Elif Shafak: Kunnia. Suomentanut Marja Erämaja

Työt haittasivat nyt harrastusta, ja Elif Shafakin Kunnian lukeminen eteni hitaasti. Se ei kuitenkaan haitannut, koska kirja on taitavasti kirjoitettu. Se valottaa aihetta monen ihmisen näkökulmasta ja kokonaisuutena niin, että tauot lukemisessa eivät sekoittaneet ajatusta. Oli vähän kuin olisi rakentanut palapeliä ja ilahtunut aina, kun sopiva pala löytyi.

Kyseessä on yhden kurdiperheen ja -suvun tarina perinteisten arvojen ja länsimaisen elämän puristuksessa. Tapahtumapaikkoina ovat Lontoo ja kurdikylä Turkissa. Aikatasot vaihtelevat  1990-luvusta 1940-luvulle. Kertojina toimivat eri perheenjäsenet. 

Kunnia käsittelee nimensä mukaisesti suuria asioita: kunniaa, häpeää, kunnollisuutta, kelvottomuutta, rakkautta, syyllisyyttä, katumusta, anteeksiantoa...

Kaksi naista kuolee rakkauden, kunnian ja häpeän vuoksi. Erään perheen vanhin tytär, oikeastaan siskojensa hoivaajaäiti, uhraa elämänsä perheeestä huolenpitämiseen jo nuoresta alkaen, silloin kun perheen äiti kuoli. Hän raataa vuosikausia väsymättä, kunnes rakastuu ja karkaa miehen mukaan. Naimisiin mies ei kuitenkaan halua. Sisaräidin kotiinpaluu ei ole mahdollista hänen tuottamansa häpeän vuoksi. Isän uusi vaimo tarjoilee kattilassa köyden, ja Hediye ymmärtää, mitä hänen on tehtävä.

Myöhemmin perheen nuorempi sisar Bembe kokee ihanan rakastumisen ja on sen vuoksi vähällä joutua oman poikansa puukottamaksi. Ihmeellisen sattuman oikusta puukotuksen uhriksi joutuukin toinen, samannäköinen sukulaisnainen. Kunnia ja häpeä koskettavat myös Bemben aviomiestä Ademia, joka tekee oman kipeän  ratkaisunsa, mutta omista syistään; onhan hän hylännyt perheensä ja epäonnistunut aviomiehenä ja isänä. 

Bemben lasten Iskenderin, Esman ja Yunuksen sekä muun suvun taakkana on siis kolme kuolemantapausta, joista ei voi puhua, mutta joita ei voi myöskään unohtaa. Kaikki ne liittyvät jollakin tavalla kunniaan ja häpeään. Surullista on, että juuri kun anteeksipyytäminen  voisi olla mahdollista, kohtalo puuttuu peliin ja sulkee mahdollisuuden ikuisiksi ajoiksi. Puukottajan on jatkettava elämää tekonsa kanssa.

Kirjan henkilöt ja heidän elämänsä on kuvattu laajasti, kokonaisuutena. Teot eivät ole yksioikoisia, eivätkä ihmiset ole joko hyviä tai pahoja. Asioita tapahtuu, ja asiat johtavat toisiin asioihin. Myös sattumalla on osuutensa. Tarinankerronta on vertaansa vailla. Ei Elif Shafakin teoksia ole turhaan kehuttu. Lukupinossa odottelee pari muutakin hänen teostaan.

Aiemmin luin Kadotettujen puiden saaren. Postaus aukeaa alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Elif+Shafak