Antti Heikkinen: Eila Roine

 

Kuvan lähde: BookBeat

Luin vähän aikaa sitten hyvin kirjoitetun elämäkerran: Tommi Saarela: Kassu Halonen: Maailma on kaunis. Nyt kuuntelin toisen, vähintäänkin yhtä hyvän elämäkerran. Antti Heikkisen Eila Roine on hyvin kirjoitettu elämäkerta näyttelijälegendasta, Roineen teatterisuvusta sekä Tampereen Työväen Teatterista, joka on ollut tiivis yhteisö. Laaja elämäkerta valottaa myös monien tuttujen näyttelijöiden ja ohjaajien elämänvaiheita sekä roolisuorituksia. Kuuntelin kirjan äänikirjana BookBeat -palvelussa. Lukijana on Satu Silvo.

Molemmissa elämäkerroissa kohdehenkilön elämä ja persoona on kuvattu monipuolisesti ja rehellisesti. Kummassakaan kirjoittajan asenne kohdehenkilöön ei kuitenkaan ole palvova, niin kuin joissakin aiemmin lukemissani elämäkerroissa. 

Antti Heikkinen on tehnyt huolellisen taustatyön ja tutustunut Roineen yksityisten arkistojen lisäksi myös Suomen teatterimuseon arkistoihin. Hän on myös haastatellut Eila Roineen perhettä, sukulaisia, ystäviä ja kollegoita. Tietenkin teksti perustuu myös Eila Roineen haastatteluihin, ja tekstissä on kivasti esillä aikahyppyjä vuoden 2022 haastattelutilanteisiin. Myös jotkut haastattelukysymykset ovat esillä. Tämä tuo aitoutta ja mukavaa vaihtelua tekstiin. Eila Roineesta välittyy elämänmyönteinen ja positiivinen kuva. Hän on ollut töissään rohkea heittäytyjä, jolla ei ole pahaa sanottavaa kollegoistaan.

Eila Roineella on valtava, eri vuosikymmenille jakautuva näyttelijäkokemus. Paljon on ollut erilaisia rooleja, paljon on kohdattu näyttelijöitä ja ohjaajia. Tästä johtuen elämäkerrassa on paljon nimiä, joista osa on minulle tuntemattomia. Tästä tuli tekstiin jonkin verran raskautta ja myös hieman toisteisuuttakin rooliluetteloiden muodossa.

Uutta tietoa minulle oli, että Roine ehti tehdä ainakin yhden näytelmän myös Jouko Turkan ohjauksessa 1990-luvun loppupuolella. Turkastakin Roineella on hyvää sanottavaa. Hän sanoo, että Turkan  työskentelytapa oli erikoista, mutta ohjeet olivat nerokkaita. Roine kiittelee Turkkaa siitä, että hänen omat maneerinsa lensivät kerralla "hevon helvettiin", ja Turkka löysi hänestä aivan uusia puolia, joiden olemassaolosta Roineella itselläänkään ei ollut tietoa. 

Nuorempi sukupolvi, noin parikymppisetkin, muistavat Roineen Pikku Kakkosen Eila-mummina, jonka vastanäyttelijänä oli toisinaan myös Ransu-koira, jota oli kuulemma yllättävän vaikea katsoa, kun katse tahtoi pakostakin harhailla käsinuken ohjastajaan Pertti Nättilään. Lasten välitön palaute Eila-mummille: kiittely ja halailu tavatessa ovat jääneet lähtemättömästi mieleen.

Huikea ura on tietenkin elämäkerran pääosassa, mutta myös Eila Roineen ja Vili Auvisen yksityiselämää kuvataan. Siinäkin on rehellistä kerrontaa. Heidän suuri rakkaustarinansa ja onnellinen perhe-elämänsä kuvataan kivasti. Vaikeita aikoja ja surujakaan ei lakaista maton alle. 

Koska Eila Roineen ura on sijoittunut usealle vuosikymmenelle, elämäkerrassa on mukana  mielenkiintoista ajankuvaa: Presidentti Kekkonen istuu katsomossa, taistolaiset toimivat aggressiivisesti luokkataistelussaan ja laativat jopa tappolistoja, joille Roine ja Auvinenkin joutuvat. Myöhemmin Kirsti Wallasvaara pyysi tätä Roineelta anteeksi. 

Varmaan monet muistavat Veikko Sinisalon legendaarisista rooleistaan Tuntemattoman sotilaan Lahtisena ja Laurilan Anttoona Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa. Sinisalo teki myös paljon lausuntakiertueita ja -levyjä. Siksi olikin mielenkiintoista lukea hänen uransa alkuvaikeuksista Tampereen Työväen Teatterissa: artikulaatio-ongelmista ja rooleista putoamisesta pitelemättömän naurun vuoksi. Ohjaaja Eino Salmelainen suorastaan vihasi nuorta Sinisaloa.

Lasse Pöystin maine legendaarisena näyttelijänä ja leppoisana Pikku Kakkosen satusetänä valaistiin myös toiselta puolelta. Ei hän ohjaajana ja teatterinjohtajana niin leppoisa ollutkaan; vaan käyttäytyi jopa sopimattomasti. Roineen mukaan Lasse Pöysti oli loistava näyttelijä, mutta hän ei niinkään vakuuttanut ohjaajana.

Otin kuvan kirjasta, kun olin kuunnellut 82% . Kuuntelin kyllä kirjan loppuun asti, ja tosi hyvillä mielin. Näyttelijä Satu Silvon lukeminen on erinomaista. Sitä voi kuvata sekä loistavaksi luennaksi, mutta myös erityisen hienoksi roolisuoritukseksi Roineen Eilana, koska Silvolla on  Roineen puheenrytmi, äänepainot ja murre aivan erinomaisesti hallussa. Tuntuu, että välillä kuuleekin Roineen itsensä äänessä. Tässä tapauksessa äänikirjan lukija todellakin kohoaa yhdeksi kirjan tekijäksi. Tästähän onkin viime aikoina puhuttu.