Päivi Alasalmen kirjassa Valkoinen nainen (2008) suomalaiset Anita ja Kimmo sekä heidän kaksi lastaan asuvat onnellisina Afrikassa. Kimmo on kansallispuistossa vartijana ja suojelee eläimiä salametsästäjiltä. Anita pitää huolen lapsista. Talossa on vartijat, ja yöksi kalterein suljetut ovet. Kun Kimmo palaa työreissultaan kotiin, perhe elää harlequinimaisen täydellistä elämää. Juhlitaan sivistyneesti ystävien kanssa, retkeillään Afrikan upeissa maisemissa ja nähdään toinen toistaan vaikuttavampia eläimiä.
Anitalla on menestyneen mallin menneisyys ja suuri rakkaustarina tanskalaisen Joakimin kanssa. He purjehtivat Havrefruella pitkin Välimerta Kreikkaan, Turkkiin ja kohti Afrikkaa. Tästä menneisyyden tarinasta ei kuitenkaan puhuta Kimmon kanssa.
Yhtäkkiä Anita alkaa nähdä missä tahansa liikkuessaan valkoisia miehiä, jotka tuntuvat pitävän häntä silmällä. Hän törmää heihin koko ajan, eikä heidän tapaamisensa tunnu hyvältä. Päinvastoin. He ovat uhkaavia ja vaativat Anitaa kertomaan totuuden siitä, mitä on tapahtunut. Mitä salattavaa Anitalla on? Miksi hän ei suostu puhumaan uhkailijoistaan mitään edes Kimmolle? Kerran mukana on myös nainen, joka sanoo selvällä suomen kielellä: "Saat lapsesi takaisin vain menettämällä pojat." Onko Anitalla kolmaskin lapsi, josta Kimmo ei tiedä? Miksi asian esille tuleminen on niin vaarallista, että Anita vain vaikenee ja yrittää olla välittämättä.
Valkeisiin vaatteisiin pukeutuneiden valkoisten miesten ilmestyminen tyhjästä mitä omituisimmissa yhteyksissä niin, että kukaan muu ei heitä näe, saa lukijan miettimään, ovatko he todellisia ollenkaan vai peräti haamuja. Haamuajatus vahvistuu, kun eräänä juhlailtana kaikki seurueen jäsenet avautuvat ja kertovat teoista, joita ovat pakon edessä tehneet. Purjehtiessaan Joakim ja Anita olivat joutuneet kohtaaman merirosvot. Joakim ammuttiin ja Anita joutui kokemaan silmitöntä väkivaltaa. Yksi merirosvoista unohti konekiväärinsä vartioimatta, ja Anita sai sen käsiinsä. "Seuraavaksi Anitasta tuli siivoustyöntekijä."
Päivi Alasalmen Valkoinen nainen on kirja, jonka parissa ei tule aika pitkäksi. Enpä ole koskaan aiemmin tällaista tarinaa lukenut! Alasalmi kertoo tarinaa taiturimaisesti ja harhauttaa lukijaa taitavasti. Juuri, kun lukija alkaa päästä selville, mitä menneisyydessä on tapahtunut, kuvio muuttuukin yllättävästi. Lukija kulkee kuin labyrintissa tai naurutalon peilisalissa vääristävien peilien keskellä. Valittu reitti osoittautuu toistuvasti vääräksi. Täytyy valita toinen reitti päästäkseen ulos ja toinen selitys ymmärtääkseen, mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu nyt, missä ollaan ja ketä uskotaan. Jos tarina kerrottaisiin Kimmon näkökulmasta, se olisikin aivan toinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti