26.9.2021

Rosa Liksom: Väylä: kertomus

Taustalla olevat kuvat Väylältä eri vuosina ja vuorokauden aikoina kotialbumista


Voi mahoton, ko oli hyä kirja! Se jäi lukemisen jälkheen miehleen moneksi päiväksi ja yöksi. Elin henkilöitten kohtaloita uuestaan, hain taustatietoja ja makustelin kaunista kieltä.


Rosa Liksomin Väylä sijoittuu Lapin sodan aikaiseen Torniolaaksoon Väylän, eli Torniojoen molemmille puolille. Teini-ikäiset Martta, Katri ja minäkertoja sekä pikku Matti kuljettavat karjan Torniolaakson järvikylästä Väylän yli Ruotsin puolelle ja jäävät sinne evakoksi monien muiden sotaa pakenevien siviilien tavoin. 

Siltaa ei ollut. Joen ylitys tapahtui lautalla todennäköisesti Aavasaksan kohdalta. Pystyin päättelemään kuljetun reitin lukemani perusteella, ja kirjailijan piirtämä kartta vielä vahvisti omat päättelyni. Karja jätettiin pohjoiseen, mutta minäkertojan matka jatkui Haaparantaan asti. Haaparannan rautatieasema oli tunnistettavasti kuvattu. 

Matka on pitkä kävellen kuljettavaksi, eivätkä evakko-olosuhteet olleet niin ruusuiset, kuin ruotsalaisten yltäkylläisestä avusta on tottunut ajattelemaan. Ensin oli vastaanottopisteet, sitten kokoamisleirit ja majoitusleirit. Vain harvat pääsivät yksityisiin koteihin. Oli avuliaita ihmisiä, mutta myös niitä, jotka katsoivat pakolaisia halveksien ja pitivät heitä uhkana omalle hyvinvoinnilleen. Ruotsissa oltiin hämillään pakolaisten suuresta määrästä.

On hienoa, että Rosa Liksom kuvaa juuri Lapin sodan aikaa, jota ei ole niin paljon kuvattu kuin talvisotaa ja jatkosotaa. 
"Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti Suomen tuli karkottaa maassa olleet saksalaiset joukot. Kun saksalaiset eivät poistuneet vapaehtoisesti, alkoi Saksan ja Suomen välinen Lapin sota.

Sotaa käytiin aluksi sopuisasti. Kumpikin osapuoli vältteli taistelua. Neuvostoliittoa valesota ei miellyttänyt. Niinpä se vaati Suomelta todellisia sotatoimia Saksaa vastaan ja antoi määräajan, mihin mennessä oikea sota oli aloitettava.

Kostoksi saksalaiset polttivat Rovaniemen maan tasalle ja aloittivat Lapin järjestelmällisen hävittämisen." (https://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/lapin-sota-1944-1945

Rosa Liksom on perehtynyt taustatietoihin hyvin. Minäkin selvittelin niitä historiaa tuntevan ystäväni sekä muutamien alla olevien linkkien avulla. Alkoi todellakin kiinnostaa kotiseudun sotahistoria; todelliset tapahtumat ja sota siviilien kokemana.

Rosa Liksomin Väylää  ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -romaania voi verrata toisiinsa. Niitä yhdistävät nimenomaan jatkosodan aika, kestävyyttä ja inhimillistä kärsimystä kuvaava pitkä vaellus sekä sodan kuvaaminen siviilien kannalta. Sota ei todellakaan ole vain sotilaiden tarina.

Väylä on kirjoitettu Peräpohjolan murteella, joka on oma kotimurteeni. Luin kirjaa itselleni ääneen ja tavoitin rauhallisen kerronnan rytmin; kuin joku kertoisi tarinaa keinutuolissa istuen. Nautin kielestä ja sen havainnollisuudesta, ilmaisuvoimasta ja kauneudesta. Voi olla, että jollekin murretta tuntemattomalle, kirjan lukeminen on hidasta, mutta en usko, että mahdotonta. Tarina kuitenkin kantaa hyvin.

Peräpohjolan murrepiirteisiin kuuluu ehkä tunnetuimmin jälkitavujen vokaalien välinen h (esimerkiksi 'talhoon'). Genetiivinä, eli omistusmuotona, käytetään monikossa muotoa 'matkalaukuitten'Liksom käyttää mainittua genetiiviä selvästi toistuvana tyylikeinona, ja sekin tuo tekstiin omanlaisensa rytmin. Lisäksi murteessa on alueelle tyypillisiä sanoja. Lapsi on 'kläppi' tai 'sikiö', joka tosin on itselleni oudompi. Osa sanastosta on ruotsin kielen lainaa.

Omalla murteella kirjoitetusta kirjasta on helppo nauttia, mutta toisaalta, silmät ja korvat ovat myös yliherkkiä omasta kielitajusta poikkeaville muodoille, "virheille". Lukija ei voi kuitenkaan tietää, miksi kirjailija on tietyn sanan tai muodon valinnut. Joitakin yleiskielisiä muotoja, jotka vaikuttivat vahingoilta, annan mielelläni anteeksi, mutta sanan 'porukat' käyttämistä kotiväestä, perheestä, on vaikea sulattaa. Sitä ei tässä merkityksessä käytetty tuolla perällä vielä 1980-luvullakaan, jolloin vielä elin murrealueella, saati sitten 1940-luvulla. Se on nykyajan sana, mutta on tietenkin mahdollista, että senkin käyttämisellä on tarkoitus. Halusiko kirjailija sillä osoittaa, että karjankuljettajatytöt olivat samanlaisia nuoria kuin nykyajankin tytöt?

Kirjassa on ihanaa myös lehmien ja muiden eläinten nimet: Ilona, Kielo, Sisko, Soma ja Sokkeri-vasikka sekä Janne-sonni ja Taneli-ori. Eläimet ovat samalla tavalla kirjan henkilöitä kuin ihmisetkin. Niiden käyttäytymistä ja tunteita kuvataan lämmöllä ja ymmärtäen. Karjanhoitajilla ja karjalla on vahva tunneside.

Seurojen saarnamiehen lestadiusmainen saarna (s. 192 - 194) on niin hersyvää kieltä, että nauroin ääneen. 

Kirjan päähenkilö on herkkä nuori tyttö, joka ajattelee syvällisesti ja on kiinnostunut luonnosta, tähdistä ja avaruudesta. Samalla hän on vahva selviytyjä. Hän on nuori, mutta isossa vastuussa karjasta. Lisäksi hänellä on huoli äidistä; äiti on etsittävä ja hänen vointiaan on vahdittava. Pikkuveljestä on pidettävä huolta, kun äiti ei siihen pysty.

Tyttö joutuu kasvamaan aikuiseksi ja kantamaan aikuisen vastuuta jo varhain.
Menetyksiä on paljon: ensin molemmat velipuolet, sitten pikkuveli, isä, ero äidistä, lopulta kodinkin menetys. Äiti ei kykene rakastamaan. Äiti ei kannusta eikä tue. Tytön on yksin kannettava pikkuveljen arkkukin kirkkomaahan. Paikalla on hänen lisäkseen vain haudankaivaja. Hän pystyy kuitenkin ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se on, katkeroitumatta ja sopeutuen. Luonto ja eläimet antavat voimaa. On vain pärjättävä. Ei ole vaihtoehtoa. Monien menetysten ja pettymysten jälkeen on kuitenkin uuden alun ja toivon vuoro.

Rosa Liksomin Väylä on hyvin visuaalinen ja hyvin koskettava kirja. Luettuani mietin sitä päiviä, selvittelin faktoja ja kuuntelin kielen rytmiä. Elin henkilöiden mukana vielä päiviä sen jälkeen, kun olin kirjan sulkenut.



Lisätietoa Lapin sodasta:

Lisätietoa Tornion (Röyttän) maihinnoususta:

Lisätietoa Aavasaksan lossista: 


Lisätietoa Peräpohjolan murteesta:

1 kommentti: