Matias Riikonen: Matara

Matias Riikonen (s. 1989) on kirjoittanut viisi kirjaa, jotka kaikki ovat olleet kirjallisuuspalkintoehdokkaina tai voittaneet niitä. Esikoisteos Nelisiipinen lokki oli 2012 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Vuonna 2017 ilmestyivät  toinen romaani Suuri fuuga ja proosavihko Kiertorata, jotka olivat Toisinkoinen-ehdokkaina ja voittivat Kalevi Jäntin palkinnon. Omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa Iltavahtimestarin kierrokset julkaistiin 2019, ja se oli Jarkko Laine -palkintoehdokkaana. Matara on teosparin toinen osa, ja se voitti Tulenkantajat-palkinnon ja oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2021.

Tämä kirjailija vaikuttaa siis varsin lahjakkaalta ja siltä, että hänestä kuullaan vielä. Matara on ensimmäinen kirja, jonka Riikosen tuotannosta luin.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi kirjan nimeen, joka ei yhdistynyt mihinkään,  ja muisti alkoi tuottaa muita outoja kirjan nimiä suomalaisessa kirjallisuudessa, kuten Harhama, Datura ja Mirdja. Kirjoilla ei sinänsä ole muuta yhteyttä Mataraan, vain outo nimi.

Lukiessani minun piti pohtia aika paljon kirjan miljöötä; mistä oikein on kyse, eli mistä ajasta ja paikasta kerrotaan. Kesä on varmaa, ja tekstissä viitataan myös muihinkin kesiin. Paikka on jonkin opiston läheisyydessä, ja opistolla käydään vain nukkumassa, muuten ollaan ulkona ja jatkuvassa liikkeessä. Puheissa ei saa viitata ulkopuolelle. Kyse on jostakin suljetusta yhteisöstä, Matarasta, jossa on sotilaallisen tarkat säännöt.

Aikuisia ei ole, mutta opiston hoitajattaret tekevät eväitä, ja heidät mainitaan ohimennen. Onko kyse lastenkodista, kesäleiristä vai kesäsiirtolasta, joissa tosin aikuisten läsnäolo näkyisi varmaan enemmän. Onko opisto sittenkin peitenimi kodille? Ulkona käydään päivät pitkät leikkisotaa vihollisia vastaan. Sodalla on tarkat säännöt ja antiikin Rooman mallit.

Kaikki henkilöt ovat poikia, jotka lähtevät yhteisöstä 15 vuotta täytettyään. Heillä on hyvät tiedot historiasta, ja antiikin Rooman mallin mukaisesti he luovat omat valtionsa,  oman maailmansa, oman leikkinsä ja oman sotansa. Eletään siis koulupoikien lapsuutta n. 7 - 14- vuotiaana, jossa kesät ovat pitkiä ja päivät täyttyvät jännittävistä asioista. Tyttöjä maailmaan ei mahdu. Orastavien seksuaalisten ajatusten kohteina ovat nuket, mutta hellyyden tasolla myös ehkä toiset pojat: "Kaius hyväili pikkuveljen niskaa."

Aikuisten puuttumisen ja poikalauman iän perusteella mieleen tuli William Goldingin Kärpästen herra. Kirjoissa on samoja piirteitä, ja jopa Mataran auguurin henkilöhahmo on samantapainen kuin Kärpästen herran Possu: pyöreävartaloinen, pullonpohjalaseja käyttävä kaikkein kiltein poika. Lisäksi molemmissa kirjoissa on outo ja pelottava hahmo, Matarassa se on ehkä linnunpelätti ja Kärpästen herrassa laskuvarjostaan puuhun kiinni jäänyt kuollut lentäjä. Mataran sotilaat ovat kuin Kärpästen herran metsästäjiä. Molemmat joukkiot elävät kiihkeästi ja omaan totuuteensa sokaistuen. Sodassa haavoitetaan, otetaan vankeja ja tapetaan (vaikkakin puumiekoilla). Vankien kohtelu on julmaa: heitä nöyryytetään, hakataan ja piinataan keinoja kaihtamatta (ja kai ihan oikeasti). Molemmilla porukoilla on sadistinen johtaja. 

Lukemisen aikana pohdiskelin, onko tämä sittenkään minun kirjani, pääsenkö tähän sisään, luenko tätä loppuun, onko tämäkin nykyään niin muodikasta tajunnanvirtaa ilman selkeää rakennetta.

Kirja lähti kyllä vetämään, ja poikien leikkisotaa oli jännittävä seurata, kun siihen joutui pakosta mukaan, mutta sivulle 160 päästyäni odotin edelleen jotain käännettä. Sitä ei tullut. Kirjan tarina on loputonta seikkailua, loputonta aktiivisuutta, loputonta sotaa ilman selkeää rakennetta. En ole poika, enkä ole koskaan leikkinyt sotaa. En tavoita seikkailun huumaa, ja jatkuva sotiminen alkoi välillä suorastaan puuduttaa.  Samantapaisia ajatuksia oli Kirsin Book Clubin Airi Vilhusella kirjaa lukiessaan  ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa (ks. linkit alla). 

Kirjan ehdottomat plussat ovat hieno ja kuvaileva kieli, tarkat luontokuvaukset ja historialliset viittaukset antiikin Rooman yhteiskuntaan ja sotilaisiin. Isoveljen ja pikkuveljen lämmin kiintymyssuhde on myös hyvin kuvattu. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia.

Leikin kiihkon kuvaus, tulee esille myös kielen tasolla, jossa pisteitäkään ei tarvita. Kaikki vain tapahtuu, vyöryy, toimii, etenee... Aluksi pidin pisteettömyyttä puutteena, jota äidinkielen opettaja mahdollisesti kommentoisi, mutta tarinan edetessä ymmärsin sen olevan taitavasti rakennettu tyylikeino. Kyllä niitä pisteitä ilmaantui tekstiin myöhemmin. 

Matias Riikonen on taitava kirjoittaja. Lisäsin lukulistalle hänen muutkin teoksensa ja toivotan hänelle menestystä kirjailijan urallaan.

Airi Vilhusen analyysi Matarasta on julkaistu Kirsin Book Clubin sivulla: https://kirsinbookclub.com/2021/12/matias-riikonen-matara-poikien-leikeista-on-leikki-kaukana/ (Luettu 28.5.2022)

Myös Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogissa on Mataraa arvioitu hyvin: https://tuijata.com/2021/11/19/matia-riikonen-matara/  (Luettu 28.5.2022)