23.3.2020

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Minulla on menossa pitempiaikainen lukuprojekti, jonka aikana tutustun Joel Haahtelan tuotantoon. Tähtikirkas, lumivalkea -teoksen lukeminen sattui hankalaan saumaan. Koronavirus iski Suomeen, koronauutisointi vei huomion, jouduin etätyöhön ja suunnittelemaan sen toteutuksen. Ihmisten kokoontumisia rajoitettiin. Rajoja suljettiin. Näkymätön uhka toi huolta ja stressiä. Lukemiseen oli kyllä aikaa, mutta keskittyminen siihen oli vaikeaa, ja lukeminen eteni hitaasti. Olin jo luovuttamassa, mutta onneksi jatkoin loppuun asti, koska kirjan juju paljastui vasta ihan viimeisillä sivuilla.

Ensivaikutelma oli, että pidän kirjan nimestä. Se toi mieleen Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä - kirjan. Mitään muuta kirjoilla ei olekaan yhteistä kuin vain tuo runollinen nimen rakenne.

Tähtikirkas, lumivalkea sisältää seuraavat luvut:


Pariisi 1889
Berliini 1913 - 1914
Siam - Kambodža 1923
Bernburg 1936
Helsinki 2012

Mies kirjoittaa kirjeitä tai itseasiassa päiväkirjamerkintöjä rakastetulleen Suomeen. Hän on joutunut lähtemään ulkomaille kotimaassa tapahtuneen skandaalin vuoksi. Käy ilmi, että hänellä on lapsi, josta ei tiedä muuta kuin nimen, Otto. Mies pääsee sähköttäjäksi ja kehittyy työssään niin, että saa mahdollisuuden siirtyä sanomalehtimieheksi. Uuden työnsä vuoksi hän pääsee tutustumaan Pariisin maailmannäyttelyyn ja kuvailee sitä tarkasti. - Oi, mikä ihana kokemus! Ja minulle lukijana heräsi halu lukea maailmannäyttelystä lisää.

Berliiniin mies matkustaa 24 vuotta myöhemmin. 1. maailmansota on tulossa, mutta ei vielä ole alkanut Hänen elämässään tapahtuneita asioita tuodaan esille luontevasti, selittelmättä. "Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista tarttuu mukaan." - Niinpä juuri. Ihminen, joka elää elämäänsä,  ei välttämättä kirjaa asioita muistiin muita varten, julkaistavaksi. Asioita vain tapahtuu. Kerronta soljuu uskottavasti ja kevyesti, ja lukija saa lisätietoa pienistä lauseista ja rivien välistä.

Siam - Kambodža - osio jäi minulle kaikkein epäselvimmäksi. Juuri silloin koronauutisointi ja kaikki muu asiaan liittyvä oli päällimmäisenä. Matkan tarkoitus jäi aluksi epäselväksi. Liittyikö se miehen sanomalehtityöhön vai vain haluun nähdä maailmaa? En saanut jaksosta juonen kannalta kiinni, mutta sain historiallista tietoa tuolloisesta maailmantilanteesta.

Tässä vaiheessa tuskittelin lukemisen kanssa erityisesti, ja olin vähällä jättää lukemisen kesken. Odotin, että tarinassa edetään johonkin, että tapahtumilla on jokin päämäärä tai suunta, niin kuin romaaneissa olen tottunut lukemaan. Sitä ei tullut. Ennakointina tulevasta oli kuitenkin miehen sairastuminen, jota siinä vaiheessa en osannut liittää mihinkään.

Bernburg-jakso piti lukea kahteen kertaan, kun ensin olin päässyt loppuun asti. Ensiksi luin sen vain sairaalajaksona ja arvelin, että mies oli masentunut ja ehkä yrittänyt itsemurhaa. Hän koki saavansa hoitoa,  ja hoitaja B. oli aina ystävällinen ja piti kädestäkin kiinni, vaikka ei olisi saanut. Häntä pyydettiin kuvailemaan katatonista tilaansa, joka oli kestänyt melkein viikon. Hän ei muistanut mitään, mutta muisti olleensa lähellä rakastettuaan (kauan sitten kuollutta).  Kirjan nimi selviää:
"Ja siinä, maailmasta jo irronneena, en tuntenut enää ahdistusta enkä pelkoa. Ei ollut päivämäärää eikä paikkaa, ei enää milloin tai missä: ympärillä vain tähtikirkas, lumivalkea."
Sairaalajaksossa miehen varsinainen tekstin tuottaminen loppuu. Lopulta paperilla on vain sanoja, kirjaimista tehtyjä kuvioita. Ei ole päivämääriä tai paikkoja. Onko tila katatoninen?

Helsinki-jakso vasta paljastaa koko kirjan merkityksen. Olen kiitollinen, että luin sen loppuun! Nykypäivän minäkertoja kertoo, mistä sai muistikirjat ja miten hän kirjoitti ne puhtaaksi ja kävi myös kirjoittajan jalanjljillä tapahtumapaikoilla. Kirjallisuudesta on aina opetettu, että minäkertoja ei välttämättä ole kirjailija itse, vaan kertojan ääni. Tässä tapauksessa minäkertoja on niin uskottava, että voisin uskoa sen olevan kirjailija itse, ja  että päiväkirjaa kirjoittava mies olisi hänen isoisoisoisänsä Leo Halme, jonka elämä päättyi keuhkokuumeeseen saksalaisessa mielisairaalassa 1941. Oliko todellinen kuolinsyy keuhkokuume, onkin sitten kokonaan eri juttu.

Samaan aikaan Saksassa oli vallalla ajatus siitä, että on olemassa ihmisiä, joiden elämä ei ole elämisen arvoista ja jotka voitiin poistaa kansakunnan joukosta vahvimman oikeudella.

Kirjan tapahtumien juonettomuus, jota lukiessani kaipailin, on viimeisen jakson jälkeen selvää ja selitettävissä. Kirja kuvastaa  yhden ihmisen elämäntapahtumia; ei niitä ole juonelliseksi kokonaisuudeksi tarkoitettukaan.
"Ajattelen kirjaimia, jotka leijuvat paperilla kuin tähdet, nuorukaista, joka lähti kerran laivalla pois, hänen haaveitaan. Leo ja Klaara. Ilman näitä sivuja kukaan ei muistaisi heitä, kukaan ei kaipaisi, ei tietäisi, että he ovat koskaan olleet. Nimet, jotka katoavat maailman meluun. Elämisen arvoinen elämä."




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti