Piia Leino: Lakipiste

"Oletko sinä ihminen?" Aaro kysyy työnantajaltaan, jonka kanssa on monet  keskustellut etäpalavereissa. 

"Ihmiskunta on onnistunut järjestämään itselleen elinolot, jossa toiveiden toteutumiseen ei vaadita edes napin painallusta, samalla kun muiden lajien elinmahdollisuudet maapallolla heikkenevät. Mutta minkään lajin valtakausi ei kestä ikuisesti." (Takaliepeen tekstiä)

Piia Leinon Lakipiste päättää Suomi 2050 -trilogian. Muut osat ovat Taivas ja Yliaika, joiden postaukset ovat linkkinä lopussa. Lakipiste sijoittuu vuoteen 2045. Sarjan aloitusosa Taivas sijoittuu vuoteen 2058, ja Yliaika vuoteen 2052, eli koko ajan tullaan lähemmäs nykyhetkeä. 

Tähänkin kirjaan Leino on poiminut taitavasti nykyhetken asioita ja kehitellyt niitä kohti tulevaisuuden maailmaa. Lakipisteessä viitataan ekoterrorismiin, synnytyslakkoihin, joka puolella roihuaviin metsäpaloihin, itseohjautuviin autoihin  ja "maailman pelastuksen rokkikukkoon", joka ilmiönä voisi vertautua vaikkapa Elokapina-liikkeeseen tai nuoreen ruotsalaiseen, joka sanelee maailmalle, mitä pitää tehdä ikään kuin rokkikukkoasenteella. Heidän toimintansa saattaa antaa vaikutelman, että vain heidän totuutensa on oikea.

Lakipiste-sana alkoi vaivata, koska se tuntui tutulta jostakin; ehkä kouluajan fysiikasta oli jäänyt jotain mieleen. Ja niinhän se olikin: lentoradan huippukohta (jonka jälkeen suunta on alaspäin). Myös zeniitti piti tarkistaa. Se on taivaanlaki, lakipiste, taivaanlaen ylin kohta. Näillä sanoilla on olennainen merkitys kirjan sisällön kannalta.

Lakipiste on jännittävä, trillerimäinen kuvaus Tammilaakso-nimisestä yhteisöstä, jota toimittaja Aaro alkaa tutkia työnantajansa vihjeestä. Onko Tammilaakson porukalla jotain samantapaisia aikeita kuin vastaavalla ruotsalaisella ekoyhteisöllä? Kun Aaro vierailee yhteisössä luontoretriitissä, hänelle syntyy ajatus liittyä yhteisön jäseneksi. Työnantaja suorastaan kehottaakin siihen. Pian Aaro huomaa, että kehenkään ei voi luottaa, ja tutkimukset alkavat käydä vaarallisiksi Aarolle itselleenkin. Niin monella on salattavaa. Kuka tahansa voi olla syyllinen.

Samaan aikaan maailmalla tapahtuu yllättäviä älylaitteiden toimintahäiriöitä ja outoja kuolemantapauksia.

Piia Leinon trilogia oli hyvä lukea järjestyksessä peräkkäin. Ykkösosasta pidin, kakkososassa jäin jotain kaipaamaan, mutta kolmatta osaa suorastaan ahmin. 

Alla linkit postauksiini aiemmista osista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Taivas

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Yliaika

Piia Leino: Yliaika

Piia Leinon Yliaika sijoittuu Taivaan lailla lähitulevaisuuteen, vuoteen 2052, jolloin Suomen kansalaisuus on rajattu vain alle 75-vuotiaille. Yliaikaisten on tehtävä exitus, vaikkapa myrkyllä, jota on helppo tilata ja jonka drone kuljettaa kotiovelle asti. Kansalaisuuden päättyminen on säädetty laissa. Perusongelma kirjassa on sama kuin aiemmin lukemassani Taivaassa, jossa väestöräjähdystä estettiin lapsettomuudella. Yliajassa vähennetään vanhimmista. Taloudelliset arvot ratkaisevat. 

2000-luvun aikana on keskusteltu eutanasiasta. Piia Leino on vienyt sen pitemmälle kuin vain parantumattomasti sairaiden ja kovista kivuista kärsivien ihmisten vapaaehtoisena ratkaisuna. Siitä on tullut pakko. 

Muitakin nykyajan ilmiöitä on viety liioittelemalla pidemmälle: Vanhusten päihteiden käyttö on määrätietoista huumeiden käyttöä, joka tukee nuoruuden lähteellä viipyilemistä, paperittomat pakolaiset ja elintasopakolaiset ovatkin muuttuneet vanhuspakolaisiksi, joilta suljetaan valtioiden yhteisellä sopimuksella rajat. Aikaperspektiiviä nykypäivään antavat viittaukset tuttuihin asioihin, kuten iskelmälaulajan amfetamiinikohuun ja kansanedustajaan, joka humalassa ja eduskunnan tiloissa suuteli väkisin naiskansanedustajaa.

Piia Leino tekee nykypäivästä tarkkoja havaintoja ja siirtää ne oivaltavasti tulevaisuuteen, niin että tulevaisuuteen sijoittuva teksti on samaistuttavissa. Se ei ole "liian scifiä". Nykypäivästä tuttu vihapuhekin on mukana, ja Leino analysoi sen syitä:

"Jotkut rakastavat vihata, koska vihatessa oli mitä totisimmin elossa, ei ehtinyt surra tai pelätä."

Yliajan idea on mielenkiintoinen, ja juurikin nuo mainitsemani terävät havainnot nykyajasta ovat plussaa.  Myös Heath ja Brad ovat sympaattisia henkilöhahmoja, tulevaisuuden nuoria miehiä. 

Ex-ministeri Annastiina Kankaanrinta oli itse laatimassa Lex 75:tä ja ajoi sen läpi. Kun Annastiinan oma exitus lähestyy, hän päättääkin paeta. Fyysisen vanhenemisen kuvaus olisi kuitenkin voinut olla tarkempaa. Mielestäni kolottavat lonkat ja kasvojen rypyt eivät riittäneet kuvaamaan niitä vaikeuksia, joita vanha ihminen kohtasi vaativissa olosuhteissa. Henkilöhahmosta tuli hieman epäuskottava ikinuori.

Lisäksi tarinan tasolla on mielestäni turhaa löysyyttä. Olisin ehkä kaivannut jotain tiukempaa;  lainvalvontaa nyt ainakin. Pakkokeinojako? Ei välttämättä, mutta enemmän dystopiaa. Ja korostan, että nyt on kyse vain fiktion arvioinnista, ei mistään todellisista vanhuutta koskevista mielipiteistä.

Alla on postaukseni Piia Leinon Taivaasta. Yliaika ei mielestäni yltänyt aivan sen tasolle.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino

 

 

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat

"Jos joku toinen voisi katsella muistojasi, mikä niistä loistaisi kirkkaimpana?" 

 

Piia Leinon Aarteidesi aikakirjat aloittaa uuden, utooppiseen tulevaisuuteen sijoittuvan sarjan. Maantieteellisesti nyt ollaan Yhdysvalloissa. Olen lukenut myös aiemman, lähitulevaisuuden Helsinkiin sijoittuvan trilogian Taivas, Yliaika ja Lakipiste, joiden blogipostaukset avautuvat alla olevista linkeistä.

En ole erityisesti scifin ystävä ja suhtaudun siihen varauksellisesti ja valikoiden: Robotit eivät ainakaan kiinnosta, dystopiat ehkä, mahdolliset maailmat niinkin.  Piia Leinon kirjoissa olen pitänyt siitä, että tulevaisuuden maailma on mahdollinen, ja sen historia on näkyvissä nykyajassa, eli se mikä nyt on tapahtumassa, on tulevaisuuden maailmassa jo tapahtunut. Se, mikä ajan ilmiö nyt on pinnalla, on tulevaisuuden maailmassa vain vahvistunut. Nykymaailman faktat ovat olleet kohdillaan, jotta niihin on voinut viitata uskottavasti tulevaisuuden maailmassa. Se on ollut minusta taitavaa kirjoittamista.

Aarteidesi aikakirjat ei tee tässä poikkeusta. Nykyajan merien muovisaasteeseen viitataan, puhutaan lihavuusepidemiasta ja vanhempien läsnäolon puutteesta lasten kasvatuksessa, puhutaan nettiriippuvuudesta, aseksuaalisuudesta ja sukupuolten häivyttämisestä. 

Tällä kertaa kirjaan on kuitenkin lipsahtanut valitettava faktaa vääristävä painovirhe. Kirjan sivulla 130 viitataan terroritekoon, joka johti WTC-tornien romahtamiseen päivämäärällä 19.9.2001. Suuri osa maailman ihmisistä varmaan tietää ja muistaa, että oikea päivämäärä on 11.9.2001. 

Otin harmissani yhteyttä kustantajaan, ja kustannustoimittaja Anna Kivekäs vastasi viestiini nopeasti. Virhe on heillä tiedossa, mutta se voidaan korjata vasta, jos kirjasta otetaan uusintapainos. Virhe on hänen mukaansa päässyt pujahtamaan monien käsikirjoituksen lukeneiden silmien ohi. Minun haukankatseeni sen kuitenkin bongasi.

Aarteidesi aikakirjat - romaanin perusidea on mielenkiintoinen. Syväjäädytettyjen ihmisten muistoja louhitaan. Heidän elämäänsä voidaan elää ja kokea niin kuin he itse ovat sen kokeneet. Ne, jotka ovat antaneet luvan jäädyttää itsensä, ovat elätelleet toivetta uudelleen heräämisestä, ikuisesta elämästä, koska "syväjäädytys tuo silti ripauksen toivoa. Kuolemassa ei ole mitään toivoa."

Mielenkiintoista oli myös törmätä ensimmäistä kertaa henkilöhahmoon, jolla ei ole kehoa, vain pelkkä tietoisuus, jonka avulla hän viestittää louhijalle. Minuuden ja tietoisuuden pohdiskelu oli muutekin kiehtovaa luettavaa:

"Minuus on outo illuusio. Vaikka lähestulkoon kaikki ihmisessä muuttuu ajan kuluessa toiseksi, atomit, solut, arvot, mieltymykset, silti kuvittelemme ihmisen samaksi. Jos vakava vamma otsalohkossa muuttaa persoonallisuuden tai dementia nielee vuosikymmenten muistot, kuvittelemme silti samoihin nahkoihin pohjimmiltaan saman ihmisen. Dementikko ei kuitenkaan ole entinen itsensä, ei edes entinen itsensä vähennettynä jollain, hän on tänään kokonaan se, joka voi tänään olla." (s. 35)

Syväjäädytettyjen ihmisten muistojen avulla on mahdollista myös rikastua, ja louhijoissa onkin mukana aarteiden etsijöitä. Päähenkilö Oula on yksi heistä. Hän haaveilee aarteen löytämisestä, jotta voisi ostaa asunnon Pandorasta, asuinalueelta, joka on tarkoitettu nuorille, reippaille ja tarpeeksi rikkaille ihmisille. Pandorassa vietetään aktiivista elämää, ja sieltä voisi löytää myös spontaaniin eli perinteiseen lisääntymiseen sopivan kumppanin.

Jouduin lukemaan Aarteidesi aikakirjat kaksi kertaa peräkkäin, koska Oulan persoona jäi vaivaamaan. Hänellä on miehen nimi, mutta hän on ilmiselvästi nainen.  (Oula on alun perin saamelainen miehen etunimi. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Oula Luettu 1.12.2022). Luin kirjan toiseen kertaan suurennuslasin tarkkuudella, ja totta, Oulan naiseuteen viitataan kirjassa monin tavoin. Onko tässä kyse tahallisesta sukupuolen häivyttämisestä, mikä on nykyajalle tyypillistä? Nykyisinhän koulussa ei saa erotella poikia ja tyttöjä,  lapsille halutaan antaa sukupuolineutraaleja nimiä, ammattinimikkeitä muutetaan neutraaleiksi, tiloihin vaaditaan yhteisvessoja, vaatteiden pitää olla kaikille sukupuolille sopivia ja korostetaan, ettei ole olemassa vain kahta sukupuolta. Jos tästä ajan ilmiöstä on kyse, se on tuotu kirjaan taitavasti, mutta minua se kuitenkin hieman häiritsi.

Häiritsevää oli myös törkeän suorasukainen kahden miehen välisen seksisuhteen kuvaus, vaikkakin Oulan louhintakokemuksena.  Asia sinänsä on minulle ok, mutta ronski kielenkäyttö tuntui liian tarkoitushakuiselta. En hätkähdä heteroiden seksikohtauksia, enkä homoparien kuvaamista, mutta olisin toivonut hieman verhotumpaa kuvausta, hieman tyylikkäämpää ilmaisua.

Kirjaan on liimattu myös jonkinlainen sateenkaarinauha. Törmäsin tähänkin ensimmäistä kertaa ja hämmennyin tästäkin. Miksi kirjojen sisältö pitää näin osoittaa? Onko se varoitusta vai houkutusta? Vai onko sekin vain kirjaston tavanomaista palvelua? Kirjojen sisällön osoittaminen värikoodeilla  voi olla kirjaston järjestyksen kannalta olennaisen tärkeää. Jostakin syystä minulle tuli mieleen myös ajatus sensuurista, vaarallisen sisällön osoittamisesta sekä kirjarovioista, vaikka saattaa olla, että ajatukseni lähti laukaten harhateille.

Piia Leinon Aarteidesi aikakirjat jätti minulle hieman hämmentyneen olon. Toisaalta en tiedä, olenko hämmentynyt kirjasta vai enemmänkin kirjan kuvaamasta nykyajasta ja sen ilmiöistä. 

Jään odottamaan jatko-osia. Voi olla, että sarjan myöhemmissä osissa asiat selvenevät. Arvelen, että myöhemmissä osissa ainakin VKU:n (eli Vapautta kryoniikan uhreille) aktivistien toiminta lisääntyy. Mitenkähän käy Raphaelin tietoisuudelle? Saako se viestinsä perille mielikoneiden ulkopuolelle? Voiko Raphael herätä syväjäädytyksestään ikuiseen elämään?

Postaukseni Piia Leinon aiemmasta lähitulevaisuuteen sijoittuvasta trilogiasta löytyy täältä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino%3A+Taivas 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino%3A+Yliaika

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino%3A+Lakipiste

 

 

Piia Leino: Taivas

Onneksi on muunkinlaista scifiä kuin vain roboteista ja hurjista avaruusolennoista kertovia tarinoita, jotka eivät todellakaan kiinnosta minua.  Johanna Sinisalon ja Maarit Verrosen kirjat sekä klassikot Ray Bradbury, George Orwell, Aldous Huxley edustavat tuttuja ja mieluisia, uskottavan tuntuisia mahdollisia maailmoja. 

Piia Leino on minulle uusi tuttavuus. Hän on syntynyt 1977, ja on toimittaja ja kirjailija, joka takaliepeen mukaan "kirjoittaa ymmärtääkseen miten yhteiskunta toimii ja mihin se on menossa."

Taivas sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 2058. Noin lähellä oleva tulevaisuuskuva tuntuu mahdolliselta. Tämän päivän uhkat ovat toteutuneet. Hyökyaalto on tuhonnut New Yorkin. Pakolaisiin ja yleensäkin ulkomaalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti. Muureja rakennetaan. Ruuaksi käytetään torakoita, sirkkoja, kaupunkijäniksiä ja lokkeja. Sota on tuhonnut asuinalueet. Raitiovaunut eivät kulje, vain kiskot ovat jäljellä, samoin kuin Linnanmäen vuoristorata, joka törröttää pystyssä ilon irvikuvana. Lapsuudessa siellä vielä ajeltiin. Kirjastoja ja musiikkikeskuksia on käytetty asevarastoina. Nahkapäät ovat vallassa. Muurien takaa karkaaminen on pelottavaa ja mahdotonta.

Nuoret aikuiset Jalo, Iina ja Aleksi elävät muuttuneessa Helsingissä. Heidän elämänsä liittyvät toisiinsa ja Taivaaseen, virtuaalimaailmaan, jossa voi oleskella säännöllisesti, mutta rajoitetun ajan. Taivaasta voi tulla suorastaan riippuvaiseksi, kun reaalimaailma on niin lohduton ja tarjoaa vain apatiaa.

Kirja lähti vetämään hyvin, mutta loppupuolella keskittymiseni kai hajosi ja putosin kärryiltä, kun alettiin puhua Jalon tekemästä kappelista ja pallosta. Jäin miettimään, mistä ihmeen pallosta on kyse. 

Oli pakko lukea loppupuoli (s. 208 alkaen) uudelleen, ja kun vihdoin tajusin, mikä Jalon luoma pallo on, ja miten Iinan ja Aleksin toiminta liittyy siihen, palapeli loksahti paikoilleen ja sai mielenkiintoisen selityksen. Oikein kutkuttaisi täräyttää tähän juonipaljastus tai ainakin oma tulkintani, mutta jospa en kuitenkaan tee niin, vaan suosittelen, että lukiessa kannattaa pitää fokus pallossa.

Voiko täydellinen Taivas muuttua tai tuhoutua? Kumpi kannattaa valita: Taivas vai reaalimaailma, herääminen vai apatia? Voiko niitä edes valita? Onko vielä toivoa jäljellä?

Kirjan viimeinen virke on kylmäävän tehokas:

"Lopulta he seisovat maantiellä, jonka laidasta aukeaa pelto. Kaukana tiellä näkyy kärryt ja niiden edessä hevonen, jota ei ole syöty."

Kuvan lukupinossa odottavat Piia Leinon Yliaika ja Lakipiste.