Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on huikean hienosti kirjoitettu sukuromaani, joka avautuu kerroksittain eri kertojien näkökulmasta. Salaisuus on olemassa.
Joku muistaa jonkun asian toisin kuin toinen. Joku tietää asiasta enemmän kuin toinen.
Lopotti jatkaa saman suvun tarinaa. Koska Neljäntienristeyksen lukemisesta on aikaa, Lopotin kohdalla minun piti pinnistellä sukupolvien järjestyksessä; annat ja tapiot menivät sekaisin: ovatko tätejä vai sisaruksia, kenestä mummusta nyt puhutaan? Kanteen painettu sukupuu konkretisoisi ihmisiä niin, että voisi helpommin keskittyä itse tarinaan. Itse piirsin sukupuuta lukiessani. Joka tapauksessa kirjat kannattaisi varmaan lukea peräkkäin.
Molemmissa kirjoissa ylivertainen hahmo on suvun kantamatroona, kätilö, joka tarvittaessa on kova ja pelkäämätön selkosten selviytyjä . Hänen tempauksensa tuntuvat mahdottomilta, mutta realistisilta.
Samassa suvussa on isoisä ja pojanpoika, jotka joutuvat kamppailemaan samojen ongelmien kanssa eri ajassa. Neljäntienristeyksessä homous on kuvattu piilotellusti. Lopotissa se on avoimempaa, ehkä ajankuvan vahvistamiseksi, mutta minusta avoimuus on myös tyylillisesti erilaista: paljastavaa, muusta kerronnasta irtoavaa. Suhteen kariutumisen kuvaus sen sijaan on upea, elokuvamainen kohtaus, jossa mies kävelee kohti kameraa, ja taustalla räjähtelevät ihmiset, maisemat ja tuleviksi sukulaisiksi ajatellut anopit ja serkut.
Rakenteellisesti pidin enemmän Neljäntienristeyksestä. Lopotti on mielestäni sekavampi. Nykyajasta on vaikeampi nähdä perspektiiviä. Mikä on kokonaisuuden kannalta epäolennaista? Mitä olisi voinut karsia? Keitä henkilöitä olisi voinut jättää käsittelemättä? Helena kuitenkin on sukupolvien välinen linkki ja siksi hyvä valinta toiseksi kertojaksi.
Molemmissa kirjoissa käsitellään vahvojen matroonien ja lämpimien äitihahmojen lisäksi myös isiä. Lopotti päättyy täyteen pakatun pakettiauton matkaan. Kyydissä on tavaran lisäksi myös toivoa: isien toivoa. Elokuvamainen kohtaus suhteen päättymisestä ja tämä pakettiauton matka ovat kirjan hienoimpia kohtauksia.
Joku muistaa jonkun asian toisin kuin toinen. Joku tietää asiasta enemmän kuin toinen.
Lopotti jatkaa saman suvun tarinaa. Koska Neljäntienristeyksen lukemisesta on aikaa, Lopotin kohdalla minun piti pinnistellä sukupolvien järjestyksessä; annat ja tapiot menivät sekaisin: ovatko tätejä vai sisaruksia, kenestä mummusta nyt puhutaan? Kanteen painettu sukupuu konkretisoisi ihmisiä niin, että voisi helpommin keskittyä itse tarinaan. Itse piirsin sukupuuta lukiessani. Joka tapauksessa kirjat kannattaisi varmaan lukea peräkkäin.
Molemmissa kirjoissa ylivertainen hahmo on suvun kantamatroona, kätilö, joka tarvittaessa on kova ja pelkäämätön selkosten selviytyjä . Hänen tempauksensa tuntuvat mahdottomilta, mutta realistisilta.
Samassa suvussa on isoisä ja pojanpoika, jotka joutuvat kamppailemaan samojen ongelmien kanssa eri ajassa. Neljäntienristeyksessä homous on kuvattu piilotellusti. Lopotissa se on avoimempaa, ehkä ajankuvan vahvistamiseksi, mutta minusta avoimuus on myös tyylillisesti erilaista: paljastavaa, muusta kerronnasta irtoavaa. Suhteen kariutumisen kuvaus sen sijaan on upea, elokuvamainen kohtaus, jossa mies kävelee kohti kameraa, ja taustalla räjähtelevät ihmiset, maisemat ja tuleviksi sukulaisiksi ajatellut anopit ja serkut.
Rakenteellisesti pidin enemmän Neljäntienristeyksestä. Lopotti on mielestäni sekavampi. Nykyajasta on vaikeampi nähdä perspektiiviä. Mikä on kokonaisuuden kannalta epäolennaista? Mitä olisi voinut karsia? Keitä henkilöitä olisi voinut jättää käsittelemättä? Helena kuitenkin on sukupolvien välinen linkki ja siksi hyvä valinta toiseksi kertojaksi.
Molemmissa kirjoissa käsitellään vahvojen matroonien ja lämpimien äitihahmojen lisäksi myös isiä. Lopotti päättyy täyteen pakatun pakettiauton matkaan. Kyydissä on tavaran lisäksi myös toivoa: isien toivoa. Elokuvamainen kohtaus suhteen päättymisestä ja tämä pakettiauton matka ovat kirjan hienoimpia kohtauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti