Näin kauniisti alkaa Katri Rauanjoen romaani Lenin-setä ei asu enää täällä. Kauniista ja sujuvasta kielestä saa nauttia pitkin matkaa - kielestä, tarkoista havainnoista ja salaperäisestä, kerroksellisesta tarinasta.
"Pyramiden oli ollut Neuvostoliiton mallikylä, arktinen paratiisi, jonne pääsy oli palkinto. Se oli ainoa paikka maailmassa, jossa kommunismi todella oli toiminut niin kuin sen oli tarkoitettu toimivan. (s. 23)Tarina sijoittuu Huippuvuorilla olevaan Pyramidenin aavekylään, joka on varsin mielenkiintoinen miljöö! Muistan nähneeni Pyramidenista dokumentin, joten tarinaa oli helppo alkaa paikantaa sinne. Neuvostoliiton ja Pyramidenin loiston aikana paikalla oli asuinkerrostaloja, sairaala, ruokala, hotelli ja kulttuuritalo monipuolisine tapahtumineen. Oli kaivostoimintaa ja elämää. Nyt jäljellä on vain kärsineitä ja autioita rakennuksia, joista on pidettävä talven ajan huolta.
Tarinassa on kaksi aikatasoa ja aikatasoilla useita henkilöitä sekä pari haamua (tai kuollutta sielua viittauksena Gogolin kirjaan). Menneisyyteen kuuluu suomalais-venäläisen Kirilin lapsuus Rovaniemellä, Neuvostoliiton ja Miska-karhun aikana. Myöhemmin Kiril sai ilmaisen opiskelupaikan Pietarin teknisestä korkeakoulusta.
Nykyisyyteen kuuluu vartijoiden elämä aution kylän kylmyydessä.
Pyramidenissa vierailee vuoden mittaan turisteja oppaineen, mutta koko talven yli Pyramidenin vartijoina toimii vain viisi henkilöä: suomalais-venäläinen Kiril, ukrainalaisaviopari Sergei ja Vera sekä venäläinen pariskunta Mihail ja Jelena. Arkiset rutiinit on hoidettava, ja toisiin on luotettava. Erään kostean illan päätökseksi ukrainailaiset ja venäläiset ajautuvat kuitenkin riitaan Krimin liittämisestä Venäjään. Politiikka tunkeutuu tännekin.
Myös kertojia on useita: On ulkopuolinen kertoja ja Kiril nykyhetkessä sekä Kirilin menneisyydessä. Anna puolestaan kertoo Pyramidenin menneisyydestä ja traagisesta rakkaustarinastaan. Aaveet neuvovat, ohjaavat ja antavat vinkkejä jopa kauan sitten kuolleen ruumiin löytymiseen. Annan kautta saadaan selville myös, miksi huoneissa on tavaraa aivan kuin asukkaat olisivat vain poikenneet käymään jossakin. Selviää myös, miksi eräässä asunnossa on rikottu teeastiasto tiskialtaassa.
Rakenne ei päästä helpolla, mutta on erittäin mielenkiintoinen.
Koska lukemisen aikana minulla oli isoja asioita mietittävänä ja koska - häpeäkseni- minäkin kärsin jonkinasteisesta some-riippuvuudesta, joka on vaikuttanut keskittymiskykyyni, minulta meni aikaa, ennen kuin ymmärsin romaanin rakenteen. Loppuun päästyäni luin noin sata sivua uudelleen varmistuakseni siitä, olinko oikeilla jäljillä.
Lukiessa oli mielenkiintoista ajatella, miten tarina syntyy. Miten kirjailijan silmät tallentavat yksityiskohtia, miten valokuvat ja muistiinpanot toimivat tukena, miten ajatukset, omat muistot ja kokemukset siirtyvät osaksi tarinaa? Miten paljon on tehtävä taustatyötä, ennen kuin tarinan palaset alkavat loksahdella paikoilleen?
Heidi Heinonen arvosteli Rauanjoen kirjan Kalevassa 11.3. 2019. Hänen mielestään kanssakäyminen venäläisten kanssa voi olla joko tahattomasti tai tahallisesti kliseemäistä kuvausta. Hänen mielestään "tarinassa on paljon järisyttäviä käänteitä, mutta osa niistä sotkeutuu muun kerronnan sekaan niin, että paljon jää potentiaalia jännitteeseen hyödyntämättä." Heinonen myös ihmettelee, että ilmastonmuutoksen vaikutus jää niin vaatimattomaksi teemaksi tarinassa.
Luettuani kirjan noin 1½ kertaa voin todeta, että en ole Heidi Heinosen kanssa samaa mieltä. Kalevan kritiikin perusteella ei siis kannata jättää Rauanjoen kirjaa lukematta, vaan tarttua siihen positiivisin mielin.
Katri Rauanjoen Lenin-setä ei asu enää täällä on hyvä ja huolellisesti mietitty tarina. Se kulkee omaa tietään, joka ei välttämättä ole kriitikon toivoma suunta. Hyvä niin! Ei ole kriitikon tehtävä sanoa, millainen kirjasta olisi pitänyt tulla. Kyllä kirjailija saa sen ihan itse päättää ja antaa tarinan muovautua sellaiseksi kuin se on muovautumassa.
Ihmetyttää myös, miksi Heinonen kaipailee kirjaan enemmän ilmastonmuutoksen esille tuomista. Luonnon arvostus on kirjassa kivasti mukana, ja ihmisen toimia kritisoidaan, mutta ilmastonmuutossaarna ei vain kuulu tähän tarinaan, vaikka jääkarhuista ja niiden vähenemisestä mainitaankin. Tämä on kokonaan eri tarina!
Ihmettelen, miksi oman alueen päälehden kriitikko kirjoittaa niin, että päällimmäiseksi jää negatiivinen sävy. Oman alueen toimijoiden negatiivinen lyttääminen on mielestäni valitettavasti Kalevassa yllättävän yleistä, myös musiikkikritiikeissä, ja etenkin erään ulkomailla uraa luovan laulajan osalta. Miksi näin on? Kateusko se estää kehumasta, vaikka aihetta olisi?
Minulta Katri Rauanjoen Lenin-setä ei asu enää täällä saa suosituksen ja nöyrän kumarruksen.
Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta, laitan korvan taakse.
VastaaPoistaKritiikistä, ehkä HH on vielä aika nuori? Olen huomannut, että 20-30-vuotiaat naistoimittajat vaativat nykyään kirjoilta ja elokuvilta tiettyjä, nyt pinnalla olevia ja "hyväksyttyjä" teemoja ja näkökulmia, kuten ilmastonmuutos, me too ja feminismi. Eiväthän kaikki kirjat tai elokuvat ole noista teemoista, eikä pidäkään olla, mutta perin äänekkäästi sitä vaaditaan.