Sofia Herala: Nukkuvien kukkien joki

Tämä syksy näyttää olevan mielenkiintoisten uutuuskirjojen voittokulkua. Sofia Heralan esikoiskirjaa Nukkuvien kukkien joki voisin veikata syksyn parhaimmistoon kuuluvaksi.

Kirjalla on kaunis, uteliaisuutta herättävä nimi, ja myös sen ulkoasu on kaunis. Eikä siinä ole vielä kaikki: vaikka kirjan tarina on surullinen, siinä on myös hauskuutta ja kauneutta, ja se on hyvin kirjoitettu. Yksityiskohdat pysyvät hallussa, lipsahduksia ei ole. Tarina haarautuu moneen suuntaan, mutta sulkeutuu lopulta täydellisesti, eikä yksikään haara jää selvittämättömäksi. Kieli on kaunista ja kuvailevaa. Mitäpä muuta lukija voisi hyvältä kirjalta toivoa! Ja nyt minä todellakin tiedän, miten kirjaa voi sekä ahmia että säästellä. Ensin luin säästellen. Sitten luin uudestaan ahmien, sitten ostin kirjan itselleni, jotta voin taas lukea sen säästellen, tarinasta nauttien.

Kirjailijan jälkisanojen alussa on faktatietoa romaanin aiheesta:

"29. toukokuuta vuonna 1956 Alatornion Kourilehdossa tapahtui järkyttävä tragedia, kun kolmeatoista koululaista kuljettanut proomu kaatui kevään viimeisenä koulupäivänä. Vuolas virta vei mukanaan viisi lasta ja veneen kuljettajan, joka menehtyi kannatellessaan tulvivan joen varaan joutuneita. Onnettomuutta seurannut suru oli yhteinen: hautajaisiin osallistui arviolta neljätuhatta ihmistä." (s. 255)

Tarina kerrotaan pääasiassa Oivan ja Anni-Helenan (eli Hellin) näkökulmasta. Toisessa osassa näkökulma on Kreettan ja Juhanin.  Taitavilla näkökulmavaihdoksilla saadaan esille koko pienen kyläyhteisön elämänkokoiset tarinat.

Oiva on kiltti ja hellä isä lapsilleen. Sipaisee hiuksia, nukuttaa vieressään. Alkaa isäksi myös sisarensa viisivuotiaalle  Anni-Helenalle, jonka äiti hylkää varoittamatta ja julmasti veljensä hoiviin.

"Sisko puhui leveällä nuotilla. Se kääntyi katsomaan auton edessä seisovaa tyttöä ja yritti viittoa tätä lähemmäksi, mutta tyttö ei hievahtanut. Sen silmät olivat pohjattoman surulliset, kaskea taulussa raivaavan riepupaitaisen raatajan. Kun tyttö ei tehnyt elettäkään liikkuakseen, Josefiina sieppasi lasta kyynärpäästä. Tyttö antoi myöten ja käveli pää painuksissa lähelleni." (s. 20)

Vertaus taulun kaskea raivaavaan raatajaan on ihokarvoja nostattava ja kuvastaa hyvin Sofia Heralan taiturimaista kieltä. Se tulee esille myös elävässä torniojokilaakson murteessa ja siinä, miten Oiva lukee saksankielisiä kirjeitä sanakirjan kanssa. Herala kiittää Jaana Angeriaa murteen tarkistamisesta ja Tracey Lehriä saksankielisten osuuksien tarkistamisesta.

Äidin hylkäämisen jälkeen Anni-Helena joutuu elämässään kokemaan vielä monta hylkäämistä ja sietämään monien ihmisten epäasiallista kohtelua, kiusaamista ja väkivaltaa. Oiva on kuitenkin aina vakaa ja turvallinen. Hän suojelee tyttöä,  niin kuin kaappikello salaisuuksiaan. 

Sijaisperheen ulkopuolisia tärkeitä ihmisiä ovat Kreetta ja Juhani. Kreetasta tulee Hellin erottamaton ystävä n. 11-vuotiaaksi asti, kunnes proomuonnettomuus rikkoo sen ja paljon muuta. Juhani on naapurin parikymppinen nuorimies, joka on Oivalle ikuisesti kiitollinen hengestään. Hän on hyväluontoinen ja lapsirakas, toimii välillä lasten uimavahtina ja viihtyy heidän seurassaan ilman mitään pahoja taka-ajatuksia. Oivan tavoin Juhani on kunnon mies ja hyvä ihminen.

Tarinan viimeinen luku aiheutti minulle ahdistavaa päänvaivaa. Järkytyin ensimmäisenä mieleeni tulleesta tulkinnasta: Jättikö aikuinen Anni-Helena vauvansa pärekoissa Elnalle ja jatkoi yksin matkaansa? Vai oliko se vain epävarman ja ehkä masentuneen nuoren äidin salainen, häpeällinen ajatus. Tarkoittiko irti päästäminen Oivan kannustukseen uskomista ja sitä, että pikkuhiljaa nuori äiti alkoi luottaa omiin äidintaitoihinsa?

"Ei kläpilä ole mithään hättää. Sie ossaat tämän homman kyllä." (s. 250)

Haluan uskoa, että Oivan kiltteys ja lempeys johdattivat Hellin oikeaan suuntaan jälleen kerran. 

Sofia Heralan Nukkuvien kukkien joki  herätti minussa monenlaisia tunteita ja oli todella vaikuttava lukukokemus. Voin suositella sitä lämpimästi.

Hauskaksi loppukevennykseksi voisi lainata Kreettan ensikokemukset rakkauden polulla:

"Kreetta oli tuntenut tykyttävän sydämen pojan rintakehän läpi, kun oli suukottanut kaulaa ja laittanut kädet revontulikuvioisen villapaidan sisälle. Veikko ei ollut osannut pussata. Jotenkin sen märät huulet olivat vain pyörineet naamalla kuin rätti, kastelleet posket ja leuan. Kreetta antoi minun kikattaa." (s. 186 - 187)

Kiitos kirjasta! @Sofia Herala 

Faktatietoja onnettomuudesta voi lukea vaikkapa näiden linkkien takaa:

https://www.hs.fi/ihmisia/art-2000004400293.html (Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten. Luettu 12.9.2026).

https://www.kaleva.fi/talla-paikalla-13-lasta-ja-nuori-mies-vajosivat-tu/3645792 (Tilaajille. Luettu 12.9.2026)

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Lisa Ridzénin Kurjet lentävät etelään oli pitkään lukulistalla. Koska kirjaston lainausjono oli pitkä, päätin vihdoin lukea sen E-kirjana. Oikea kirja on minulle kuitenkin aina se ykkösvaihtoehto. Ehkäpä nyt ostan kirjan myös omaan kirjahyllyyni, niin vaikuttava ja hieno lukukokemus se oli.

Kurjet lentävät etelään kertoo vanhan Bo Anderssonin elämästä keskittyen viimeisiin viiteen kuukauteen toukokuusta lokakuuhun."Alkusysäyksen Kurjet lentävät etelään -kirjalle antoivat isoisän luona käyneiden kotihoitajien päiväkirjamerkinnät, jotka Ridzén sattumalta löysi. Nyt kirjan oikeudet on myyty kolmeenkymmeneen maahan, ja se voitti Ruotsissa Årets Bok -kirjallisuuspalkinnon."  (https://www.tammi.fi/tekija/lisa-ridzen/  Luettu 6.9.2026.)

Kotihoito käy neljä kertaa päivässä pitämässä Bosta huolta, lämmittämässä ruokaa, suihkuttamassa ja vaihtamassa vaippaa tai kastuneita housuja. Bon toimintakyky on heikko: on voimaton olo, ongelmia näkemisessä, ja keuhkoihin kertyy limaa, huimaa, ja nivelet ovat turvoksissa. Lukijan huomiota kiinnittää, että kotihoitajilla on aikaa ystävälliseen kohtaamiseen ja juttelemiseen, toisinaan jopa vanhan ja uskollisen koiraystävän, Sixtenin ulkoiluttamiseen. Mediasta on viime aikoina voinut seurata Suomen vanhustenhoidon tilannetta, joka ei  käsittääkseni ole näin hyvä, vaan huolestuttava ja jopa epäinhimillinen. 

Aluksi oli vaikea hahmottaa, keitä henkilöt ovat, koska he vain ilmaantuivat tekstiin ilman tarkentavia selityksiä tai esittelyitä. Henkilöiden ilmantuminen tarinaan ilman epiteettejä on kuitenkin ymmärrettävää, sillä Bo on minäkertoja. Ei hänen ole tarpeen selitellä henkilöitä; hehän ovat hänen tuttujaan eri aikakerroksista.

Aluksi oli vaikea hahmottaa myös ajankulua, joka tuntui vaihtelevan häiritsevästi. Ajankulku ja esiin selittelemättä pulpahtelevat henkilöt aiheuttivat hämmennystä. Kun pääsin tarinaan sisälle, kerrontatekniikka alkoi tuntua loistavalta. Menneisyys ja nykyisyys ovatkin läsnä samanaikaisesti ja päällekkäin! Vanha ja sairas Bo nukkuu paljon. Menneisyys on läsnä hänen unissaan ja muistoissaan, joihin hän tuon tuostakin vaipuu. Nykyhetki täyttyy kodinhoitajajien ja poika Hansin käynneistä, syömisestä, pissavahingoista ja vanhan Sixten-koiran silittelystä tai ulos päästämisestä. Lenkitys ei enää onnistu.

Henkilöhahmoista myönteisiä ja lämpimiä ovat kotihoitajat Ingrid ja Kalle, naapuri Marita sekä Bon vanha ystävä Ture. Vaimoaan Fredrikaa Bo muistelee lämpimästi ja arvostaen, mutta ei halua tavata nykyhetken Fredrikaa, muistisairauden runtelemaa ihmisen kuorta. Myös pojantytär Ellinor on Bolle tärkeä ja läheinen.

Poika Hansin kanssa on aiemmin ollut läheiset välit, ja Hansin lapsuuteen liittyy paljon hyviä muistoja. Nykyhetkessä kommunikointi on vaikeaa. Hans elää kiireistä elämäänsä ja yrittää samalla vastata Bon kotona olemisesta ja hoidon sujuvuudesta. Bo kokee sen kuitenkin määräilemisenä ja itsemääräämisoikeuteensa puuttumisena. Välillä pilkahtaa muistojen kautta hyvä hetki myös nykyisyydessä.

Bon vanhemmat, äijä ja muori, ovat mukana muistoissa. Äijä oli hankala, ja väkivaltainen, muori huolehtivainen tarkkailija ja tunteiden tulkki. Äijän julmuudesta ja väkivallasta jäi kipeitä, elämänikäisiä haavoja, joiden myötä Bostakin tuli puhumaton. On niin vaikea saada sanotuksi omalle lapselle mitään hyvää, kun sellaista ei ole tottunut kuulemaan omassa lapsuudessaan.

Aivan omaa luokkaansa tarinassa on Bon ja Sixten-koiran lämmin ystävyys. Sixten hyppää luontevasti Bon viereen nukkumaan, ja Bon käsi lepää Sixtenin selän päällä. Heidän saumattoman ystävyytensä kuvailu liikutti koiraihmisen sydäntä. Vielä riipaisevampaa on, että poika Hans päättää viedä Sixtenin toiseen kotiin. Perusteluna on, ettei Bo kykene koirasta enää huolehtimaan, mikä on kyllä ymmärrettävää, mutta koiran poisvienti on myös julmaa. Bo masentuu, menettää ruokahalunsa ja lakkaa puhumasta Hansille.

Hansin toiminta Sixtenin suhteen herättää ristiriitaisia ajatuksia. Ehkä Hans vain toimii hyvässä tarkoituksessa, niin kuin toimittava on, vaikka se tuntuu väärältä. Ei ole helppoa ottaa ohjaksia käsiin, kun on kyse omasta vanhemmasta. Jäin kuitenkin miettimään, miten muuten hän olisi voinut toimia: Olisiko hän itse voinut ottaa koiran tai sopia kodinhoitajien tai naapurin kanssa koiran huolehtimisesta? Oliko syynä pojan oman elämän todelliset kiireet vai pelkkä itsekkyys? Oliko muka pakko aiheuttaa vanhalle isälle ylivoimaista surua kaikkien jo olemassa olevien kärsimysten lisäksi?

Lisa Ridzénin Kurjet lentävät etelään nostaa esille tärkeitä asioita: vanhenemisen, toimintakyvyn heikkenemisen, eletyn elämän ja vanhan ihmisen arvostavan kohtaamisen sekä ihmisen itsemääräämisoikeuden.

Kirjan tarina kosketti kahdella tavalla. Se on taidokkaasti kirjoitettu tarina, joka toi mieleen myös oman elämäni vanhemman sukupolven viimeiset ajat kaikkine vaikeuksineen. Bon tarinassa on kaunis loppu. Vanhan ystävän kohtaaminen on lohdullista, ja on myös hienoa, että tärkeät sanat saatiin sanotuksi.

Minun elämässäni ne sanat jäivät sanomatta.

Kansikuvan osoite: https://www.tammi.fi/kuvapankki (Luettu 6.9.2026)

Brita Polttila: Reidar: muistiinmerkintöjä Reidar Särestöniemen elämästä

Viime aikoina olen viettänyt paljon aikaa Reidar Särestöniemen maalauksiin ja elämään tutustuen.

Kaikki alkoi marraskuussa 2025 Noora Vaaralan Sarviini puhkeaa lehti: ihmeellinen Reidar Särestöniemi - elämäkerran lukemisesta. Sitä seurasi näyttelykäynti Oulussa. Ajatus vierailusta Särestöön heräsi. Toukokuussa 2026 vierailu vihdoin toteutui,  ja se oli uskomaton, moniaistinen elämys. 

Särestön metsässä on runopolku, jossa on esillä Mikko Rädyn runoja Reidar Särestöniemestä. Otin runoilijaan yhteyttä Instagramissa ja kysyin, onko runoja myös painettuna kokoelmana. Sain häneltä tiedon, että runot ovat ilmestyneet Aikamatkoja menneisyyteen - sanoja toisesta todellisuudesta - antologiassa. Siinä on muidenkin kirjoittajien runoja eri taiteilijoista. Sain kokoelman luettavaksi kirjaston kaukolainana. Kiitos, erinomainen kirjastolaitoksemme!

Kesäkuussa 2026 kävin katsomassa myös toisen Särestöniemi-näyttelyn Oulussa. Sitten olikin vuorossa otsikkona oleva Brita Polttilan Reidar: muistiinmerkintöjä Reidar Särestöniemen elämästä -teos. Kirja on ystävän kirjoittama, ja sen näkökulma on erilainen kuin Vaaralan elämäkerrassa. Brita Polttila kuvaa rakkaan ystävän elämää läheltä ja on itse mukana rinnalla kulkijana. Kirja tuo hienosti esiin Reidar Särestöniemen persoonaa, josta esille nousevat lapsesta asti näkyvissä ollut taiteilijuus, voimakas aisti- ja tunnemaailma sekä tarttuva elämänilo. 

Otaksun, että Reidar ( Käytän etunimeä, koska koen outoa yhteyttä taiteilijaan.) oli myös eritysherkkä persoona, jonka vahvan läsnäolon Särestössä myös minä erityisherkkänä pystyin aistimaan. Tämä oli käsittämätön, ylimaallinen kokemus, josta keskustelin  myös Mikko Rädyn kanssa.

Särestössä käynnin jälkeen yhä vahvempana ihailun aiheena on Särestöniemen rohkeus matkustamiseen, jopa toiselle puolen maapalloa. Tiettömän taipaleen ja huonojen kulkuyheyksien takaa, vuosikymmeniä sitten, se vaati erityistä lähtemisen paloa, älykkyyttä, järjestelytaitoa ja rohkeutta.

Taidenäyttelyn järjestäminen Tukholmassa 1967 ei sekään ollut mikään läpihuutojuttu noilta selkosilta. Tästä on hyvä esimerkki Erno Paasilinnan kirjassa Timo K. Mukka, josta Polttila on lainannut  Särestöniemen kuvauksen näyttelyjärjestelyistä.

" Taulujen kuljetuksesta Tukholmaan Reidar kertoi Erno Paasilinnalle: 'Ku mie olin pakannu net taulut, niin helvetti ku me aamula lähethin Antun kansa taululasti venheessä niin alko jäänlähtö. Kauheita telejä tuli, syksynen jäänlähtö. No, siittäkö pelastuimma, niin traktori piru uppoaa sinne jänkhään ja me leikkasimma sen pois ku juustosta ja kankesimma ylös. Ja kauhia hoppu oli, pakettiauto hermoili, se ajo eestakasin ja sano että ei milhän helvetillä, ei saatana viekhön keritäkhän ennää sinne junale, näyttely olis myöhästyny. Mutta methän kerkesimmä.'" (s. 121)

Lisäksi ihailtavaa on hänen itsetuntonsa ja rohkeutensa pukeutua persoonallisella tavalla näyttävästi ja olla kotona kaikkialla, kuin kala vedessä. Tämäkin välittyy hyvin Polttilan kirjasta.

Reidar Särestöniemi -tutkimusmatkani jatkui vielä Jaana Suorsan Mie, Taivaanjaara: tarina Reidar Särestöniemestä  -kirjan parissa. Takakannen mukaan se on graafinen tarina Särestöniemestä, hänen maailmansa eläinhahmoista ja symboliikasta. Olennaisia asioita siinäkin on oivallettu.

Matkani päättyi Brita Polttilan Korte-Heikka sutena ja muita Lapin tarinoita -kirjaseen, jossa kuvataan särestöläisen vanhemman polven uskomuksia ja perinnetietoa. 

Olen saanut tutustua ihanaan, rakastettavaan taiteilijapersoonaan monesta näkökulmasta ja olen iloinen lukemisen ja tiedonhalun lahjasta. 

Valitettavasti alkoholi oli mukana tämänkin ainutlaatuisen taiteilijan elämässä. Alkoholin ja unilääkkeiden yhteiskäyttö lopulta aiheutti hänen kuolemansa vain 56-vuotiaana 1981.

 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari. Suomentanut Saana Rusi

Takakansitekstin mukaan: "Kesäkuussa 1940 saksalaiset valtaavat Pariisin. Ulkonaliikkumiskielto astuu voimaan kaikkialla - paitsi loistohotelli Ritzissä. Saksalaisupseerit janoavat... seurapiirejä, kuplivaa samppanjaa ja baarimestari Frank Meierin maailmankuuluja coctaileja...Kukaan ei tiedä, että baarimestari Frank Meier on juutalainen."

Philippe Collinin esikoisromaani Ritzin baarimestari pitää hyvin otteessaan ja on jännittävää luettavaa. Se herätti ajatuksia tutkia ja tarkistaa muutamia faktoihin vihjaavia tietoja, kuten esimerkiksi sitä, miten Coco Chanell sai yksinoikeuden muoti- ja parfyymiliiketoimintaansa.

Frank Meier on täydellisen kohtelias asiakaspalvelija. Hän palvelee samalla herrasmiesmäisellä tavalla kaikkia asiakkaita ja saavuttaa heidän luottamuksensa. Baarimestari kuulee kaiken ja lukee ihmisiä, vaikka näyttää siltä, että vain keskittyy töihinsä. Frank Meierin salaisuus ei saa paljastua, eikä paljastukaan, vaikka paljastumisen uhka on toisinaan henkeäsalpaavan lähellä. Baarimestarin ulkoinen tyyneys ja  sisäinen kauhu on kuvattu taitavasti samanaikaisena ajatuspuheena ja ääneen lausuttuina vuorosanoina.

Ritzin baarimestarissa sekoittuu fiktio ja todellinen historia (mm. Pariisin miehitys, juutalaisiin kohdistuneet vainot, liittoutuneiden paikalle tulo ja sodan päättyminen). Myös henkilöinä on todellisia henkilöitä, kuten Frank Meier, Marie-Louse Ritz, Gabrielle (Coco) Chanell sekä Claude ja Blanche Auzello. Saksalaisupseereista todellisia ovat mm. Hermann Göring, Ernst Jünger ja Hans Speidel. Kaksi jälkimmäistä kuvataan kirjassa pohdiskelevina ja sivistyneinä ihmisinä, joita Frank Meier voi kunnioittaa.

Ihmisillä on paljon salaisuuksia: Ovatko nuori nainen ja saksalaisupseeri vain kielletyn rakkaussuhteensa pauloissa, kun he pyytävät Frankia välittämään runoviestejä toisilleen? Voiko kehenkään luottaa? Kuka on ilmiantaja? Ovatko ihmiset todella sitä, mitä heidän passeihinsa on kirjattu? Onko johtaja Auzellon Blanche-rouvan ja Lily Kharmayeffin välillä jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä? Onko Frank Meierkaan ihan niin rehellinen kuin antaa ymmärtää?

Vaikka Pariisissa nähdään nälkää, Ritzistä ei puutu mitään. Suhteilla ja kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä ylellisyyden kupla säilyy sekä miehittäjien että vapauttajien läsnäollessa. Sota näkyy kyllä muuten kaikkialla. Sanomalehdissä on ikäviä pikku uutisia, joihin suhtaudutaan kuitenkin kevytkenkäisesti: ne eivät mitenkään voi pitää paikkaansa! Sodan lieveilmiöitä näkyy myös Ritzin kuplan sisällä: apatiaa, narkomaniaa, alkoholismia, ahneutta ja ryöstelyä.

Kirjan loppu on arvoituksellinen. Liittoutuneet tulevat vapauttamaan Pariisin, mutta tuleeko heidän joukossaan todellakin myös nuoreen Meieriin vaikutuksen tehnyt Ernest Hemingway? Onko Meierin tervetulotoivotus paratiisiin totta vai harhaa? Tapahtuuko se todellisessa maailmassa vai elämän rajan tuolla puolen?

Kirjassa on paljon hyvää. Tarina pitää otteessaan ja on hyvin kirjoitettu, henkilöt ovat mielenkiintoisia ja aidonoloisia. Historialliset faktat tuntuvat tarkoilta, ja osa niistä houkuttelee etsimään lisätietoa.

Jonkun verran miinuspisteitä antaisin kerronnasta: Frank Meierin muistelut eivät ole päiväkirjamaisia, vaikka ne on otsikoitu "Frank Meierin päiväkirja". Niissä ei ole päiväystä, kuten päiväkirjoissa usein on, ja tekstikatkelmien sisältö antaa lukijalle Meierin persoonasta fiktiivistä lisätietoa. Kirjailijan sanoin: ."..Myös päiväkirjakatkelmat ova kirjailijan kynästä. Ne on kirjoitettu kunnianosoitukseksi Meierin poikkeuksellisell elämänkululle."

Tässä juuri on uskottavuuden ongelma! Ihminen, jolla on hengenvaarallinen salaisuus kannettavanaan, tuskin kirjoittaisi tuollaisia asioita päiväkirjaansa, joka voisi koska tahansa joutua vääriin käsiin. Tekstikohdat ovat mielestäni liian avoimia ja paljastavia ollakseen uskottavia, fiktiivisiä päiväkirjatekstejä tuossa elämäntilanteessa ja tuossa miljöössä. 

Varsinaiset luvut on sen sijaan päivämäärin osoitettuja, kuten päiväkirjat, mutta niitä ei päiväkirjoiksi nimetä, vaan ne kuvaavat kronologisesti etenevää ajanjaksoa.

Loppuhuipentumaa edeltävää jaksoa on mielestäni aavistuksen verran liikaa pitkitetty.

Lisäksi annan pitkän miinuksen asiavirheestä, josta ei voi tietää, onko se kirjailijan vai suomentajan: Sota-aikana naiset eivät käyttäneet sukkahousuja, vaan sukkia sukkanauhoineen. Sukkahousut tulivat käyttöön vasta 1960-luvulla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Sukkahousut#Historia .Luettu 25.6.2026)

Wikipedian lisäksi asiasta löytyy tietoa myös muualta.

Sawako Natori: Kirja, jota etsit. Suomentanut Raisa Porrasmaa.

 

Sawako Natori on minulle ennestään tuntematon japanilainen kirjailija ja pelikäsikirjoittaja. Kirja, jota etsit on takakansitekstin mukaan Kirjakauppa Perjantai -sarjan ensimmäinen osa - onneksi! Mukavaa luettavaa on siis tulossa lisääkin ja aion painaa kirjailijan ja sarjan nimen mieleeni.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan seuraavasti:

"Tokion laitamilla pienen rautatieaseman kätköissä on tunnelmallinen kirjakauppa-kahvila. Huhutaan, että sinne tiensä löytävää odottaa aina juuri hänen tarvitsemansa kirja."

Kirja, jota etsit sisältää neljä tarinaa, joissa jokaisessa asiakas löytää itselleen sopivan kirjan, ja samalla myös ihmiset lähentyvät toisiaan, ystävyyttä ja luottamusta rakennetaan, salaisuuksia jaetaan ja taakkoja kannetaan yhdessä. Taustalla käsitellään syviä teemoja. Kirjan tarinat ovat viehättäviä, ja myös kirjan kansi on kaunis.

Kirjakaupan omistaja Yasu on lyhyt, mutta ruumiinrakenteeltaanaan vankka ja kasvoiltaan pelottavan näköinen mies, jolla on vaaleaksi värjätty pystytukka. Hänen ulkonäkönsä tuo helposti mieleen yakuza- gansterin, eikä hänen puhetapansakaan ole kovin ystävällistä: "Hei poika, mitä oikein puuhaat! Sinä peeveli vahingoitat tuotteita! Mitä häh?"

Sugawa puolestaan on hyvinkin pitkä, hiljainen mies, joka työskentelee kirjakaupan kahviotilassa valmistaen asiakkaille ruokaa ja juomaa. Hänen silmänsä ovat hämmästyttävän siniset.

Myymäläpäällikkönä toimii Makino, aurinkoinen ja kaunis, reipasotteinen ja hyvävaistoinen kirjojen esillepanosta ja myymälätoiminnasta vastaava nainen, joka osaa varautua kaupassaan mm. lukiolaisten kesätehtäviin liittyvien kirjojen esillepanoon.

Kirjakaupan henkilökuntaan liittyy myös opiskelijapoika Fumiya, joka saa kirjakaupasta ensin yösijan ja  myöhemmin myös työpaikan.

Keskeisten henkilöiden lisäksi tarinoissa esiintyy  moninainen ihmisjoukko, ja heidän moninaiset elämäntarinansa esitellään kiinnostavasti. 

Lisäksi Natorin kirja valottaa hienovaraisesti japanilaista elämänmenoa: suorituspaineista koulujärjestelmää, suvun paineita poikien urakehityksessä, tapakulttuuria ja luonnonoloja. Koko ajan ollaan kirjojen ja lukemisen äärellä. Kirjoja luetaan, niistä keskustellaan ja niitä ostetaan. Kirjavinkkejäkin tipahtelee tapahtumien lomassa. Minäkin sain kirjasta innostuksen lukea Michael Enden Momon. Laitoin sen heti kirjaston varaukseen.

Sawako Natorin Kirja, jota etsit oli mielenkiintoinen lukukokemus, ja todellakin jään odottamaan sarjan jatko-osia. 

Kirja on ilmestynyt vuonna 2026, ja sen on kustantanut Otava.

Jyri Paretskoi: Sinä et tiedä minusta mitään

Sattumalta tulin lukeneeksi kaksi Jyri Paretskoin kirjaa peräkkäin. Mitään kytköksiä kirjailijaan minulla ei kuitenkaan ole. Sinä et tiedä minusta mitään on pieni ja ohut novellikokoelma, joka sisältää 15 lyhyttä, muutaman sivun mittaista,  nuorille suunnattua novellia, joiden aiheet ovat vakavia. On vakavaa sairautta, kuolemaa, yksinäisyyttä, velkoja, joita täytyy yrittää hoitaa ryöstöillä, on juopottelua, erilaisia diagnooseja, puukotuksia ... aika paljon kaikenlaista ikävää, mutta onneksi myös tavallisia nuoria ihastumisineen ja urheiluharrastuksineen.

Suositusta Shell's Angles -kirjasarjasta tuttu kirjailijan nimi, kirjan koko ja novellien lyhyys voivat olla kiva houkutin myös niille nuorille, jotka suhtautuvat lukemiseen varauksellisesti tai suorastaan ynseästi.

Novellikokoelmassa on mielenkiintoinen rakenne: henkilöiden avulla ne linkittyvät toisiinsa ja kuvaavat noin 13 nuoren elämää. Mikäli ymmärsin oikein, yksi henkilöistä on peruskoululainen, muut ovat jo hieman vanhempia, mutta kuitenkin enimmäkseen alle täysi-ikäisiä. Heidät on kuvattu aidon oloisesti.

Vakavien aiheiden vuoksi kirja oli hieman raskas luettava, ja välillä tuntui, että kaikki mahdolliset vaikeudet on pikku kirjaan kasattu. Kirjailija itsekin kirjoittaa Kiitokset-osiossa asiasta:

"Sinä et tiedä minusta mitään ei ollut helppo kirjoitettava. Luulen, ettei se ole kovin helppo luettavakaan. Silti, tai juuri siksi, se on niin tärkeä."

Kyllä, olen samaa mieltä siitä, että kirja on tärkeä. Nuorten mielenterveyden ongelmat, ahdistus, ja monenlainen pahoinvointi ovat olleet paljon esillä mediassa viime aikoina. Novellikokoelma tuo näkyvyyttä myös niille nuorille, joiden elämä ei menekään aivan kevyesti odotusten ja unelmien mukaisesti. 

Jos Jyri Paretskoin novellikokoelmaa käsitellään kouluissa, niin kuin toivon, käsittelyä helpottaa teoksen lopussa oleva henkilöluettelo ja novelleihin liittyvät kysymykset, joiden avulla lukukokemusta voi käsitellä yksin tai jonkun kanssa. Arvokasta on myös se, että kokoelman lopussa on yhteystietoja, joista voi saada tukea ja apua mielenterveyden ongelmiin tai itsetuhoisiin ajatuksiin. 

Novellikokoelman monissa novelleissa sivutaan Alexin elämää. Niinpä nostaisin hänet kokoelman keskushahmoksi. Hänen kauttaan tulee myös esille keskeinen sanoma itsensä, toisten ja elämän arvostamisesta sekä tulevaisuudenuskosta.

Jyri Paretskoi: Nimetön

Moni ehkä yhdistää Jyri Paretskoin nimen nuortenkirjallisuuteen. Onhan hän kirjoittanut suositut 

Shell´s Angles -  ja K-15 -sarjat. Nimetön (2017) on Paretskoin ensimmäinen aikuistenromaani.

Keskeiset henkilöt ovat miljonääri-Marko ja hänen vaimonsa Saara sekä hulppean kerrostalon viereisessä kattohuoneistossa asuvat naapurit: uskomattoman kaunis Gabriela ja hänen miehensä Mikko. Tapahtumiin liittyy olennaisesti myös toimittaja Otso Vaarna ja hänen lapsuudenystävänsä poliisi Tuomas Melander. Lisäksi keskeisessä roolissa on pieni, valkea ja ystävällinen villakoira Rolle.

Tarinaan tulee jännitystä, kun vinksahtanut psykopaatti alkaa kostaa kärsimäänsä petetyksi tulemista ja täydellisen avioliittonsa kaatumista. Keinot ovat tarkoin suunniteltuja ja julmia. Näennäisesti hän elää normaalia elämää, joten hän ehtii tehdä paljon pahojaan, koska kukaan ei osaa epäillä mitään. Hyväuskoinen Otso joutuu kuitenkin katsomaan psykopaattia silmästä silmään tuhoisin seurauksin.

Tarina kulke suhteellisen vetävästi, mutta psykopaatin pään sisäinen jauhanta alkaa toistuessaan hieman kyllästyttää, vaikka sillä ehkä onkin tarkoitus juuri osoittaa, ettei tyypin ajatusmaailma ole normaali. Muita ansioita on esimerkiksi Tuomaksen ja Otson ystävyyden kuvailu sekä Tuomaksen lempeä huolenpito sairaasta äidistään. 

Mielestäni Nimettömässä on myös muutamia puutteita. Minua vaivasi, että Tuomaksen poliisiammatti ikään kuin unohtuu ja jää taustalle. Se tulee esille vasta kirjan loppupuolella, ja ehkä sittenkin hieman epäammattimaisesti.

Olisin toivonut myös erilaista loppuratkaisua, jossa paha olisi saanut palkkansa, kun siihen kerran ilmiselvästi oli mahdollisuus. Nyt loppu toi mieleeni S.E. Hintonin Me kolme ja jengi -kirjan lopun, ja se kyllä kieltämättä läsäytti hieman tunnelmaa. 

Saara Turunen on paitsi tämän kirjan henkilö, myös suomalainen kirjailija. Jäin miettimään, onko nimikaimat vain sattumaa, vai voisiko tässä olla kahden kirjailijan yhdessä sopima jekku lukijoille. Loppuratkaisu viittaisi juuri tähän.

Kaikkein eniten minua kuitenkin lukiessani vaivasi ja suututti - ja suututtaa edelleen-  iloisen ja ystävällisen Rolle-koiran häpäisy ja sen kirjoittaminen tarinaan niin, että se on kuvottavaa ja suorastaan anteeksiantamatonta.  Jyri Paretskoin Nimettömällä on ansionsa, mutta siinä on myös puutteita. Rollen kirjoittaminen tarinaan makaaberilla tavalla ylitti sietokykyni.

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri: työtä paineen alla

 

Heini Harve-Rytsälä on anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri sekä ensihoitolääketieteen dosentti. Lääkärihelikopterin ensihoitolääkärinä hän on työskennellyt yhdeksän vuotta. Henkisesti haastavan työnsä myötä hän on myös kouluttautunut stressinhallinnan kouluttajaksi ja valmentajaksi. (Etuliepeen tekstiä).

Kuvassa rekvisiittana oleva laastaripaketti kuvaa siis minun terveydenhoidollista osaamistani Harve-Rytsälään verrattuna. Kirjan takakannessa kerrotaan, että Harve-Rytsälä joutuu työssään toistuvasti äärirajoille, tilanteisiin, joissa vaikeita päätöksiä on tehtävä nopeasti, joskus jopa sekunneissa. Tässä kirjassa hän kuvaa työssään kohtaamiaan vaikeita tilanteita, joissa on usein tasapainoteltava ammatillisuuden ja inhimillisyyden välillä.

Minun työni on täysin erilaista, mutta aika ajoin siihenkin liittyy stressiä, joka saa herkän sympaattisen hermostoni aktivoitumaan voimakkaasti ja koko kehoni ylivirittyneeseen tilaan. Tällä taas on seurauksensa yöuneen ja työssä jaksamiseen. Stressistä ja sen hallintatavoista  tuli siis minua ja kirjoittajaa yhdistävä inhimillinen kokemus. Tosin stressinhallinnassakin osaan vasta laastaripaketin pienimmän laastarin verran. Sain kirjasta kuitenkin hyviä neuvoja ja oivalluksia lisäharjoittelua varten. 

Kokosin itselleni puhuttelevimpia oivalluksia ikään kuin huoneentauluksi. Mahdollisesti niistä on iloa ja hyötyä myös muille lukijoille kirjaan ja stressinhallintaan tutustumista varten. Kirjasta voi saada tukea työssä jaksamiseen. Sivunumeroita en valitettavasti tullut laittaneeksi muistiin. 

• "Kovaksi tullaan kovettumalla, mutta lujaksi tullaan vaalimalla myös pehmeyttä."

• "Älä keskity siihen, mitä et osaa etkä tiedä. Keskity siihen, mitä osaat ja tiedät."

 

• "On ollut hämmentävää huomata, että heikkouden hyväksyminen ja armollisuus ovat osaltaan kääntyneet voimavaroiksi ja vahvuuksiksi. Vahvuutta onkin se, että uskallan tarvittaessa olla heikko." 

• "On paljon asioita, joihin pystyn vaikuttamaan ja joista pystyn myös itse päättämään.

  Mutta paljon enemmän on asioita, joihin voin ehkä vaikuttaa, mutta joista en    kuitenkaan  pysty päättämään. 

 Ja sitten on aivan erityisen paljon niitä asioita, joihin en pysty vaikuttamaan      ja vielä vähemmän niistä päättämään." 

• "Jos puhun jostain asiasta toistuvasti negatiiviseen sävyyn edes leikin varjolla, muovautuu mieleni omien sanojeni mukana ja alkaa vähitellen nähdä tuon asian kielteisessä valossa." 

• "Olemme ketjun sijaan samaa köyttä, ja heikoinkin säie vahvistaa köyttä ja tekee siitä kestävämmän." 

Helikopterilääkäri: työtä paineen alla on Harve-Rytsälän toinen kirja. Ensimmäisessä kirjassaan Helikopterilääkäri hän kertoo työstään ensihoitolääkärinä ja pohtii työnsä aiheuttamaa tunnetaakkaa ja kummittelemaan jääneitä aaveita. (Etuliepeen tekstiä)

Luen sen seuraavaksi. Eiköhän se onnistu tässäkin järjestyksessä. Tykästyin kirjoittajan selkeään tyyliin ja positiivisuuteen.

 

 

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu. Suomentanut Katariina Kaila

 

Appelsiininkuorten katu on ollut pitkään lukulistalla. Vihdoin luin sen, ja olen kiitollinen, että sen tein. Sain paljon uutta ajateltavaa.

Etuliepeen tekstin mukaan: 

"Kymenvuotias Hayat Shah elää tavallista arkea amerikkalaisessa lähiössä pakistanislaistaustaisen perheensä kanssa. 

Eräänä päivänä äidin paras ystävä, järjestetystä avioliitosta eronut Mina Ali, muuttaa heidän kotiinsa, ja Hayatin koko maailma muuttuu. Lumoavan kaunis ja hartaan uskovainen Mina tutustuttaa Hayatin Koraanin vietteleviin säkeisiin, ja hänestä tulee pojalle pian kaikki kaikessa.

Kun länsimaalaisista vapauksista rohkaistunut Mina rakastuu juutalaiseen Nathaniin, Hayatin mustasukkaisuus kätkeytyy uskonnollisen fundamentalismin kaapuun kohtalokkain seurauksin." 

Kirja käsittelee syvällisesti uskontoja ja uskontojen törmäämistä. Myös uskonnottomuus, tapauskovaisuus, fundamentalismi ja ennakkoluulot ovat esillä. Ovatko oikein suoritetut rituaalit tärkeämpiä kuin sydämen usko? Onko miesten islam erilaista kuin naisten islam? Ovatko eri uskontoja edustavien ihmisten avioliitot mahdollisia?

Kirjassa käsitellään isoja asioita ja pahojakin tekoja, mutta kerronnassa on neutraali ote. Kirjailija ei saarnaa, mutta johdattaa miettimään, kumpi on tärkeämpää: rakkaus ja hyväksyminen vai viha, joka voi olla myös opittua ja johtaa julmiin tekoihin jo nuorena.

Kirjan nimi viittaa nöyryyttämiseen ja ylemmyyteen, jotka toistuu tarinassa monin eri tavoin.

Takaliepeen mukaan Ayad Akhtar on New Yorkissa asuva näyttelijä ja kirjailija, joka kasvoi päähenkilön tavoin pakistanislais-amerikkalaisessa perheessä. Kriitikoiden kiittämä  Appelsiininkuorten katu on Akhtarin esikoisteos, jonka oikeudet on myyty kahteenkymmeneen maahan.

Kirjan Koraanilainaukset ovat Jaakko Hämeen-Anttilan suomennoksesta vuodelta 1995. Teoksen on kustantanut Otava. 

Täältä tulee lämmin lukusuositus!

 

        

Roope Lipasti: Kuuma linja

                                                        

Roope Lipastin Kuuma linja kertoo kylmänsodan ajasta lapsen silmin. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä sanotaan olevan kuuma puhelinlinja, jota maan johtajat voivat käyttää esteettömästi silloin, kun kyseessä on erityisen tärkeä asia, kuten vaikka laukaistut ohjukset. Puhelinlinjaa kaivetaan aivan lasten kotien lähettyville, ja metsästä löytyy jopa salainen bunkkeri salaperäisine papereineen. Telefoni-Toni kantaa koko ajan mukanaan punaista puhelinta ja on herkeämättä valppaana, paitsi silloin kun lepäilee sairaalassa.

Kerronnassa on kivasti esillä lasten näkökulma. Minä-kertoja tarkkailee maailmaa ja ihmisiä aikuisen viisaudella, mutta lapsen kokemuksella synnytyssairaalasta lähtien. Siellä hän jo kohtaa Ruutin, mutta kontaktin otto on hieman vaikeaa, kun ei osaa vielä edes kääntyä ja joutuu kulkemaan pötköksi käärittynä sänkykärryissä. Ruut on ihastus ja tärkeä ihminen koko lapsuuden. Ystävyys jatkuu aina nuoruuteen asti, mihin kerronta päättyykin.

Ruutin sisar Maria nousee myöhemmin myös tärkeäksi henkilöksi. Hän on hieman vanhempi ja oudosti myös haavetasolla kiinnostava. Ruutin ja Marian kotona isä on hallitseva ja ankara, jopa pelottava. Ruutilla on tuon tuosta mustelmia, ja jostakin syystä Maria katoaa kotoa löytyen henkitoreissaan ojasta. Juorutaan, että Telefoni-Toni, isän veli, pilasi Marian. Pikku poika ei aivan käsitä, mitä se tarkoittaa.

Myös Ruutille käy huonosti, ja on käydä vielä pahemmin. Minä-kertoja tietää asiasta, eikä saa rauhaa, ennen kuin tunnustaa äidille ja poliisille Telefoni-Tonin kuolemaa tutkittaessa. Myös Ruut saa tietää kertojan osallisuuden tapahtuneeseen, vaikka ei itse sitä muistakaan. Tauno-isän ja Telefoni-Tonin kohtaaminen on erään tarinan päätepiste. Isän huudahdus Ruutista jäi vaivaamaan. Mitä se tarkoitti?

Teini-ikäisenä minä-kertoja on joutunut kohtaamaan jo kolme kuolemantapausta, jotka ovat vaikuttaneet häneen syvästi: Maria, Toni ja äiti, jonka kanssa minä-kertojalla on läheinen ja lämmin suhde. Kuolemantapausten myötä lapsuuden viaton aika on ohi.

Kuuma linja kuvaa huumorilla poikien porskutuksia ja kehittymistä nuorukaisiksi ydinsodanpelon varjossa, mutta se kuvaa myös vakavia asioita.  Ehkä Marian, Ruutin ja äidin tarinat oli suorastaan pakko kirjoittaa.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja aito. Lukiessani mietin, että se voisi olla aitouden vuoksi omaelämäkerrallinen. Niinpä aloin tarkistaa asiaa ja löysin osuman mm. Kotilieden juttulinkkiin, jossa Lipasti kertoo kirjan syntyvaiheista: https://kotiliesi.fi/ihmiset/kirjailija-roope-lipasti/ (Luettu 24.12.2025)

Roope Lipastin tuotanto on laaja. Hänen lastenkirjojaan en ole lukenut. Aikuisten kirjoista olen lukenut Aviotärähdyksiä ja Jälkikasvukauden. Luutnantti Ströbelin istumajärjestyksestä kirjoitin myös blogipostauksen, joka avautuu alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Roope+Lipasti

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja viimeinen haltijakummi. Kuvittanut Kati Vuorento

Cristal Snow'n Penni Pähkinäsydän ja viimeinen haltijakummi on kuudes osa sarjasta. Koko sarjan on kuvittanut Kati Vuorento ihastuttavin lyijykynäpiirroksin.

Keijuista kertova kirjasarja ei ensioletuksista huolimatta ole pelkkää söpöilyä, vaan se käsittelee myös monenlaisia syviä teemoja, kuten kiusaamista, turvattomuutta ja pelkoja. Aikuinenkin lukija nauttii Penni Pähkinäsydämen lukemisesta joko yksin tai lapsen seurassa, mieluusti ääneen lukien ja kirjasta keskustellen. 

Viimeinen haltijakummi alkaa hitaasti, eikä kielikään ole niin notkeaa ja leikkisää kuin aiemmissa osissa. Muutos kiinnittää huomiota: Onko tunnelma jotenkin muuttunut? Onko se merkki jostakin vakavasta?

Viluhallan valtiattaren ote Tuulenpesän metsästä kiristyy. Ikuinen talvi on valtaamassa metsän. Kevät ja keijut ovat vaarassa. Myös pahantahtoisia tai omituisesti käyttäytyviä tonttuja on alkanut ilmaantua. Niillä on punaiset naamat ja lasittuneesti tuijottavat silmät. Isäkin on muuttunut. Myös Petelius ja Juulia ovat muuttuneet. Vaikka he ovat jo aiemmin olleet Pennin epäkavereita ja kiusanneet häntä, heillä on nyt vieläkin pahemmat mielessään:

"Siipikori killui onneksi kallion katosta eikä sitä tarvinnut hilata raiteilleen. Portaista kuului jo Pennin epäkavereiden askeleita.

- Jättäkää minut rauhaan! Minun siipiäni ei tarvitse enää napsauttaa poikki, vaan olen jo siivetön!

Penni hyppäsi kiveltä toiselle ja kiipesi koriin. Juuri kun hän oli tyrkkäämässä siipikoria liikkeelle, paikalle ryntäsi kaksi punaposkista tonttulasta.

- Odota meitä! Juulia huusi ja tarttui siipikorin seinämään.

- Älkää! Tämä kori ei kestä meitä kaikkia, Penni uikutti.

- Varmasti kestää! Nämä ovat lujaa tekoa!

Petelius iski silmää Pennille. Hänen silmänsä kiiluivat vaaleansinisinä.

- Antakaa minun mennä, Penni aneli, mutta turhaan. Juulia ja Petelius eivät kuunnelleet järkipuhetta."

Ei riitä, että Penni joutuu kohtaaman kiusaavien tonttujen taholta uhkaa ja väkivaltaista kohtelua. Lisäksi hän saa tietää äidistään asian, joka keikauttaa kaiken päälaelleen. Mitä Annelie onkaan nuoruudessaan tehnyt! Miten joku niin kiltti ja ihana on voinut tehdä niin julman ja kauhean teon?!

Juoni etenee jännittävien vaiheiden myötä lukijan olettamaan suuntaan kirjan nimen mukaisesti. Lukija olettaa, että Penni on viimeinen haltijakummi. Siipiseremonian huipennuskin on jo tulossa, ja Annelien haltiakummin siipien pitäisi asettua Pennin selkään. Mutta H-hetkellä mitään ei tapahdukaan! Hämmennys valtaa Pennin ja  kaikki läsnäolijat.  Mistä oikein on kyse? Jäljelle jää suuri kysymys: voiko hyviä tekoja tehdä ilman haltiakummin siipiäkin?

Pahantahtoisten tonttujen esiintyminen kirjassa näin joulun alla voi olla järkyttävää pienille lukijoille tai kuulijoille. Siksikin kirjan lukeminen yhdessä aikuisen kanssa voi olla hyvä vaihtoehto. Loihditut tontut on kuvattu hienosti omituisina, jopa pelottavina olentoina. Tuijottavine silmineen ja punaisine naamoineen ne toivat mieleeni Matti Raninin televisiossa esittämän Kasper-nuken, joka saattoi aiheuttaa jopa painajaisia 1960 - 1970 -luvulla syntyneille lapsille. Jos Kasper ei ole tuttu, jähmettyneen naaman kuva ja lisätietoa avautuu alla olevista linkeistä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kasper-nukke (Luettu 18.11.2025)

https://www.episodi.fi/uutiset/muistatko-viela-kasper-nuken-lasten-suosikkihahmo-aiheutti-myos-painajaisia/ (Luettu 18.11.2025)

Olen jo työurani loppuvaiheilla oleva lukija, mutta olen lukenut kaikki Penni Pähkinäsydän -romaanit ja pitänyt niistä paljon. Kiitos kirjoista @Cristal Snow ja @Kati Vuorento!

Alla olevasta linkistä avautuu postaukseni sarjan muista osista. 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Cristal+Snow&max-results=20&by-date=true


 

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry

                                                             

"Silkkiin kääritty kivi voisi olla Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian ruotsalainen sisarteos." - Keskisuomalainen (https://like.fi/kirjat/silkkiin-kaaritty-kivi. Luettu 20.10.2025)

Keskisuomalaisessa esitetty vertaus Mikael Niemen Silkkiin kääritty kivi ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla yhtäläisyydestä on osuva: Kummassakin kirjassa kuvataan torpparijärjestelmää, äärimmäistä vastakkainasettelua köyhien ja parempiosaisten välillä, työväenliikkeen nousua, sosialismin ja  kommunismin aatteita sekä sivutaan myös Suomen sisällissotaa ja toista maailmansotaa. Kummassakin on  kyse myös sukutarinasta. Linnalla Koskelan suvun, ja Niemellä Vanhakosken suvun tarinasta neljän sukupolven ajan. 

Kirjoissa on paljon yhteistä, mutta myös paljon eroa. Silkkiin kääritty kivi kuljettaa tarinaa ja eri aikatasoja yhden romaanin sisällä, kun taas Täällä Pohjantähden alla on trilogia, joka ilmestyi eri vuosina. Niemelle ominaista on liittää tarinoihinsa myös jännitystä ja mystisiä elementtejä, niin nytkin. Mystisyys liittyy nimenomaan pohjoiseen; Saamenmaan ja Suomen vaikutukseen. Etiäiset, ennalta näkeminen sekä yhteys elävien ja kuolleiden maailman välillä auttavat Silkkiin käärityn kiven keskeisten tapahtumien selviämisessä  Lisäksi kirjassa on luontevasti ja itsestäänselvästi kuvattu Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Suomen ikiaikainen yhteys. 

Heti alusta alkaen huomioni kiinnittyi tarkasti rakennettuihin henkilöhahmoihin. Henkilöt ovat moniulotteisia ja uskottavia. Myös kahden nuoren pojan kaveruus ja yhteiset kiinnostuksen kohteet on kuvattu liikuttavan uskottavasti: vauhti ja kaikenlaiset koneet kiinnostavat, vaikka poikien kotiolojen varallisuus on toistensa ääripäitä.

Toiseksi Niemen kerronnassa kiinnittää positiivisella tavalla huomiota eri aikatasojen ja tapahtumien jouheva kuljetus. Langat pysyvät kirjailijan käsissä koko ajan, ja henkilöhahmojen elämäntarinat tulevat kuvatuiksi loppuun asti. Henkilöt myös vanhenevat uskottavasti, ja ajankuvaus vaikuttaa luotettavalta. Vaikka henkilöiden tarinat ja henkilöshuhteet tulevat tarkasti selvitetyksi, kirjailija onnistui myös yllättämään minut. Oletin asioiden olevan oman tulkintani mukaisia, enkä huomannut pienenpieniä vihjeitä kuin vasta sen jälkeen, kun asioiden oikea tila oli paljastunut. Suu loksahti auki: Ai jaa, noinko se menikin!

Kolmantena erityistä huomiota kiinnittävänä piirteenä kirjassa on Mikael Niemen taidokas kieli, johon suomen kielen osalta suomentaja Jonna Joskitt-Pöyryllä on oma vaikutuksensa. Kieli korostuu mm. kohdassa, jossa kuvataan Eino Vanhakosken kankeaa puhumista ruotsilla ja vastaavasti, kuinka kieli räjähtää ilmaisuvoimaiseksi, suorastaan tykkituleksi hänen vaihtaessaan kielen suomeen.

"Katseet kääntyivät Einoon, joka lehahti tulipunaiseksi. Silti hän vääntäytyi jaloilleen. Hän puri hampaita yhteen niin että leukaperät tutisivat, ja kun hän karaisi kurkkuaan, leuka rypistyi. Ääni kuulosti kimeältä ja pakotetulta, kun hän yritti tuoda asiansa esille takkuisella ruotsillaan: 

 "Me haluamme tehdä työtä! Työläisen kuuluu tehdä työtä..."

Sanat juuttuivat kurkkuun, hän haukkasi ilmaa. Mutta siihen se tyssäsi. Hän huitoi avuttomana kättään, ja lopulta hän vaihtoi äidinkieleensä suomeen. Hän kiinnitti katseensa Wilhelmiin, ja sillä hetkellä sanoja alkoi virrata:

"Siinä sinä istut kuin mikäkin enkeli Jumalan oikealla puolella, niin rikkaana että lompakko kasvaa pelkästä pieraisusta, sinä joka huijasit talon ja kaikki rikkaudet omilta sisaruksiltasi ja vaimonikin yritit viedä, mutta sepä temppu ei onnistunutkaan. Olet koko ikäsi päästellyt pelkkiä valheita niin että kielesi on musta kuin helvetissä käristynyt makkara, sanoit että metsää voi syödä, niin että lapsiparka jäysti käpyä ja risuja. Ja naurat vain kun herrat vievät tervan ja mätkäisevät elinikäiset velat, niin että meidän oli pakko myydä ainoa lehmämme ja pankki yrittää häätää meidät kodistamme. Mutta kyllä minä näen sinut siellä, senkin sika, senkin saatanan perkeleen saarnaajapuvussa patsasteleva täi, ja minun mittani on nyt täynnä! Sitä minä olen koko ajan yrittänyt sanoa. Että nyt riittää!" (s.294)

Erityisen vaikuttavaa kieltä on myös kuvailu Vanhatalon torpan äänimaisemasta nukkumaan asettauduttaessa. (s. 422 )

Vaikka suomentaja Jonna Joskitt-Pöyry on taitava ja palkittu suomentaja, hänellä on muutamia sanavalintoja, jotka pistivät minun silmääni. Pahin erehdys on nimen Övertorneå kääntäminen Ylitornioksi. Tapahtumat ovat koko ajan Ruotsissa, ja Suomen kuvataan toistuvasti olevan rajajoen takana. Käännösvirhestä johtuen tapahtumat Övertorneålla, eli Matarengissa, siirtyvätkin Suomen puolelle Ylitorniolle. Tämä sekoittaa juonikuviota ja miljöötä.

Matarenki [eli Övertorneå] on Ruotsin Ylitornion kunnan keskustaajama. Taajama sijaitsee Ruotsin ja Suomen rajan tuntumassa Tornionjoen länsirannalla. Suomen puolella on Aavasaksan kylä; Suomen Ylitornion keskustaajama on noin 5 km etelämpänä. https://fi.wikipedia.org/wiki/Matarenki (Luettu 21.10.2025) Tämän tiedän myös omasta kokemuksestani, koska Ylitornio on synnyinkuntani.

 

Kirjan nimi Silkkiin kääritty kivi avautuu parin vihjeen perusteella. Ensin kerrotaan poliisimies Aron Sunessonin lapsuudesta. Pojan ei tarvinnut juosta kiusaajiaan pakoon, vaan hän saattoi seisoa rauhassa paikoillaan, koska hänellä oli taskussaan salainen ase: silkkisukkaan kääritty kivi. Sitä saattoi käyttää aseena, jonka heilautus aiheutti pahaa jälkeä. Toinen vihje saadaan, kun köyhän torpparin vaimo saa yllättävältä taholta lahjaksi todellisen ylellisyystavaran, erikoisella tavalla kuvioidun silkkihuivin. 

Lukiessani Niemen Silkkiin käärittyä kiveä,  aloin miettiä, mitä oikeastaan tiedän Ruotsin historiasta. Huomasin, että aika vähän: Muistan kuningatar Kristiinan ja joitakin kahnauksia kuninkaan ja hänen veljensä välillä ... (Ketäs ne olivatkaan?) Tiedän ruotsalaisen koulujärjestelmän ja opettajien suhtautumisesta suomea puhuviin oppilaisiin, ja vasta viime kesänä sain tietää, että Ruotsi on aikoinaan miehittänyt Viroa. Olen kuullut, että jossain vaiheessa Ruotsissa pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä. Pitäisikö minun tietää jotain Pajalan tiekapinasta, ja työväenliikkeen noususta Ruotsissa? Onko näistä asioista koskaan koulukirjoissa kerrottu? 

Alkoi kiinnostaa, millä tavoin Niemen kirja perustuu tosiasioihin. Miten ruotsalainen kansankoti syntyi? Mitä oli ennen sitä? Yhtenä säikeenä ilmestyi jostakin muistin pohjalta hajanaista tietoa myös Ruotsin kansallissosialismista. Ruotsi ei ehkä ollutkaan toisessa maailmansodassa aivan niin puolueeton kuin virallisesti on annettu ymmärtää. Onneksi kirjan Jälkisanoissa tulee hieman myös historiallista taustatietoa.

Kirjailija Mikael Niemi teki sen taas! Silkkiin kääritty kivi on jälleen kerran kirjallinen täysosuma: laaja, perusteellinen ja hyvin kirjoitettu. Kiitos kirjasta!

Kuvan osoite: https://mediapankki.otava.fi/

Ella-Maria Nutti: Puiden luo

Jotenkin erikoisella tavalla viimeksi lukemani kirjat liittyvät yhteen, vaikka en niitä siinä mielessä ja tietoisesti valinnutkaan. Keskeistä niissä on voimakkaat luonto- ja tunnekokemukset, jotka on kuvattu kauniisti. Kaikki kirjat on hyvin kirjoitettu, ja niiden lukeminen jätti positiivisen  jäljen.

Viimeksi lukemiani kirjoja ovat Venla Jyrkisen Eläinlääkärinä revontulten mailla, Chloe Daltonin Ystävänä jänis (suomentanut Ari Väntänen), Reetta Rannan Pyhät puut ja Jenni Räinän Veden ajat: matka läpi muuttuneen maiseman. Jenni Räinän Veden ajat ei löydy blogista, mutta kirjoitin siitä lyhyesti blogini Instagram-tilille @Kirjakirjokansi.

Viimeisimpänä luin Ella-Maria Nutin Puiden luo. Se on Nutin toinen romaani, ja senkin on suomentanut Jaana Nikula.

Isä ja aikuinen tytär joutuvat tunturissa moottorikelkkahaaveriin ja pakenevat lumimyrskyä tunturimajalle. Alkaa piinaavat tyhjyyden täyttämät päivät ja yöt. Mukana olleet eväät hupenevat nopeasti, ja kaapeista löytyy vain vähän lisäsyötävää. Majan tarjoamat virikkeet rajoittuvat pöydällä olevaan vieraskirjaan ja korttipakkaan. Ei ole muuta kuin oleminen.

Kertojana toimii aikuinen tytär, joka kärsii kovista kivuista ehkäpä etenevän neurologisen sairauden vuoksi. Hän vaikuttaa erityisherkältä persoonalta  kuvatessaan sisäistä maailmaansa, lapsuuttaan ja pelkojaan. Hänen tarkat aistihavaintonsakin tuntuvat viittaavan erityisherkkään persoonaan.

Fyysisten kipujen rinnalla kulkevat minäkertojan psyykkiset kivut; koska hän ei ole poika, hän kokee olleensa isälle aina näkymätön ja riittämätön. Hän kaipaa isän tunteita ja niiden ilmaisemista. Hän kaipaa isän kieltä, saamea, jota isä ei ole suostunut hänelle opettamaan. Tytär haluaa tietää syyn isän puhumattomuuteen, suorastaan mykkyyteen. Tunturikämpässä on pitkään hiljaista ja yksipuolista keskustelun yritystä, mutta viimein jotain kuitenkin tapahtuu. Tytär saa lahjaksi pieniä tiedon rippeitä isän menneisyydestä: lapsuudesta ja kouluajasta. Pelastusreessä isän jalka koskettaa tyttären jalkaa ikään kuin vahingossa.

Mökillä saunan jälkeen isä puhuu puista ja puiden avulla kautta rantain surusta tyttären sairauden vuoksi, menettämisen pelosta, ja verhotusti myös rakkaudesta. Tytär ymmärtää ja kuulee sanojen taakse. Isä ei osaa puhua tunteista, mutta isän puhumaton rakkaus on läsnä. On ollut aina.

Nutin Puiden luo yhdistyy hienosti Reetta Rannan Pyhät puut - kirjaan, kun isä kertoo mökin lähipuista. Kirjan lopussa, sivulla 190 - 191, on tarinan valtavan koskettava huipennus, joka sai aikaan kylmiä väreitä ja silmien kostumista.

Joskus olen törmännyt siihen, että nuoren esikoiskirjailijan toinen kirja ilmestyy ikään kuin kustantajan painostamana mahdollisimman pian esikoisen jälkeen,  vaikka esikoiskirjailija olisi voinut hyötyä kypsyttelyajasta. Näissä tapauksissa kakkoskirja on usein ollut huonompi kuin esikoinen. 

Aluksi pelkäsin tätä Nutinkin kohdalla, mutta onneksi turhaan! Ella-Maria Nutin Puiden luo on aivan yhtä valmis ja hieno kuin esikoiskirja Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (Kaffe med mjölk), joka ilmestyi 2023.

Venla Jyrkinen: Eläinlääkärinä revontulten mailla

Venla Jyrkisen omaelämäkerallinen Eläinlääkärinä revontulten mailla on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja. Se avaa nuoren eläinlääkärin tarinaa ammatillisella ja lopulta myös henkilökohtaisella tasolla.

Lappi lumoaa nuoren, vastavalmistuneen eläinlääkärin; maisemat ovat suorastaan hengästyttävän kauniit. Lappi tarjoaa eläinlääkärille uudenlaisia työtehtäviä myös poroerotuksissa. Päivät ovat pitkiä, matkat ovat pitkiä, ja palautumisaika jää vähäiseksi. Jyrkinen huomaa, että kunnaneläinlääkärin työ Lapissa on kyllä monipuolista ja vaihtelevaa, mutta myös raskasta pitkien välimatkojen, haastavien luonto-olosuhteiden ja liian vähäisten resurssien vuoksi. Reippaasta ja työtä pelkäämättömästä asenteesta huolimatta (tai sen vuoksi) Jyrkinen uupuu. Tämä on tuttua myös nykyisille ja aiemmille kollegoille, joista joku on kuulemma pyyhkäissyt autolla ajaessaan mutkan suoraksi. Ehkä se tapahtui vahingossa, ehkä ei.

Jyrkinen kirjoittaa hyvää ja kaunista kieltä, ja kerronta etenee sujuvasti. Pikku ronskiudet toimivat tyylikeinona toisin kuin kesällä lukemassani Teppo Heinolan Eläinlääkärin elämää -kirjassa, jossa ne tuntuivat olevan itsetarkoitus.  (Heinolan kirjasta kirjoitin lyhyesti blogini Instagram-tilille (@Kirjakirjokansi.)

Somessa hehkutettiin Heinolan Facebook-julkaisuiden pohjalta koottua kirjaa James Herriotin tarinoiden veroiseksi. Jos johonkin halutaan verrata, kyllä Eläinlääkärinä revontulten mailla sopisi mielestäni kuitenkin paremmin Herriotiin verrattavaksi. Toki se on ansiokas ilman vertailujakin. Asiakerronnan lisäksi Jyrkisen kirja saa lisäpisteitä ihmisläheisyydestä ja hienosta luonnon kuvailusta.  Erityisen hienojen revontulien kokonaisvaltainen kokeminen on kirjoitettu niin, että lukijakin tuntee hetken merkityksellisyyden.

Minulta Venla Jyrkinen saa pisteitä myös avoimuudestaan henkilökohtaisen elämänsä traagisten kipupisteiden avaamisesta. Terapian avulla järkyttynyt 10-vuotias pikkutyttö saadaan palautetuksi aikuiseksi venähtäneeseen kehoon. Tasapaino menneisyyden ja nykyisyyden välille syntyy. Toipuminen voi alkaa. Itsensä hyväksyminen ja elämänilo voittavat. Tekemisen rajat löytyvät.

Vaikeiden asioiden rinnalla Jyrkisellä on aina ollut myös hyviä, kantavia asioita: Kestilän mummu ja ukki, mummolan lehmät ja lapsuudenkodin koirat. Jyrkisen oma, uskollinen Humu on mukana pitkillä työmatkoilla. Viisas vanhempi kollega auttaa laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja antamaan niille perspektiiviä. 

Vaikka monista rakkaista ihmisistä ja eläimistä on pitänyt luopua, terapian myötä Jyrkinen ymmärtää, että kuolema voi olla luonnollinen osa elämää, eikä sitä vastaan pidä taistella silloin, kun lähtö on väistämätöntä. Tärkeää on myös ymmärtää, että eläinpotilaan kuolema ei ole lääkärin epäonnistuminen.

Eläinlääkärinä revontulten mailla on hieno kirja! Mielestäni se voisi hyvin  kilpailla tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta. 

Tämä on Jyrkisen toinen kirja. Ensimmäinen, Kumppanina koira ilmestyi 2023. Varasin senkin kirjastosta.

Kuvan osoite: https://mediapankki.otava.fi/

Chloe Dalton: Ystävänä jänis. Suomentanut Ari Väntänen. Kuvitus Denise Nestor

Miten pieni jäniksenpoika voi muuttaa ihmisen koko ajantusmaailman vain pelkällä olemassaolollaan?

Chloe Daltonin Ystävänä jänis -kirjaa kuvaillaan takakansitekstissä näin:

"Jäniksenpoikanen oli vain kämmenen kokoinen. Se oli nököttänyt tunteja liikumatta Chloe Daltonin lenkkipolulla." Dalton teki päätöksen, joka muuttaisi hänen elämänsä: hän nosti jäniksen syliinsä ja suuntasi kotiin.

Pandemia oli sulkenut uraa luoneen Daltonin maaseutukotiinsa. Nyt elämä muuttui jäniksentahtiseksi - sitä rytmitti käpälien pehmeä pompahtelu...

Villijäniksen ja kaupunkilaisnaisen epätodennäköinen ystävyys kasvaa kiehtovaksi tarinaksi ihmisestä, luonnosta ja kohtaamisesta, joka saa katsomaan elämää uusin silmin." 

Etukannessa todetaan, että Angelina Jolien mukaan Ystävänä jänis on ihastuttava kirja. Olen todellakin samaa mieltä! Lukemista teki mieli pitkittää ja hidastaa, jotta kirjasta voisi nauttia mahdollisimman pitkään. Jäniksenpojan toimintoja ja kasvua oli hellyttävää lukea. Daltonin viisas ja hellä hoiva sekä jäniksen persoonallinen, luonnollinen toiminta saavat lukijankin rakastumaan jänikseen. Sen lähtö kotipihasta muurin taakse, vaarojen maailmaan,  tuottaa lukijalle huolta ja jännitystä: Voi kauhea, kun haukkakin lentelee pihan yllä, ja koiria juoksee läheisellä pellolla,  ja pöllöt sylkevät karvapallojaan katolta! Miten jäiksenpojan käy?

Jäniksenpojan myötä Daltonin koko elämänasenne muuttuu, ja hän alkaa ensinnäkin nähdä elinympäristöään tarkemmin. Toiseksi hän ymmärtää tehomaatalouden ja tuottavuuden vaikutukset luontoon ja alkaa toimia luonnonsuojelun puolesta. 

Jäniksen emotionaalista vaikutusta itseensä  Dalton kuvaa näin:

"Se on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Olen ansainnut elantoni sanoilla, mutta jänis sai minut ajattelemaan hiljaisuuden arvokkuutta ja vaikuttavuutta. Se näytti minulle toisenlaisen elämän ja sen rikkauden. Se sai minut tarkastelemaan eläimiä uudessa valossa, suhteessa siihen ja toisiinsa. Se sai minut arvioimaan uudelleen elämääni ja sitä, mikä tekee elämästä hyvää. Opin arvostamaan kauniita kokemuksia niin kauan, kun ne kestävät - miten pieniä ja arkisia ne sitten ovatkin. Opin löytämään rauhan elää tietyssä tunnetilassa ja etsimään minuuden yksinkertaisuutta..."

Chloe Daltonin Ystävänä jänis on todellakin ihastuttava ja vaikuttava kirja. Suuret kiitokset kuuluvat suomentaja Ari Väntäselle, jonka taidokasta kieltä ja tarkkaa kuvailua oli ilo lukea. Denise Nestorin piirroskuvat sopivat kirjaan erinomaisesti.

Reetta Ranta: Pyhät puut. Graafinen suunnittelu Riikka Haro (Midjourney 6.0 -ohjelmisto)

Olen aina pitänyt puista ja viihtynyt metsässä. Metsä antaa hyvää oloa ja rauhaa, vaikka en uskallakaan poiketa tutulta polulta. Reetta Rannan Pyhät puut tarjosi omaa sisintäni syvästi puhuttelevan lukukokemuksen ja halun jakaa myös omia puukertomuksiani. Suorastaan jarruttelin lukemista, jotta saisin nauttia kirjasta mahdollisimman pitkään. Takakannen mukaan teos esittelee Suomen luonnonvaraiset puulajit ja valottaa niiden  merkityksiä mytologiassa ja kansanperinteessä. Kirjan kauniista ulkoasusta vastaa kirjailijan sisar Riikka Haro.

Lapsuudenkotini porraspielessä kasvoi pihlaja, jonka äiti oli kuulemma nuorena aviovaimona kantanut sylissään metsästä ja istuttanut uuden talon portaiden viereen. Myöhemmin se jouduttiin kaatamaan vanhuuden vuoksi, mutta sen poikanen jatkoi elämää entisellä paikalla, ja pian pihlaja oli taas yhtä iso kuin ennenkin. Rannan mukaan "pihlaja on pyhä puu, kodin suojelija, joka istutettiin ensimmäisenä uuden talon pihaan ukkoselta suojaamaan. Olihan pihlaja Raunin, taivaan- ja ukkosenjumalan Ukon vaimon puu, ja uskottiin, ettei ukkonen iske taloon, joka kasvaa pihlajan suojissa." 

En tiedä, oliko tämä uskomus myös äidilläni, mutta ajatus nuoresta äidistä ja kotia suojelevasta pihlajasta on kaunis. Myös oman kotini takapihalla kasvaa vanha pihlaja, ja useita muitakin hieman kauempana. Häissämme ystävät koristelivat vanhan vihkikirkon punamarjaisilla pihlajanoksilla.

Anopillani on ollut tapana istuttaa puu jonkun merkkitapahtuman kunniaksi, esimerkiksi silloin, kun esikoistytär valmistui kauppakoulusta. Minusta tämäkin on kaunis tapa. Tästä kertoo myös Ranta: "Edelleen monien talojen pihoissa on puita, joita on istutettu lasten syntymän, ripille pääsyn tai häiden muistoksi."

Kun kotimme lähellä tehtiin tietöitä, kaadettiin kaikki vanhat, hyväkuntoiset männyt ja kuuset koko tien pituudelta. Niiden paksuudesta päätellen ne olivat olleet siinä varmaan 70 vuotta, jopa enemmän. Naapurusto oli järkyttynyt. Maisema muuttui peruuttamattomasti, ja tiellä kohdatessamme jaoimme järkytyksen ja surun puiden vuoksi. 

Tietyön jälkimainingeissa myös pihamme rajamänty piti kaataa. Entinen naapurimme sanoi sen olevan suojeltu puu. Pihallamme säilytettävät kantokiekot ovat halkaisijaltaan ainakin 90 cm. Kyseessä oli puuvanhus, jonka latva oli lahonnut, joten turvallisuussyistä se kaadettiin. En kuitenkaan saa rauhaa ajatukselta, että se oli pyhä puu, ja nyt se on tuhottu. Kuvasin Pyhät puut -kirjan tuon kaadetun puun kannon päällä, mutta kuva on liian surullinen julkaistavaksi. Siksipä blogikuva on otettu takapihamme suojelevan pihlajan kyljessä.

Vaikka rakastan puita yleensä, luulen, että sielunpuuni on kataja, "hidaskasvuinen ja sitkeä selviytyjä". Kaikenlaista on elämässä vastaan tullut, mutta vaikka olen taipunut, en ole taittunut. Kiitos katajuuden!

Reetta Rannan kirjoittama ja Riikka Haron kuvittama Pyhät puut puhutteli minua syvältä. Lainasin kirjan kirjastosta, ja lukemisen jälkeen ostin sen myös itselleni. Pistin myös Rannan aiemman, Rituaalikirjan, kirjastovaraukseen.

Topi Borg: Normaaliusrodeo

Topi Borgin Normaaliusrodeo on rehellisen oloinen  kuvaus autistina elämisestä, autismin haasteista ja  tuen tarpeista. Lisäksi Borg kirjoittaa itsensä tiedostamisen ja hyväksymisen tärkeydestä. Kirjan sanomana on haastavien tilanteiden harjoittelu ja usko selviämiseen. Hän kannustaa ja rohkaisee myös muita autisteja elämään rohkeasti ja kokemaan monenlaisia asioita. 

Topi Borg tuli tunnetuksi Kirjolla-sarjasta, joka on Ylen tuottama suomalainen dokumentaarinen reality-sarja, joka seuraa autismikirjolla olevien henkilöiden elämää. Borg esiintyi sarjassa kahdella tuotantokaudella. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirjolla. Luettu 2.7.2025) 

Itse en ole sarjaa katsonut, mikä oli kirjaan tutustumisen kannalta hyvä asia. Saatoin lähteä tutustumaan sekä Borgin persoonan että kirjan sisältöön niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Borg ilmaisee kirjassa olevansa kiitollinen perheeltään saamastaan rakkaudesta ja väsymättömästä tuesta. Hän kiittää myös kaikkia erityisopettajiaan ja opinto-ohjaajiaan sekä kirjoitusprosessin osalta  kustannustoimittajaa.

Borg ilmoittaa rehellisesti, minkälaisia tekstikohtia on korjattu. Tämä uteliaan nöyrä suhtautumistapa uuteen asiaan, kirjan kirjoittamiseen, on sympaattista ja kertoo myös Topi Borgin persoonasta. Hän ei ota kunniaa kirjan kirjoittamisesta pelkästään itselleen leuhkimisen aiheena, vaan antaa arvoa sille, joka häntä on uudessa asiassa auttanut.

 "Erityinen kiitos seuraavista asioista: tarpeettoman tunteellisten vertauskuvien välttely, nauhoitusten sana sanalta kirjoittamisen sijaan romaanin kaltainen lähestymistapa, alku-keskivaihe-loppu -rakenteen seuraaminen, henkilökohtaisen tarinan kertominen esimerkin vahvistamista varten ja sen katkera hyväksyminen, että jopa usea sivu karsitaan pois, koska ne eivät sovi luvun rakenteeseen."

Kiitollisuus ja positiivinen elämänasenne näyttävätkin olevan Topi Borgille hallitsevia ominaisuuksia. Kirja sisältää myös valtavan syvää, suorastaan filosofista pohdiskelua elämästä. Kirja oli hyvä lukukokemus, ja se antoi ajattelemisen ja  oppimisen aihetta myös kaltaiselleni erityisherkälle persoonalle. Koin, että erityisherkkyydessä ja autismissa on joitakin yhtymäkohtia, ainakin minun osaltani, esimerkiksi tarkkojen ja monipuolisten aistihavaintojen tekeminen, asioiden syvästi kokeminen, sosiaalinen kuormittuvuus ja tietynlainen ulkopuolisuuden kokemus.

Lopuksi vielä vaikuttava sitaatti kirjasta:

" Minä uskon luonnon voimaan. Uskon itseni löytämiseen luonnon keskeltä. Uskon valtameressä onnellisena uimiseen. Uskon että ihminen pystyy löytämään oman paikkansa ja siellä ihmiset, joiden kanssa voi olla oma itsensä, eikä joku muu. Se paikka, jonka olen suurella kiitollisuudella löytänyt (vaikka olin siellä alusta asti), on paikka jossa olen yhtä ympäristöni kanssa. Luonto on rakkauden jälkeen maailman kaunein luomus."

Kansikuva: ©Jan Lönnberg/ Tammi (https://www.tammi.fi/kuvapankki/?mediabank_filter=book,contributor. Luettu 2.7.2025)

Miyazawa Kenji: Yö Linnunradan junassa ja muita tarinoita. Suomentanut Markus Juslin. Kuvitus Pilvi Meriluoto.

Suomentaja @Markus Juslin vinkkasi tulossa olevasta kirjasta Facebookin Kirjallisuuden ystävät - ryhmässä. Koska Japani ja Japanin kulttuuri kiinnostavat minua, poimin kirjan lukulistalleni. 

Vinkistä alkoi pitkä prosessi: Kirjan ilmestymistä piti odotella vielä tovi, eikä se tullut heti kirjaston valikoimiin. Tein paikalliseen  kirjastoon hankintaehdotuksen ja jonotin vielä melko kauan, ennen kuin jono alkoi liikkua. Vihdoin sain kirjan käsiini! Sitten alkoi hidas lukeminen. Hitaus ei johtunut kirjan vaikeudesta, vaan sen maailman ja osittain myös sanaston outoudesta. Lukeminen eteni hitaasti myös siksi, että tarinakuvasto ja kieli on valtavan kaunista. Luin sanoja ja lauseita nautiskellen ja kielen luomia kuvia tutkaillen.

Kun sain hitaan lukemisen loppuun, luin kirjan uudelleen heti perään. Lopulta ostin kirjan vielä omaan kirjahyllyyni palatakseni siihen vielä uudelleenkin. Kiitos siis vinkistä @Markus Juslin!

Miyazawa Kenjin Yö Linnunradan junassa ja muita tarinoita sisältää 11 Markus Juslinin valitsemaa ja suomentamaa tarinaa. Kirjan on kuvittanut Pilvi Meriluoto,  ja sen on kustantanut Aporia. Lisätietoa kustantamosta saa linkistä: https://aporia.fi/ (Luettu 6.6.2025)

Suomentajan jälkisanoissa Markus Juslin kirjoittaa Kenjin (1896- 1933) olevan yksi Japanin rakastetuimmista lastenkirjailijoista ja runoilijoista, jonka laajasta tuotannosta valtaosa on julkaistu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Juslinin mukaan Kenjin tarinoissa on tarttumapintaa monen ikäisille, sillä niissä käsitellään elämän kiertokulkua ja kuolemaakin.

Minulle aiemmin tuntemattoman Miyazawa Kenjin tarinoissa kohtasin aivan uudenlaisia maailmoja ja uusia näkymiä. Tutustuin uusiin tarinahahmoihin mm. lumiakkaan ja lumilapsiin sekä lasten ohjastamiin lumihukkiin. Tapasin kettua vihavaan maanhengen ja haukkakehrääjään, jonka naama näyttää kastiketahraiselta ja jota herra haukka inhoaa sydämensä pohjasta. Tutustuin myös kasveihin, joista en tarkistamatta tiedä, ovatko ne todellisia Japanin kasveja vai tarinaan keksittyjä, mutta hienoilta niiden nimet ainakin kuulostavat. Tällaisia outoja kasvilajeja ovat esimerkiksi hinokisypressi, viherpantaheinä, elefanttiheinä, keltarumpettipuu ja ryöppysinisadeköynnös.

Pääsin seuraamaan myös neidonhiuspuun hedelmien irtautumista ja tuulen mukana matkalle lähtöä. Kuulin hedelmälasten ihanan lapsellista pulinaa jännittävissä lähdön tunnelmissa. Pidin Neidonhiuspuun hedelmät -tarinasta todella paljon. Se on erilainen, raikas ja ilahduttava. 

Kenjin tarinakokoelma ja Juslinin suomennos tuottivat paljon iloa taitavan kuvailun ja erityisen kauniin kielen vuoksi. Kokoelma on nautittavaa luettavaa, ja voin suositella sitä lämpimästi kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville.

11 tarinasta arvioisin koskettavimmiksi Tähtikaksosten tarinan sen ihanan juonen ja taiturimaisen kielen vuoksi sekä nimitarinan Yö  Linnunradan junassa, jossa myös kuolema on läsnä.

  Tähtikaksosten tarina alkaa näin:

"Linnunradan tähtivirran länsirannalla näkyy kaksi pientä, noin peltokortteen itiön kokoista tähteä. Ne ovat pienet kristallipalatsit, joissa asuvat tähtikaksoslapset Chunse ja Poose.

Nuo kaksi läpinäkyvää palatsia ovat toisiaan vastapäätä. Iltaisin kumpainenkin kaksosista palaa omaan palatsiinsa, käy ryhdikkäästi istumaan ja säestää hopeahuilullaan taivaan Tähtikiertolaulua läpi yön. Se on näinen tähtikaksosten tehtävä."

Olen lukenut paljon Japaniin liittyviä tietokirjoja ja suomennettuja kaunokirjoja. Viimeisimpinä ovat Sanaka Hiiragin Unohdettujen muistojen valokuvaamo ja  Yoko Ogawan Muistipoliisi. Kumpikin on Markus Juslinin suomentama. Hän on suomentanut japaninkielistä kirjallisuutta vuodesta 2014. Kiitos arvokkaasta työstä!

Alla olevista linkeistä voi lukea postaukseni mainituista kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Unohdettujen+muistojen+valokuvaamo 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Muistipoliisi

Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot

Olen kuullut jo lapsuudessani juttuja kirjailija Annikki Kariniemestä (1913 - 1982), joka asui viimeiset vuotensa kotikyläni lähellä Ylitornion Törmäsjärvellä. Jutuissa vähän naureskeltiin Kariniemen omaperäisyydelle.  Hän oli kuulemma maksanut postiautossa matkansa postimerkeillä, piti aina Lapin lakkia ja aurinkolaseja. 

Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot -elämäkerrassa jutut osoittautuvat todenperäisiksi. Postimerkkimaksut johtuivat tietenkin rahapulasta, mutta osoittavat Annikin kekseliäisyyttä selvitä mistä tahansa tilanteesta. Lapin lakki oli hänelle niin tunnusomainen asuste, että kukkalaitteen sijasta se matkasi hänen arkkunsa päällä Utsjoen hautausmaalle. Tummien lasien käyttämiseen olikin sitten traagisempi syy: Ne saattoivat peittää mustelmia, mutta Annikki uskoi näköhermojensa vaurioituneen everstimiehensä pitkään kestäneen väkivallan seurauksena, eivätkä silmät enää kestäneet kirkasta valoa. Annikki Kariniemi on Rosa Liksomin Everstinna-romaanin esikuva.

Kirjan kannessa ja kuvasivuilla näkyy kaunis, verevä ja elämäniloinen nainen. Hymy on valloittava. Elämäkerran takakannessa sanotaan: "Eläytyvä, lämminhenkinen elämäkerta kaivaa esiin ihmisen kohujen ja legendojen takaa." Hytösen elämäkerta piirtääkin esiin aktiivisen ja innostuvan naisen, joka eli rohkeasti omannäköistään elämää. 

Kariniemi kirjoitti 31 romaania vuosien 1952 - 1983 aikana ja kolme näytelmää vuosien 1957 - 1979 aikana. Näytelmät eivät saavuttaneet suosiota, mutta romaanin Salakaato dramatisointi oli jättimenestys. Osa romaaneista kohahdutti avointen seksikuvausten vuoksi ja leimasi kirjailijaa vähän turhankin alleviivaavasti. 

Kaikki hänen kirjansa eivät suinkaan olleet vain kevyttä viihdettä, vaan niissä oli myös kantaaottavaa sanomaa Lapin luonnon ja ihmisten puolesta. Vuonna 1968 Kariniemi kirjoitti romaanin Erään avioliiton anatomia, jossa hän vihdoin uskalsi tuoda julkisuuteen avioelämänsä väkivaltaisen eversti Willamon kanssa. Aiemmin tällaisesta vaietusta aiheesta oli kirjoittanut Maria Jotuni romaanissaan Huojuva talo, joka julkaistiin 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1963. Olikohan se toiminut innoittajana myös Kariniemelle?

Sota-aikana Willamot olivat tiiviissä kontaktissa korkea-arvoisiin saksalaissotilaisiin,  joita oli Rovaniemellä. Joidenkin kanssa muodostui jopa ystävyyssuhteita. Outi Hytönen kuvaa sota-aikaa mielenkiintoisesti kohdehenkilön kokemusten kautta antaen samalla sodasta minulle uutta tietoa. 

Aiempi IKL -aika, Suur-Suomi-intoilut ja  saksalaismyönteisyys olivat Kariniemelle myöhemmin mainehaitta. Saksan ihailu saattoi johtua everstipuolison vaikutuksesta,  mutta elämäkerrasta välittyvän kuvan mukaan Annikki saattoi myös olla vain elämää janoava nuori nainen, joka saattoi huumaantua saksalaissotilaiden hyvästä käytöksestä ja iloita siitä, että kauppalaan tuli vähän jännitystä ja vipinää. Hytösen mukaan Annikki oli vilpittömästi järkyttynyt saatuaan tietää saksalaisten keskitysleireistä. Vanhempana hänen ajatusmaailmansa muuttui kristilliseksi ja jopa vasemmistolaiseksi.

Sodan jälkeen Kariniemi toimi epäpätevänä opettajana useilla Lapin kylillä, mm. Jolangissa ja Lohijärvellä, josta Rosa Liksom (Anni Ylävaara) on kotoisin. Muistelen, että Rosa Liksom on kertonut Kariniemen vierailleen hänen kotonaan. Elämäkerrassakin mainitaan ystävällinen Ylävaaran pariskunta.

Elämäkerrassa piirtyy esiin rohkea oman tiensä kulkija, joka ei pelännyt puolustaa Lapin luontoa ja ihmisiä. Häneltä riitti empatiaa niin eläimiä kuin kylien köyhiä koululaisia kohtaan. Opettajana hän oli aikaansa edellä järjestämällä oppilaille retkiä. Hän myös puhui, että saamenkielisten lasten tulisi voida opiskella omalla äidinkielellään.

Minulle muodostui kuva innostuvasta, aktiivisesta, hyväsydämisestä ja elämäniloisesta ihmisestä, joka eli niin rohkeasti itsensä näköistä elämää, että oli kuin olisi ollut monta Annikkia. Outi Hytönen kirjoittaakin: "Millainen ihminen oli Annikki Kariniemi? Vietettyäni kolme vuotta tiiviisti hänen elämänsä tutkimisen parissa on paras kuulemani vastaus edelleen: riippuu keneltä kysyy. Yhden kuvailemana hän kuulostaa aivan eri ihmiseltä kuin toisen tarinassa."

Hytönen on perehtynyt valtavaan lähdeaineistoon ja tehnyt huolellista taustatyötä. Hän esittelee Annikki Kariniemen kirjat niin, että mielenkiintoiset nousevat selkeästi esiin. Tekstinäytteet herättivät kiinnostukseni Kariniemen  kaunista kieltä kohtaan.  Saattaa olla, että kesän aikana tutkiskelen Annikki Kariniemen tuotannosta ainakin seuraavat:

Poro-Kristiina, 1953

Lohisiima ja silkkiliina, 1954

Metsä elää, 1958

Morgam, punaisen kullan maa, 1959 

Laulu lohesta ja auringosta, 1962

Pikka, 1963

Riekon valkea siipi, 1967

Salakaato, 1969

Veren kuva, 1971

Tupsukorva, 1974

Oi Juutua, 1975

Minä aina kompuroin, 1980

Satakielien syks, 1981

Ristisiipi, 1982

Heikossa asemassa oleville Annikki antoi varauksettoman tukensa. Liikuttavaa on, miten hän tuki sydänsairasta Timo K. Mukkaa Hymy-lehden häväistysjutun jälkeen. Alla olevista linkeistä pääsee lukemaan postaukseni Sini Silverin kirjoittamasta Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä. Linkeistä avautuu myös postaukseni Kariniemen Erään avioliiton anatomiasta ja Rosa Liksomin Everstinasta.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sini+Silveri

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Annikki+Kariniemi

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Rosa+Liksom

Jos sattuu liikkumaan Torniojokivarressa, kannattaa käydä katsomassa Annikki Kariniemen patsas, joka on  Aavasaksan vaaralla. Patsaalle pääsee vaaran  kiertävän kauniin maisemareitin kautta. 

https://aavasaksa.fi/kayntikohteet/patsaat-ja-muistomerkit/annikki-kariniemen-patsas/

Pekka Kuparinen & Jönssi: K9 Koirapartio: Aistien varassa

Pekka Kuparisen (& Jönssi) kirjoittama kirja K9 Koirapartio: Aistien varassa tarjosi kivan lukukokemuksen. Se kertoo mielenkiintoisella tavalla poliisityöstä, poliisikoiran kouluttamisesta, koirapartion toiminnasta ja ohjaajan ja poliisikoiran yhteistyöstä.

Kirjassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta sävy on positiivinen. Kirjan kieli on selkeää ja mukavasti luettavaa. Kuparinen esittelee elämäntarinansa ja oman koulupolkunsa kohti unelma-ammattiaan. Hän kertoo rehellisesti, että nuorena koulunkäynti ei ollut lempipuuhaa, mutta ammatin kautta saattaa kouluttautua lisää ja monipuolisesti. Tätä hän on tehnytkin. Näistä syistä K9 Koirapartio: Aistien varassa sopii asiasta kiinnostuneiden aikuislukijoiden lisäksi varmaan myös peruskoulun 9. -luokkalaisille ja nuorille aikuisille. Kuparinen kannustaa oman tien kulkemiseen, kouluttautumiseen ja lukemiseen. 

Mukava yksityiskohta on, että lapsena Jorma Kurvisen Susikoira Roi -kirjat ja -elokuvat tekivät häneen suuren vaikutuksen. - Niinpä! Kirjallisuuden lukemisella on monia positiivisia seurauksia.