Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Joskus kirjassa jokin jää vaivaamaan mieltä niin paljon, että sen luettuaan ei saa rauhaa. Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan kanssa kävi juuri näin.

Aluksi luin, niin kuin kirjoja joskus voi lukea: tauotettuna ja välillä lukiessani toisiin ajatuksiin harhautuen. Huomasin taas tutun tyylikeinon: asioiden vyöryttämisen luettelelemalla ja tervehdin sitä ilolla. Yhtäkkiä havahduin, että nythän tällä vyöryttelyllä kuvataankin persoonia ja luodaan henkilöhahmoja aivan huikealla tavalla. Varsinkin elämästä syrjäytyneen Torstin henkilöhahmon rakentaminen asioita luettelemalla on äärimmäisen taitavaa.

Ajattelin, että olen ohittanut ehkä muutakin. Päätin alkaa paikkaamaan lukemista ja keskittyä lukemiseen kunnolla, ja niin luinkin koko kirjan uudelleen.  Huomasin, että kirja ei ollut vaikea, vaan niin runsas, että ensimmäisellä lukukerralla jäi huomioimatta paljon asioita; huomioimatta ja ymmärtämättä.

Päähenkilö on oikeustieteen professori, jonka työ vaikuttaa melko helpolta, eikä sitä ole sidottu tiukkoihin aikatauluihin ja läsnäolopakkoon. Kun aikataulu joustaa, professori voi haahuilla mielin määrin ajatuksissaan ja muistoissaan.

Juuri haahuileminen, päämäärätön kuljeskelu ja omien muistojensa läpikäynti muodostavat Lumipäiväkirjan keskeisen juonikuvion. Tapahtumat alkavat, kun mies näkee sanomalehdessä ulkomaan uutisen, joka alkaa täyttää hänen ajatuksensa. Saksalainen äärivasemmistolainen terroristi oli laskettu ehdonalaiseen vapauteen. Nainen oli kuulunut Punaiseen armeijakuntaan, joka oli toiminut aktiivisesti 1970- ja - 80-luvulla ja murhannut yli 30 ihmistä. Mies tuntee naisen. Heillä on ollut läheinen suhde menneisyydessä. Töihin lähdöstä ei tulekaan mitään, kun mies kiipeää ullakolle ja uppoutuu matkalaukussa olevien tavaroiden, kirjeiden ja lehtileikkeiden selailuun. Tästä alkaa professorin haahuilu ja harhailu tilanteesta toiseen.

Vai voiko sittenkään puhua juonikuviosta? Kun kirjoitin kaikki haahuilemiset peräkkäin, huomasin, että tässähän piirretäänkin kuvaa päähenkilöstä, hänen luonteestaan ja toimintatavoistaan. Professorin erityisen tarkat aistit, jo lapsuudessa esille tullut erityisen voimakas mielikuvitus luovat hänestä tarkoin piirretyn kuvan. Hän elää omassa todellisuudessaan pään sisällä ja vain ajautuu tilanteesta toiseen. Jotenkin ymmärrän hänen vaimonsa uskottomuuden. Ei kai tällainen puhumaton haahuilija ole helppo kumppani: kulkee omia teitään, ei selittele tekemisiään, tuskinpa keskusteleekaan; soittaa tai viestittää vain välttämättömän, silloin kun tahtoo. Perheessä on tapahtunut isoja asioita, mutta onko professori ollut läsnä elämänsä todellisissa tapahtumissa?

Henkilöhahmojen luominen ja heidän elämänsä kuvaaminen tapahtuvat pienin vedoin, mutta ihastuttavan kuvan maalaten. Nimetön päähenkilö, Erika, Laura, junamatkustaja Kirill ja vapautettu terroristi, Sigrid piirretään esiin vähitellen, ikään kuin sivulauseissa. Heitä ja heidän elämäänsä ei selitellä, vaan todetaan. Joel Haahtelan kerrontatekniikka on vertaansa vailla. Lumipäiväkirjan kahteen kertaan lukeneena olen siitä erityisen vaikuttunut. Lumipäiväkirjassa kirjailija antaa lukijalle myös pikku lahjan: intertekstuaalisen viittauksen toiseen kirjaansa, Perhoskerääjään.

Kuinka paljon saa, kun antaa elämän vain kuljettaa? Kuinka paljon hukkaa, kun ei ole läsnä todellisissa asioissa? Jäikö haahuilun vuoksi jotain todellista ja tärkeää jälleen kerran huomaamatta? Oliko saksalaisessa kahvilassa ollut nainen Sigrid?


Muut Haahtela-postaukseni löytyvät tämän linkin takaa:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Joel+Haahtela

Haahtelan tähänastisesta tuotannosta on vielä lukematta Naiset katsovat vastavaloon, Tule risteykseen seitsemältä ja Elena. Olen pitänyt tähän asti lukemistani, mutta Traumbachin jätin kesken. Meitä ei ollut tarkoitettu toisillemme.

• Kaksi kertaa kadonnut. Helsinki: Otava, 1999. 

• Naiset katsovat vastavaloon. Helsinki: Otava, 2000. 

• Tule risteykseen seitsemältä. Helsinki: Otava, 2002.

• Elena. Pienoisromaani. Helsinki: Otava, 2003. 

• Perhoskerääjä. Helsinki: Otava, 2006. 

• Lumipäiväkirja. Helsinki: Otava, 2008. 

• Katoamispiste. Helsinki: Otava, 2010. 

• Traumbach. Helsinki: Otava, 2012. 

• Tähtikirkas, lumivalkea. Helsinki: Otava, 2013. 

• Mistä maailmat alkavat. Helsinki: Otava, 2017. 

• Adèlen kysymys. Helsinki: Otava, 2019.