14.5.2017

Eino Leinon proosaa ja runokin

Eino Leinon proosa on ainakin minulle oudompaa luettavaa.  Luin yhteisniteen Mesikämmen - Joulutarina vanhoille ja nuorille (1914), Musti - Eläintarina (1916) ja Ahven ja kultakalat - Tarina syvyyksistä (1918) SKS:n  Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita - sarjassa. Tuttuun tapaan niteessä on teosten taustoja valaiseva johdanto ja aikalaisarvioita. Johdannon on kirjoittanut äidinkielen opettaja Tuija Takala. Hän toteaa, että monien aikalaisten mukaan tarinoissa käsitellään yleensä ihmiselämää ja erityisesti tekijän omaa elämää.

Mesikämmen-tarinaa voi lukea viehättävänä tarinana erikoisesta karhusta, ja myös allegoriana Leinosta itsestään. Takalan mukaan Leinoa viehättivät kansalliset myytit ja unikuvat. Hän toteaa, että lukemani teokset sisältävät unenomaisuutta, salaperäisiä hahmoja, miljöön etäännyttämistä, tyylittelevyyttä, kielen kuvallisuutta ja ennen kaikkea monentasoista vertauskuvallisuutta. Tätäkö se on se symbolismi, joka koulujen kirjallisuuden opetuksessa on muistaakseni aina liitetty Eino Leinoon, mutta vain Leinon runoihin, joilla hän kritisoi mm. sortovuosien aikana tapahtunutta sananvapauden rajoittamista? Mesikämmenessä ainakin hurja kuva karhulla ratsastavasta sirkuksen johtajasta jää mieleen, mutta kuka siinä oikein ratsastaa ja kenellä?
 
Tuija Takala toteaa, että biografisen kirjallisuudentutkimuksen mukaan Mustiksi on ajateltu Leinon ystävätär L. Onervaa. Tätä en itse osannut löytää, mutta luin sen erään filosofisen pystykorvan elämäntarinana. Musti joutuu uuden isäntänsä kiusaamaksi ja elää kurjan loppuelämän. Tarina oli koskettava, ja voisin suositella sitä myös nuoremmille lukijoille, joille Leinon runoihin tutustuminen voi tuntua pelottavalta. Tuija Takala toteaa, että Mesikämmenellä ja Mustilla välitetään samanlaisia ajatuksia: Temppuja tekemällä ja ihmisille mieliksi olemalla poikkeusyksilö hyväksytään joukkoon, mutta poikkeusyksilöä jäytää koko ajan halu vapauteen ja samalla ristiriitainen kaipuu toisten hyväksyntään.
 
Ahven ja kultakalat on satu kuvankauniista kuninkaantyttärestä ja maankuulusta kuninkaanpojasta ja heidän rakkaustarinastaan, jota muiden on vaikea hyväksyä. Leino itse on todennut, että Ahven ja kultakalat "on hyvin persoonallinen, vertauskuvallinen kertomus omien kokemusteni maailmasta." Eino Leinolla ja Aino Kallaksella oli kiihkeä, salainen rakkaussuhde. Kuvankaunis kuninkaantytär todellakin voi viitata Kallakseen, jonka kuva on Silja Vuorikurun elämäkertateoksen kannessa. - Tosiaankin häkellyttävä kaunotar! Mielenkiintoista on, että myös Aino Kallas kirjoitti tästä kielletystä rakkaussuhteesta Sudenmorsian-tarinan, jossa viettelevänä sutena on sanottu jolkottaneen juurikin Eino Leinon.

Tuija Takalan mukaan Leinon proosaa käsittelevissä tutkimuksissa ja arvioissa on kehotettu lukemaan romaaneita, jotta lukija paremmin ymmärtäisi Leinon lyriikkaa. Takala kuitenkin toteaa, että Leinon proosateoksia voi lukea myös niin, että ne toimivat runouden rinnalla ja runoudesta huolimatta. Minulle nämä proosatekstit toimivat tiedonhalun käynnistäjinä. Aion lähiaikoina lukea Leinon ja Kallaksen elämäkerrat (Panu Rajalan Virvatuli: Eino Leinon elämä ja Silja Vuorikurun Aino Kallas: maailman sydämessä). Lisäksi tässä kohdassa voisi olla oikea aika tutustua Leinon pakinoihin ja kirjeisiin taiteilijatovereille, jotka ovat jääneet kirjahyllyni uumeniin odottamaan sopivaa hetkeä. Ehkäpä luen nyt uudelleen myös iki-ihanat Helkavirret.

Eino Leinon Nocturnen tuntevat varmaan kaikki. Mm. Vesa-Matti Loiri on tehnyt tunnetuksi sen ja muiden runojen sävelletyt versiot. Viime aikoina myös Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani on levyttänyt kappaleen Hymyilevä Apollo. Se on raikas ja mukava tulkinta, jonka voi kuunnella tästä linkistä. Videon alussa olevan mainoksen voi ohittaa.
https://www.youtube.com/watch?v=ZcGYTVXwqJw