- Kyllä, näin todellakin on! Pitkästä aikaa oli taas mukava lukea Härkösen hersyvää, pitelemätöntä ja suorasukaista tekstiä. Huumorin varjolla hän voi kuitenkin käsitellä myös vaikeita asioita: työhön väsymistä, masennusta, mielenterveysongelmaisten heitteillejättöä ja eutanasiaa.
Minäkertojana on Anita, 50-vuotias kirjailija, joka kärsii luomisen tuskasta ja kirjoittamisen pakosta, kirjoittamisen pelottavuudesta ja elämään väsymisestä. Anitassa ja Anna-Leena Härkösessä on ehkä paljon samaa. Näin ainakin voi kuvitella lehtihaastattelujen perusteella.
Kirja avaa mukavasti sitä, miten kirjailija työskentelee ja mistä hän saa ideoita, aiheita ja repliikkejä. Millainen on luova prosessi, jonka seurauksena kirja syntyy? Millaisia paineita kustantajien suunnasta voi tulla ja millaista on koko ajan kilpailla lukijoiden suosiosta, medianäkyvyydestä ja apurahoista. Millaista on koko ajan markkinoida itseään, vaikka haluaisi vain tehdä työtään?
Anitan monipuolisen kirjailijan työn mahdollistaa rakastava ja läsnä oleva mies, joka antaa vapautta ja tukea tarvittaessa. Aviomies sai kyllä kaikki sympatiapisteeni.
Anitan pohdiskelut avustetusta itsemurhasta ja eutanasiasta käyvät tarpeettomiksi, kun hän itse on vähällä hukkua ja kun hän kohtaa itsemurhaa oikeasti hautovan Ennan. Onneksi Ennalla oli Anita ja Risto, jotka todella välittivät ja veivät hänet sairaalaan, vaikkakin vain saamaan reseptilääkkeitä.
Valomerkki oli kirjaston varauslistalla aika pitkään, ennen kuin sain sen luettavaksi, mutta sitä kannatti odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti