Botnia-palkintoehdokas 2019: Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Olen tottunut ajattelemaan, että Kuusamo on Koillismaata. 
Wikipedia on tästä samaa mieltä: 
"Pohjois-Pohjanmaan koillisosan kunnat Pudasjärvi, Taivalkoski ja Kuusamo muodostavat yhdessä Lapin maakuntaan kuuluvan Posion kanssa ns. Koillismaan. ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjois-Pohjanmaan_maakunta )"

Botnia-palkinto meni kuitenkin jo toisen kerran Kuusamo-taustaiselle kirjailijalle. Vaikka haluaisin hieman kritisoida tätä, kritisointi ei auta, koska:

"Botnia-palkinto on Oulun kirjailijaseura ry:n vuosittain myöntämä palkinto teokselle, jonka tekijä on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta tai toimii siellä. Jos kirjailijan suhde maakuntaan on epäselvä, kirjailijaseuran hallituksella on oikeus tehdä päätös tämän kelpoisuudesta osallistua kilpailuun."  ( http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto )

Kieltämättä Tommi Kinnusen Pintti on hieno kirja, mutta olisiko ollut aika palkita kirjailija, joka ei näy parrasvaloissa, eikä lehtihaastatteluissa, mutta on toiminut päätoimisena kirjailijana vuodesta 1994 lähtien ja palkittu useilla kirjallisuuspalkinnoilla. Maarit Verronen on sanankäytön ja juonenkuljetuksen mestari vailla vertaa. Lisäksi olisin toivonut hänelle palkintoa kirjan ajankohtaisuuden ja genren vuoksi.

Verrosen Hiljaiset joet ottaa kantaa ympäristön tuhoutumiseen totaalisen dystopian kautta. Äkillinen kosminen mullistus tekee koko maapallolla pala palalta pahenevaa tuhoa. En ole pitkään aikaan lukenut yhtä vaikuttavaa aloituskappaletta, kuin tässä kirjassa:

"Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin. Rajantakainen painajaismaa jouti mennä."

Aloituskappaleen jälkeen tapahtumat etenevät ilman taukoja tai suvantovaiheita ja pitävät otteessaan kirjan loppuun asti. Maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia on ollut tavallista enemmän, rankkasateita, tulvia ja hyökyaaltoja ilmestyy paikkoihin, joissa niitä ei ole ennen ollut. Maankuori pirstoutuu, Tanska ja Pohjois-Saksa kallistuvat, laavahalkeama ulottuu jo Etelä-Viroon. Pohjoisella Jäämerellä hyökyaalto on tehnyt tuhojaan. - Silti on pyrittävä yhä kauemmas pohjoiseen, jossa on vielä vähän aikaa melkein turvallista. Pienestä maantärinästä on tosin tullut aivan normaalia.

Suomalaissyntyinen Lia Alina Anias kertoo oman ja viiden - ihmeen kaupalla itsekseen selviytyneen - lapsen tarinan tuhon keskellä. Selviytyneet lapset rekisteröidään ja heille annetaan uudet nimet. 11-vuotias River on vanhin, Heather on 9, Stella 7, Frost on 4 ja Neve on pieni tyttövauva, josta kaikki isommat pitävät huolta. River on terävä ja valpas ja toimii Lian rinnalla aikuismaisen vastuullisesti. Loppupuolella vastuu on jo painava taakka sisäisesti vanhan lapsen kapeilla harteilla.

Lapset ovat rohkeita, eikä kukaan kiinnitä huomiota vaikeuksiin. Menneisyyttä ei mietitä. Päämääränä on vain eteenpäin meneminen ja selviytyminen. Ryhmän silmiinpistävä voima on liikuttavan suuri yhteenkuuluvuus ja luottamus. Tapahtumat ovat rajuja, mutta Verrosen kerronta on rauhallisen toteavaa ja siksi uskottavaa.

Melko nopeasti tarinaa lukiessa tulee mieleen sana exodus, jolla voidaan viitata moniin eri asioihin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Exodus ), myös uuteen alkuun ja neitseelliseen siirtokuntaan.
Onneksi nyt ei ole kyse amerikkalaisten elokuvien siirappisista siirtokuntatarinoista, joissa sekä matka että siirtokunnan perustaminen sujuvat ongelmitta.

Kirjakissan blogissa Niina Tolonen kuvaa Maarit Verrosen Hiljaiset joet -kirjaa yhdeksi parhaimmista vuoden aikana lukemistaan kirjoista ja suosittelee sitä lämpimästi.  ( http://kirjakissa.blogspot.com/2018/10/maarit-verronen-hiljaiset-joet.html ) Vahva suositus tulee minultakin!


Lisätietoa Maarit Verrosen tuotannosta ja kirjallisuuspalkinnoista löytyy täältä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maarit_Verronen