Margarita vaatii lukijalta paljon, monella tavalla. Ensinnäkin painopaperi on valmistettu kuidusta, jossa 50 prosenttia on kierrätettyä ja 50 prosenttia peräisin FSC-sertifioiduista metsistä. Se on hieno eettinen valinta, mutta kierrätyskuitu ehkä aiheuttaa sen, että sivut ovat ohuita. Monta sivua kääntyy yhtä aikaa, ja lukeminen keskeytyy, kun ei enää tajuakaan, miten teksti nyt näin jatkuu.
Kiinnitän lukiessani aina huomiota kirjojen kieleen ja nautin hyvästä ja selkeästä suomen kielen käytöstä. Margaritassa huomio kiinnittyy väkisinkin kirjan kieleen. Se on taitavaa, kuvailevaa, ja kirjailija käyttää erikoisia verbejä kuin tavaramerkkinään. Minulle kieli toimi kuitenkin ehkä päinvastoin kuin oli tarkoitettu. Erikoiset verbit antoivat minulle joka kerta ikään kuin sähköiskun ja veivät huomioni itse lauseesta ja itse tekstistä. Toisinaan ihailin, mutta toisinaan, enimmäkseen, ärsyynnyin ja ihmettelin, mitä tämä nyt sitten on.
"Kun kävelen metsään, polku maiskuttelee askeliani vaimeasti."
"Sikistyn helmeksi hänen rintaansa vasten."
"Ilta lipoo paljasta ihoa."
Tapahtumat tapahtuvat kahdessa aikatasossa, ja kertojia on useita. Lukiessani mietin, oliko kahden aikatason käyttö aivan tarpeellista. Olisiko sota-aikaan voinut viitata lyhyemmin ilman kokonaisia lukuja? Minulla oli myös vaikea hahmottaa, kuka puhuu, kenen tarinaa kerrotaan, kuka on kulloinkin "minä". Verhotun perustarinan kaivaminen esille höytyvien takaa turhautti.
Vaikka pidänkin itseäni kokeneena lukijana, ja ymmärrän kyllä rivien välejä, ennakointeja, takaumia ja muita kirjallisia keinoja, koin lukemisen aikana ärsyyntymistä ja stressiä. Mietin, oliko perustarinaan ympätty liian monta sivutarinaa, liian paljon asiaa, liikaa häivytyksiä ja kerroksia, liian paljon teemoja. Olisiko jotain voinut karsia? Olisiko Sennin tarina riittänyt? Olisiko joitakin henkilöitä voinut jättää pois? Esimerkiksi Mikon tarina oli mielestäni vähän liian isossa roolissa ja jopa melko epäuskottava.
Lisäksi kirjaa lukiessani mietin, olivatko kirjan jotkut faktoina esitetyt asiat todellisia faktoja: Aloitettiinko avohakkuut todellakin jo 1950-luvulla vai vasta myöhemmin? Käytettiinkö jo tuolloin metsäkoneita ja "telaketjutraktoreita"? Eivätkö ne jälleenrakennuksen myyntipuut kaadettu "metsien miesten", eli huonoissa kamppeissa palelevien metsätyömiesten ihmistyövoimalla ja justeereilla, ja eikö tukit vedetty hevosrekien avulla metsästä pois? Eikö juuri tällaisia kuvia ole historian kirjoissa? Käsitykseni mukaan koneellinen metsätyö aloitettiin vasta paljon myöhemmin. Tämä liittyy myös Mikon tarinan epäuskottavuuteen.
Käsitykseni mukaan 1950-luku oli vielä melko perinteisten arvojen aikaa varsinkin naisten työelämän osalta. Olisiko todellakin voinut olla niin, että naistoimittaja olisi ollut Korean sodasta raportoiva journalisti, ja vieläpä ihan itsekseen maailmalla? Kaiken lopuksi en pääse eroon ajatuksesta, että olikohan 1950-luvun kylpylässä pihavoimisteluja ja puusta tehty vesiliukumäki pihalla? Miten se edes toimisi? Näistä asioista pitäisi keskustella jonkun historian asiantuntijan kanssa tai alkaa itse selvitellä niitä. Vai takerrunko vain kokonaisuuden kannalta turhiin yksityiskohtiin?
Kirjassa oli myös paljon hyvää. Sennin persoona ja hänen tarinansa ovat mielenkiintoisia. Sennin ja äidin suhde on lämmin ja hyvä, ja positiivista on, että äiti alkaa myös elää omaa elämäänsä, kun Sennin tilanne paranee, eikä Senni enää tarvitse häntä. Oli mielenkiintoista ja minulle aivan uutta tietoa tutustua hyperemesis gravidarum - sairauteen, eli hyperemeesiin. Se oli kuvattu hyvin.
Oli myös mielenkiintoista tutustua jokihelmisimpukoihin eli raakkuihin. Loppupuolen pelastusoperaatio on mielestäni kirjan parhaimpia kohtia. Erään ihmissimpukan avautuminen luo positiivista tulevaisuuden kuvaa ja toiveikkuutta.
Mielestäni Anni Kytömäen Margarita-kirjassa on paljon hyvää, mutta myös liikaa kerroksia ja teemoja, ja olisin toivonut rönsyjen karsimista. Minä olisin voinut valita Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa. Tosin lukematta on vielä Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä, jota olen kuullut kehuttavan ja joka kiinnostaa minua.
Palkinnon valitsija kapellimestari Hannu Lintu arvosti kirjan kuitenkin parhaimmaksi. Olkoon siis niin.
Hannu Lintu kirjoittaa kirjeessään Anni Kytömäelle seuraavasti:
“Kirjan kieli viettelee mukaansa ja sen kerronta kannattelee lukijaansa värikkään jatkumonsa aalloilla. Kuvaat taitavasti paitsi sitä nollahetkeä, josta Suomen kasvu kohti modernia yhteiskuntaa alkoi, myös yksilön ponnisteluja tuon kasvun välillä järjettömissäkin käänteissä. Osoitat, että kaikki taistelut – niin sota kuin jälleenrakennuskin – aiheuttavat omat uhrinsa. Me lukijat tiedämme, että nuo ponnistelut paremman tulevaisuuden hyväksi jatkuvat edelleen.
Päähenkilösi Sennin poikkeuksellinen luonne, urheus, inhimillisyyden ja itsekkyyden yhdistelmä, sekä hänen luonnon ja ihmisten aktivoima mielikuvituksensa saavat lukijan pitämään häntä ystävänään. Kirjasi muistuttaa meitä siitä, että vakavimmat vammat eivät ole fyysisiä. Pahimmat vauriot kohdistuvat mieleen, ja sellaiset vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Tästä luonto toimii hyvänä vertauskuvana.” (https://www.sttinfo.fi/tiedote/kaunokirjallisuuden-finlandia-palkinto-anni-kytomaen-margaritalle. Luettu 25.1.2020)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti