Oulun kirjailijaseuran myöntämä 10 000 euron arvoinenBotnia-kirjallisuuspalkinto jaetaan 23.10.2019 ( http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto/botnia-palkinto-2019 )Botnia-palkintoehdokkaat ovat:
- Mari Ahokoivu: Oksi (Asema), sarjakuvaromaani
- Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme (Like), tietokirja
- Tommi Kinnunen: Pintti (WSOY), romaani
- Essi Kummu ja Marika Maijala: Häätanssit (Tammi), lasten kuvakirja
- Mikko Moilanen: Suomen pyövelit (Docendo), tietokirjaMinna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus), romaani
- Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi), romaani
- Maarit Verronen: Hiljaiset joet (Aviador), romaani (https://www.kirjasampo.fi/fi/botnia-palkinnon-ehdokkaat-2019-julkistettu )
Lukupinossani on melkein kaikki ehdokkaat. Kinnusen Pintin olen lukenut jo aiemmin, mutta Rytisalon Rouva C on valitettavasti edelleen lukematta. Mikko Moilasen Suomen pyövelit - kirjaa käytin kädessäni, mutta aiheen ahdistavuuden vuoksi en halunnut sitä lukea. Maarit Verrosesen tuotannosta olen aina pitänyt, ja luenkin Hiljaiset joet seuraavaksi.
Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä ovat pohjoissuomalaisia journalisteja, joiden yhteisteos Metsä meidän jälkeemme oli vaikuttava lukukokemus. Se on faktapohjainen, laaja-alainen hätähuuto metsiemme puolesta. Avohakkuilla ja metsäojituksilla on monimuotoisia ja kauaskantoisia vaikutuksia ekosysteemeihin, eläimiin ja ihmisiin. Järvet rehevöityvät ja muuttuvat mutalammikoiksi, kulttuurihistorialliset polut (mm. Elias Lönnrotin kulkema) häviävät, punkit lisääntyvät ja lintulajit harvinaistuvat. Esimerkiksi helmipöllö on jo silmälläpidettävä laji, siis lähellä uhanalaisuutta.
Mielikuva Suomen loputtomista metsävarannoista kirkastuu. Ei todellakaan ole kyse loputtomasti uusiutuvasta "vihreästä kullasta", eikä metsiä todellakaan voi pitää vain taloudellisen hyödyn tuottajana. Inarissa 1994 hakattu aukio ei ole vieläkään taimettunut. Inari on metsälle äärimmäinen ja viimeinen paikka elää ennen kuin tunturikoivikot ja avoimet paljakat alkavat. 100 vuotta on metsälle lyhyt aika uudistua, ainakin pohjoisessa. Huomionarvoista on, että Ruotsissa vastaavia alueita ei ole hakattu.
"Ihmisen kohtalona on se, että hänestä on tullut viisi miljardia vuotta vanhan planeetan valtias, joka kuitenkin pystyy luonnostaan ajattelemaan vain päiviä, kuukausia tai vuosia eteenpäin, mutta ei pidemmälle - kymmeniä, satoja tai tuhansia vuosia eteenpäin."Ilkka Hanski: Kutistuva maailma 2007. (s. 239)
****
"Vuonna 2006 Inarista löydettiin ... noin 800 vuotta vanha aihki...ja se on saanut alkunsa 1200-luvun alkupuolella. Puu oli todennäköisesti jo olemassa, kun Turun kaupunki perustettiin 1229. Kristoffer Kolumbuksen lähtiessä purjehtimaan kohti Amerikkaa vuonna 1492 se oli jo täysikasvuinen." (s. 32)
"Keskimäärin mänty kuolee Suomessa 300 - 400-vuotiaana. Suotuisissa oloissa pohjoisen mänty voi elää yli 600-vuotiaaksi, vanhemmaksikin." (s. 33)
Metsä meidän jälkeemme herättelee tärkeään asiaan kiihkottomasti, faktapohjaisesti ja monipuolisesti. Faktojen lisäksi kirja vaikuttaa edellä kuvatun kaltaisesti havainnollistamalla, avaa silmiä ja nostaa lukijan tunteet pintaan. Myös Metsähallituksen toimintaa alkaa katsoa uusin silmin.
Kirjaa varten on haastateltu useita eri alojen asiantuntijoita ja tavallisia ihmisiä, joiden elämään ja elinympäristöön muuttuneet metsät ovat vaikuttaneet. Tekijät ovat tehneet huolellista taustatyötä. Asia on vakava, ja metsien muutoksen pysäyttämisellä on kiire.
Kirjasta välittyy huoli, arvostaminen, välittäminen ja rakkaus sekä - kaikesta huolimatta - toivon mahdollisuus. Metsä meidän jälkeemme on hieno kirja. Olen iloinen, jos se saa Botnia-palkinnon 2019.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti