Kostamo työskenteli WSOY:n ja Idströmin kustannustoimittajana.
Luin kirjan 1980-luvulla, enkä muistanut siitä enää muuta kuin, että siitä kohistiin silloin ja sen, että se kosketti minua. Luin kirjan nyt uudelleen, koska eräs nuori lukija ajautui kirjan pariin ja piti sitä kauheana ja ahdistavana. Halusin selvittää, millainen kirja olikaan ja keskustella hänen kanssaan siitä.
Kirjan minäkertoja on 11-vuotias Antti, joka on jäänyt pienikokoiseksi ja kuvailee itseään isopäiseksi. Hänellä on taipumuksia, jotka voisivat liittyä johonkin autismin kirjoon. Antti pomottaa ja hallitsee äitiään Kaarinaa, joka on äitydessään reppana. Hän takertuu miesystäväänsä Mikaan, joka puolestaan on maanisuuteen taipuvainen, psykopaattinen surkimus. Muita henkilöitä ovat kiusaajahenkiset lapset, joiden elämästä on aina puuttunut rakkaus. He ovat kokeneet hyväksikäyttöä ja hylkäämistä enemmän kuin on kestettävissä. Lisäksi on Sebastian, haavekuvamaisen ylivertainen ystävä, joka ehkä enemmänkin kuvastaa yksinäisyyttä kuin todellista ystävyyttä. Ainoa tervejärkinen, normaali ja herkkävaistoinen ihminen on Liisa-mummo, joka varoittaa Anttia: "Paha ei ilmoita tulostaan."
Veljeni Sebastian käsittelee edelleen ajankohtaisia teemoja: rikkinäisiä koteja, turvattomia ihmissuhteita, aikuisten puuttumista lasten elämästä, lasten omaehtoista selviytymistä rakkaudettomassa maailmassa ja lasten vastuuta vanhemmistaan.
Kirjan kerronta on omalla tasollaan. Eletty elämä ja todellisuus sekoittuvat kuvitteelliseen. Eila Kostamo kuvaa sitä unenomaiseksi realismiksi:
"Antin kertojanhahmossa rikkoutuvat monet erot ja rajat: lapsen ja aikuisen, lapsen tajunnan ja aikuisen tajunnan, unen ja valvetietoisuuden, eletyn ja sepitteellisen todellisuuden. Rikkoutuvat myös seksuaaliset tabut, kun poika huumautuu äitinsä insestisestä viettelystä. Nämä liukuvat rajat luovat romaaniin surrealistisen, unenomaisen sävytyksen. Lukija joutuu sukkuloimaan oudoissa välimaastoissa, tapailemaan pitävää jalansijaa vangitsevan kerronnan lumoissa."
Vaikka "insestinen viettelys" ei olisikaan konkreettisesti totta, vaan lapsen kaipuuta äitinsä lähelle ja rakkauteen, se oli iljettävää luettavaa. Ymmärrän täysin nuoren lukijan ahdistuksen. Kirja oli kauheaa luettavaa aikuisellekin, mutta aikuinen lukija ymmärtää elämänkokemuksensa ansiosta kirjan tärkeät teemat, joita nuori ei välttämättä ymmärrä. Esimerkiksi lastenkotikuvauksissa heräsi huutomerkkinä ajatus: "Eihän tämä näin voi olla! Missä aikuiset ovat?"
Oli hyvä palauttaa mieleen tämä kirja, mutta harvoin kirja on näin isona tunnetaakkana jäänyt painamaan sisintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti