi käyttää taitavasti ennakointeja, mutta silti kirjan loppu yllättää. 

Soruian sanat tyttärelleen: "Minä olen kanssanne aina, vaikkei minua näy." antavat toivoa elämän jatkumisesta, ehkä uudessa olomuodossa. Joenjoen laulun postauksessa on linkki Flinkkilä & Kellomäki -sarjassa esitettyyn Alasalmen haastatteluun, jossa hän kertoo lainauksen henkilökohtaisen ja koskettavan alkuperän.

Päivi Alasalmen saamelaistrilogia valottaa saamelaisten elämää 1500-luvulta nykypäivään asti. Trilogian rakenne on mielenkiintoinen, sillä se ei etene kronologisesti, vaan nykypäivän osuus on vain pieni osa aloituskirjassa  Joenjoen laulu. Kokonaisuus liittää tarinat Uddasin sukuun, joka yhtenä muiden joukossa joutui kohtaamaan suomalaisen kolonialismin.


Allaolevasta linkistä pääsee lukemaan trilogian muiden osien postaukset blogissani:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=P%C3%A4ivi+Alasalmi