Venla Jyrkisen omaelämäkerallinen Eläinlääkärinä revontulten mailla on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja. Se avaa nuoren eläinlääkärin tarinaa ammatillisella ja lopulta myös henkilökohtaisella tasolla.
Lappi lumoaa nuoren, vastavalmistuneen eläinlääkärin; maisemat ovat suorastaan hengästyttävän kauniit. Lappi tarjoaa eläinlääkärille uudenlaisia työtehtäviä myös poroerotuksissa. Päivät ovat pitkiä, matkat ovat pitkiä, ja palautumisaika jää vähäiseksi. Jyrkinen huomaa, että kunnaneläinlääkärin työ Lapissa on kyllä monipuolista ja vaihtelevaa, mutta myös raskasta pitkien välimatkojen, haastavien luonto-olosuhteiden ja liian vähäisten resurssien vuoksi. Reippaasta ja työtä pelkäämättömästä asenteesta huolimatta (tai sen vuoksi) Jyrkinen uupuu. Tämä on tuttua myös nykyisille ja aiemmille kollegoille, joista joku on kuulemma pyyhkäissyt autolla ajaessaan mutkan suoraksi. Ehkä se tapahtui vahingossa, ehkä ei.
Jyrkinen kirjoittaa hyvää ja kaunista kieltä, ja kerronta etenee sujuvasti. Pikku ronskiudet toimivat tyylikeinona toisin kuin kesällä lukemassani Teppo Heinolan Eläinlääkärin elämää -kirjassa, jossa ne tuntuivat olevan itsetarkoitus. (Heinolan kirjasta kirjoitin lyhyesti blogini Instagram-tilille (@Kirjakirjokansi.)
Somessa hehkutettiin Heinolan Facebook-julkaisuiden pohjalta koottua kirjaa James Herriotin tarinoiden veroiseksi. Jos johonkin halutaan verrata, kyllä Eläinlääkärinä revontulten mailla sopisi mielestäni kuitenkin paremmin Herriotiin verrattavaksi. Toki se on ansiokas ilman vertailujakin. Asiakerronnan lisäksi Jyrkisen kirja saa lisäpisteitä ihmisläheisyydestä ja hienosta luonnon kuvailusta. Erityisen hienojen revontulien kokonaisvaltainen kokeminen on kirjoitettu niin, että lukijakin tuntee hetken merkityksellisyyden.
Minulta Venla Jyrkinen saa pisteitä myös avoimuudestaan henkilökohtaisen elämänsä traagisten kipupisteiden avaamisesta. Terapian avulla järkyttynyt 10-vuotias pikkutyttö saadaan palautetuksi aikuiseksi venähtäneeseen kehoon. Tasapaino menneisyyden ja nykyisyyden välille syntyy. Toipuminen voi alkaa. Itsensä hyväksyminen ja elämänilo voittavat. Tekemisen rajat löytyvät.
Vaikeiden asioiden rinnalla Jyrkisellä on aina ollut myös hyviä, kantavia asioita: Kestilän mummu ja ukki, mummolan lehmät ja lapsuudenkodin koirat. Jyrkisen oma, uskollinen Humu on mukana pitkillä työmatkoilla. Viisas vanhempi kollega auttaa laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja antamaan niille perspektiiviä.
Vaikka monista rakkaista ihmisistä ja eläimistä on pitänyt luopua, terapian myötä Jyrkinen ymmärtää, että kuolema voi olla luonnollinen osa elämää, eikä sitä vastaan pidä taistella silloin, kun lähtö on väistämätöntä. Tärkeää on myös ymmärtää, että eläinpotilaan kuolema ei ole lääkärin epäonnistuminen.
Eläinlääkärinä revontulten mailla on hieno kirja! Mielestäni se voisi hyvin kilpailla tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta.
Tämä on Jyrkisen toinen kirja. Ensimmäinen, Kumppanina koira ilmestyi 2023. Varasin senkin kirjastosta.
Kuvan osoite: https://mediapankki.otava.fi/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti