Emma Puikkosen romaanin yhteydessä törmäsin ensimmäistä kertaa määritelmään "episodiromaani". Kirja vaikutti aluksi novellikokoelmalta ja mietin, miten novelli eroaa episodiromaanista. Romaanihan on laaja fiktiivinen kirjallinen teos, ja novelli sitä lyhyempi joko alku-keskikohta-loppu - rakenteinen tai vain hetken tuokiokuva. Puikkosen kirjan juju olikin siinä, että se tarjosi lyhyitä episodeja ihmisten elämästä ja Euroopan tapahtumista, mutta sama henkilö saattoikin tulla esille toisessa tekstissä eri-ikäisenä tai eri elämäntilanteessa. Teksti saattoi kertoa ikään kuin ihmisen lähipiiriin kuuluvan henkilön tarinaa, mutta aiemmin tavattu henkilö linkittyi tarinaan joko vanhempana tai eri roolissa kuin aiemmin.
Nykykirjallisuudessa olen törmännyt monenlaisiin kerrontarakenteisiin. Esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä rakenne on mielestäni täytekakkumainen, niin että kukin kerrontakerros tuottaa teemaan eri näkökulman. Juha Itkosen Ajossa rakenne on palapelimäinen, ja kirjailija rakentaa näkymää palanen sieltä, toinen täältä -periaatteella paljastamatta, miltä kokonaisuus näyttää. Emma Puikkonen käyttää aivan uudenlaista kerrontatekniikkaa, jota voisi kutsua liukuma- tai linkkitekniikaksi. Lukijan on oltava tarkkana löytääkseen erillisiltä vaikuttavien tekstien linkkikohdat ja ymmärtääkseen, miten tekstit kuuluvat yhteen niin, että kirja on kuin onkin romaani.
Rakenne ei ole helppo. Se on älyllisesti haastava. Minä luin kirjan kaksi kertaa ja tein muistiinpanoja vihkoon saadakseni kirjasta kokonaiskuvan. Lukijaa ei helpota sekään, että teksteillä ei ole otsikkoa. Niillä on vain viite, kuten esimerkiksi: "25200 katsojaa, 1 kauko-ohjattava helikopteri Belgrad, etäisyys Tampereelle noin 1870 kilometriä" (s. 64) Romaanin rakenteesta johtuen tekstiin on vaikea viitata, ja siitä on myös vaikea kirjoittaa paljastamatta juonta. Voi vain kehottaa lukemaan kirjan ja varautumaan siihen, että lukuprosessi vaatii tarkkuutta. Ehkä muistiinpanovälineetkin on syytä olla lähettyvillä.
Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet kulkee ajallisesti vuodesta 1980 vuoteen 2027. Jostakin syystä kronologia kuitenkin rikotaan joissakin kohdissa. Se tuntuu oudolta, kun kirja on muuten niin älykkäästi rakennettu. Onko sittenkin kyse brechtiläisestä vieraannuttamisesta? Onko tarkoitus nostaa esille nimenomaan ilmiöt, eikä yksittäiset vuodet tai tapahtumat? Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on vaikea kirja, mutta lukukokemukseni jäi kyllä plussan puolelle. Esiin nostetut teemat ovat tärkeitä ja ajankohtaisia. Mielenkiintoista oli, että kirjassa nykyajan valeuutiset ovat pohjana vuoden 2027 muokatulle valetodellisuudelle.
Aivojaankin on hyvä välillä jumpata, ja Eurooppalaiset unet antaa siihen hyvän mahdollisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti