Mafiameininkiä: suojelurahoja, velanperintää, uhkailua, väkivaltaa, rikkauksia, mittatilauspukuja, huumekauppaa, varkauksia, ammuttuja varpaita, räjäytyksiä, vihollisia - myös perheen sisällä ... Näistä aineksista koostuu Mikko-Pekka Heikkisen romaani Poromafia.
Tapahtumat sijoittuvat Utsjoelle, jossa poronhoitolaki antaa paliskunnalle mahdollisuuden rikolliseen toimintaan päivänvalossa ja poliisien silmien alla. Rouku, porokuningas tekee mitä haluaa, mutta nykyisin harvemmin enää itse mitään. Hänen uskolliset joukkonsa ulottuvat Helsinkiin asti, jossa tarvittaessa kansanedustaja ja poliisijohtaja toimivat Roukun tahdon mukaisesti. Huonommaksi ei jää Jyppyräkään, moottorikelkkakerhon presidentti ja liivimies, jota ei kannata pettää, ellei halua, että otsaan osoittava haulikko lennättää aivomassan lattialle levitetyn pressun päälle. Poliisit Mulari ja Tenoranta tekevät sen, minkä voivat: ovat esillä, pitävät silmällä, kyselevät, pistävät joskus putkaan, mutta Mulari on jo ajat sitten huomannut, että on parempi keskittyä mukaviin asioihin, vaikkapa tunturigolfiin. "Teet parhaasi ja viis veisaat, kun se ei riitä." Ei ole ollenkaan epäselvää, kenellä valta on.
Kaksi vihollisperhettä ovat itse asiassa samaa perhettä: Jyppyrä on Roukun esikoispoika. Kun Jyppyrä irtisanoutuu paliskunnan toiminnasta ja lakkaa toimimasta isänsä oikeana kätenä ja neuvonantajana, hän osoittautuu tasavahvaksi toimijaksi ja vaarallisen älykkääksi vastustajaksi. Pikkuveli Pieti kutsutaan takaisin Rovaniemeltä isänsä autonkuljettajaksi ja neuvonantajaksi. Pieti on herkkätuntoinen koira- ja porokuiskaaja. Väkivaltaisiin tekoihin hän ei suostu. Pietin erityislahjakkuus eläinten käsittelyssä on käänteentekevä ominaisuus, kun Utsjoen porotalous kokee uuden ajan koittavan, niin että tanner tömisee - kirjaimellisesti.
Heikkinen rakentaa miljöön autenttisuutta saamenkielisillä lauseilla ja ilmauksilla, jotka osoittavat, että keskustelu käydään saameksi. Myös puheen rytmi on tunnistettavissa saameksi. Maisemaa kuvataan tunnistettavasti. Poromiesten toimet on kirjoitettu niin, että aloin miettiä, mikä paliskunnan toiminnassa voisi olla jopa totta. Stereotyyppiseen ajatteluun ei ehkä kuitenkaan kannata sortua.
Jyppyrä on itsetietoinen ja lihaksikas komistus. Hänen sometilinsä täyttyvät selfieistä, joissa hauis näkyy, tunturilumi pöllyää ja moottorikelkka lentää. Hänellä on tuhansia seuraajia. Kyllä minäkin voisin Jyppyrää peukuttaa hänen alkukantaisen vetovoimaisuutensa vuoksi, mutta myös siksi, että Jyppyrällä on puhumisen ja anteeksipyytämisen taito sekä pehmeä kohta liivimiehen sydämessään. Tämän kohdan täyttää eräs nuorehko leski ja hänen 10-vuotias poikansa.
Rouku joutuu väistymään, ja uusi aika koittaa Utsjoella. Roukulla on vihdoin aikaa kalastella Norjan vuonoilla mielin määrin, kun ei tarvitse enää olla vastuussa perheen asioista. Pääseekö kalastaja-seepra kuitenkaan raidoistaan?
Mikko-Pekka Heikkisen Poromafia on mukava äijäilykirja. Se on Heikkisen neljäs romaani. Esikoinen oli Nuorgamin Alkon tuho - ja muutama erätarina. Seuraavaksi ilmestyivät Terveiset Kutturasta ja Jääräpää.
Terveiset Kutturasta -kirjassa minulla on Heikkisen omistuskirjoitus muistona Neljä kuningasta -kirjallisuuskiertueelta vuodelta 2014. Kiertueella olivat silloin Jari Tervo, Tuomas Kyrö, Heikki Turunen ja Mikko-Pekka Heikkinen, ja heitä yhdisti äijäilykirjallisuuden lisäksi hulvattoman hauska sanailu. Pidän Heikkisen äijätyylistä ja pohjoisen Suomen nostamisesta kirjojen miljööksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti