Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus

Päivi Alasalmen Siipirikon kuiskaus päättää saamelaistrilogian, jonka aiemmat osat ovat Joenjoen laulu ja Pajulinnun huuto. Postauksen lopussa on linkki trilogian aiempien osien postauksiin.

Soruian tarina jatkuu.

Kylän elämä on palautunut pikkuhiljaa ennalleen verilöylyn jälkeen, vaikka kylä onkin nykyään vain leskien, vanhusten ja lasten kylä. Nuoret ja voimakkaat miehet ovat saaneet surmansa. Yhtään pirkkalaisia ei jäänyt asiasta kertomaan, mutta kylässä pelätään kuitenkin koko ajan pirkkalaisten paluuta. Soruia pelkää lisäksi keltaturkkisen suden paluuta tai suosta ammollaan tuijottavia silmiä.

Aanaarista muutetaan Pielpajärvelle ja Retsamojärvelle, erämaahan. Elämä kulkee totuttuja latuja. Oma uskonto on läsnä koko ajan arjessa: enteitä luetaan eläinten sisäelimistä, jumalille uhrataan, perinteitä ja tapoja noudatetaan. Kyläläisten elämä myötäilee luonnon rytmiä, ja he elävät luontoa ja toisiaan  kunnioittaen.

Jonkun ajan kuluttua pirkkalaiset kuitenkin palaavat. Tällä kertaa he kannattavat Lutterin uskon jumalaa, joka on eri kuin munkki Tuomaksen aiemmin saarnaama. Aluksi ihmettelin, miksi tarina on sijoitettu juuri 1500-luvulle, mutta sitten ymmärsin, että se on haluttu ajoittaa uskonpuhdistuksen aikaan, jolloin katolilaisuudesta ja pakanakansojen jumalista haluttiin päästä eroon. Agricolakin siitä saarnasi.

Pirkkalaiset aloittavat taas veronkannon, ja verojen määrä on koko ajan noussut, niin että metsistä loppuvat veroksi annettavat saaliseläimet. Lisäksi vuonolaiset ja vainolaiset vaativat omat osuutensa. Seudulle saapuu myös Torniosta Hemminki Aattarinpoika ja Ylitorniolta Masarias Tomuhousu, joiden teoilla on ratkaiseva vaikutus kyläläisten ja varsinkin Soruian elämään. Myös ajomies Matti Pöllä vaikuttaa asioihin.

"Keimiöniemelle olivat muutkin ylitorniolaiset rakentaneet kalatupia, sillä kruunu oli myöntänyt heille nautintaoikeuden järveen, jonka siika- ja muikkukantaa he mieluusti kesällä ja syksyllä vähensivät."

Voi noita kotipaikkakunnan miehiä! Tässä yhteydessä en ollut ollenkaan tyytyväinen heidän mainitsemisestaan. Päinvastoin, tunsin myötähäpeää heidän nautintaoikeuksiensa ja kalamajojensa vuoksi.

Verotuksen yhteydessä,  kappalaisen ja lapinvoudin edessä, Soruiasta tulee syytetty, ja monet niistäkin, joita hän on auttanut, kääntyvät häntä vastaan. Noituus on ankara rikos, olipa se sitten totta tai ei. Kirjan nimi saa selityksensä, kun Soruia uhkaa kiduttajaansa - tai vain näkee enteenä hänen kohtalonsa.

"Vaikka uhkaukseni oli ollut pelkkä siipirikon kuiskaus, se oli tehonnut."

Alasalmi käyttää taitavasti ennakointeja, mutta silti kirjan loppu yllättää. 

Soruian sanat tyttärelleen: "Minä olen kanssanne aina, vaikkei minua näy." antavat toivoa elämän jatkumisesta, ehkä uudessa olomuodossa. Joenjoen laulun postauksessa on linkki Flinkkilä & Kellomäki -sarjassa esitettyyn Alasalmen haastatteluun, jossa hän kertoo lainauksen henkilökohtaisen ja koskettavan alkuperän.

Päivi Alasalmen saamelaistrilogia valottaa saamelaisten elämää 1500-luvulta nykypäivään asti. Trilogian rakenne on mielenkiintoinen, sillä se ei etene kronologisesti, vaan nykypäivän osuus on vain pieni osa aloituskirjassa  Joenjoen laulu. Kokonaisuus liittää tarinat Uddasin sukuun, joka yhtenä muiden joukossa joutui kohtaamaan suomalaisen kolonialismin.

Allaolevasta linkistä pääsee lukemaan trilogian muiden osien postaukset blogissani:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=P%C3%A4ivi+Alasalmi