Topi Borg: Normaaliusrodeo

Topi Borgin Normaaliusrodeo on rehellisen oloinen  kuvaus autistina elämisestä, autismin haasteista ja  tuen tarpeista. Lisäksi Borg kirjoittaa itsensä tiedostamisen ja hyväksymisen tärkeydestä. Kirjan sanomana on haastavien tilanteiden harjoittelu ja usko selviämiseen. Hän kannustaa ja rohkaisee myös muita autisteja elämään rohkeasti ja kokemaan monenlaisia asioita. 

Topi Borg tuli tunnetuksi Kirjolla-sarjasta, joka on Ylen tuottama suomalainen dokumentaarinen reality-sarja, joka seuraa autismikirjolla olevien henkilöiden elämää. Borg esiintyi sarjassa kahdella tuotantokaudella. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirjolla. Luettu 2.7.2025) 

Itse en ole sarjaa katsonut, mikä oli kirjaan tutustumisen kannalta hyvä asia. Saatoin lähteä tutustumaan sekä Borgin persoonan että kirjan sisältöön niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Borg ilmaisee kirjassa olevansa kiitollinen perheeltään saamastaan rakkaudesta ja väsymättömästä tuesta. Hän kiittää myös kaikkia erityisopettajiaan ja opinto-ohjaajiaan sekä kirjoitusprosessin osalta  kustannustoimittajaa.

Borg ilmoittaa rehellisesti, minkälaisia tekstikohtia on korjattu. Tämä uteliaan nöyrä suhtautumistapa uuteen asiaan, kirjan kirjoittamiseen, on sympaattista ja kertoo myös Topi Borgin persoonasta. Hän ei ota kunniaa kirjan kirjoittamisesta pelkästään itselleen leuhkimisen aiheena, vaan antaa arvoa sille, joka häntä on uudessa asiassa auttanut.

 "Erityinen kiitos seuraavista asioista: tarpeettoman tunteellisten vertauskuvien välttely, nauhoitusten sana sanalta kirjoittamisen sijaan romaanin kaltainen lähestymistapa, alku-keskivaihe-loppu -rakenteen seuraaminen, henkilökohtaisen tarinan kertominen esimerkin vahvistamista varten ja sen katkera hyväksyminen, että jopa usea sivu karsitaan pois, koska ne eivät sovi luvun rakenteeseen."

Kiitollisuus ja positiivinen elämänasenne näyttävätkin olevan Topi Borgille hallitsevia ominaisuuksia. Kirja sisältää myös valtavan syvää, suorastaan filosofista pohdiskelua elämästä. Kirja oli hyvä lukukokemus, ja se antoi ajattelemisen ja  oppimisen aihetta myös kaltaiselleni erityisherkälle persoonalle. Koin, että erityisherkkyydessä ja autismissa on joitakin yhtymäkohtia, ainakin minun osaltani, esimerkiksi tarkkojen ja monipuolisten aistihavaintojen tekeminen, asioiden syvästi kokeminen, sosiaalinen kuormittuvuus ja tietynlainen ulkopuolisuuden kokemus.

Lopuksi vielä vaikuttava sitaatti kirjasta:

" Minä uskon luonnon voimaan. Uskon itseni löytämiseen luonnon keskeltä. Uskon valtameressä onnellisena uimiseen. Uskon että ihminen pystyy löytämään oman paikkansa ja siellä ihmiset, joiden kanssa voi olla oma itsensä, eikä joku muu. Se paikka, jonka olen suurella kiitollisuudella löytänyt (vaikka olin siellä alusta asti), on paikka jossa olen yhtä ympäristöni kanssa. Luonto on rakkauden jälkeen maailman kaunein luomus."

Kansikuva: ©Jan Lönnberg/ Tammi (https://www.tammi.fi/kuvapankki/?mediabank_filter=book,contributor. Luettu 2.7.2025)

Miyazawa Kenji: Yö Linnunradan junassa ja muita tarinoita. Suomentanut Markus Juslin. Kuvitus Pilvi Meriluoto.

Suomentaja @Markus Juslin vinkkasi tulossa olevasta kirjasta Facebookin Kirjallisuuden ystävät - ryhmässä. Koska Japani ja Japanin kulttuuri kiinnostavat minua, poimin kirjan lukulistalleni. 

Vinkistä alkoi pitkä prosessi: Kirjan ilmestymistä piti odotella vielä tovi, eikä se tullut heti kirjaston valikoimiin. Tein paikalliseen  kirjastoon hankintaehdotuksen ja jonotin vielä melko kauan, ennen kuin jono alkoi liikkua. Vihdoin sain kirjan käsiini! Sitten alkoi hidas lukeminen. Hitaus ei johtunut kirjan vaikeudesta, vaan sen maailman ja osittain myös sanaston outoudesta. Lukeminen eteni hitaasti myös siksi, että tarinakuvasto ja kieli on valtavan kaunista. Luin sanoja ja lauseita nautiskellen ja kielen luomia kuvia tutkaillen.

Kun sain hitaan lukemisen loppuun, luin kirjan uudelleen heti perään. Lopulta ostin kirjan vielä omaan kirjahyllyyni palatakseni siihen vielä uudelleenkin. Kiitos siis vinkistä @Markus Juslin!

Miyazawa Kenjin Yö Linnunradan junassa ja muita tarinoita sisältää 11 Markus Juslinin valitsemaa ja suomentamaa tarinaa. Kirjan on kuvittanut Pilvi Meriluoto,  ja sen on kustantanut Aporia. Lisätietoa kustantamosta saa linkistä: https://aporia.fi/ (Luettu 6.6.2025)

Suomentajan jälkisanoissa Markus Juslin kirjoittaa Kenjin (1896- 1933) olevan yksi Japanin rakastetuimmista lastenkirjailijoista ja runoilijoista, jonka laajasta tuotannosta valtaosa on julkaistu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Juslinin mukaan Kenjin tarinoissa on tarttumapintaa monen ikäisille, sillä niissä käsitellään elämän kiertokulkua ja kuolemaakin.

Minulle aiemmin tuntemattoman Miyazawa Kenjin tarinoissa kohtasin aivan uudenlaisia maailmoja ja uusia näkymiä. Tutustuin uusiin tarinahahmoihin mm. lumiakkaan ja lumilapsiin sekä lasten ohjastamiin lumihukkiin. Tapasin kettua vihavaan maanhengen ja haukkakehrääjään, jonka naama näyttää kastiketahraiselta ja jota herra haukka inhoaa sydämensä pohjasta. Tutustuin myös kasveihin, joista en tarkistamatta tiedä, ovatko ne todellisia Japanin kasveja vai tarinaan keksittyjä, mutta hienoilta niiden nimet ainakin kuulostavat. Tällaisia outoja kasvilajeja ovat esimerkiksi hinokisypressi, viherpantaheinä, elefanttiheinä, keltarumpettipuu ja ryöppysinisadeköynnös.

Pääsin seuraamaan myös neidonhiuspuun hedelmien irtautumista ja tuulen mukana matkalle lähtöä. Kuulin hedelmälasten ihanan lapsellista pulinaa jännittävissä lähdön tunnelmissa. Pidin Neidonhiuspuun hedelmät -tarinasta todella paljon. Se on erilainen, raikas ja ilahduttava. 

Kenjin tarinakokoelma ja Juslinin suomennos tuottivat paljon iloa taitavan kuvailun ja erityisen kauniin kielen vuoksi. Kokoelma on nautittavaa luettavaa, ja voin suositella sitä lämpimästi kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville.

11 tarinasta arvioisin koskettavimmiksi Tähtikaksosten tarinan sen ihanan juonen ja taiturimaisen kielen vuoksi sekä nimitarinan Yö  Linnunradan junassa, jossa myös kuolema on läsnä.

  Tähtikaksosten tarina alkaa näin:

"Linnunradan tähtivirran länsirannalla näkyy kaksi pientä, noin peltokortteen itiön kokoista tähteä. Ne ovat pienet kristallipalatsit, joissa asuvat tähtikaksoslapset Chunse ja Poose.

Nuo kaksi läpinäkyvää palatsia ovat toisiaan vastapäätä. Iltaisin kumpainenkin kaksosista palaa omaan palatsiinsa, käy ryhdikkäästi istumaan ja säestää hopeahuilullaan taivaan Tähtikiertolaulua läpi yön. Se on näinen tähtikaksosten tehtävä."

Olen lukenut paljon Japaniin liittyviä tietokirjoja ja suomennettuja kaunokirjoja. Viimeisimpinä ovat Sanaka Hiiragin Unohdettujen muistojen valokuvaamo ja  Yoko Ogawan Muistipoliisi. Kumpikin on Markus Juslinin suomentama. Hän on suomentanut japaninkielistä kirjallisuutta vuodesta 2014. Kiitos arvokkaasta työstä!

Alla olevista linkeistä voi lukea postaukseni mainituista kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Unohdettujen+muistojen+valokuvaamo 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Muistipoliisi

Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot

Olen kuullut jo lapsuudessani juttuja kirjailija Annikki Kariniemestä (1913 - 1982), joka asui viimeiset vuotensa kotikyläni lähellä Ylitornion Törmäsjärvellä. Jutuissa vähän naureskeltiin Kariniemen omaperäisyydelle.  Hän oli kuulemma maksanut postiautossa matkansa postimerkeillä, piti aina Lapin lakkia ja aurinkolaseja. 

Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot -elämäkerrassa jutut osoittautuvat todenperäisiksi. Postimerkkimaksut johtuivat tietenkin rahapulasta, mutta osoittavat Annikin kekseliäisyyttä selvitä mistä tahansa tilanteesta. Lapin lakki oli hänelle niin tunnusomainen asuste, että kukkalaitteen sijasta se matkasi hänen arkkunsa päällä Utsjoen hautausmaalle. Tummien lasien käyttämiseen olikin sitten traagisempi syy: Ne saattoivat peittää mustelmia, mutta Annikki uskoi näköhermojensa vaurioituneen everstimiehensä pitkään kestäneen väkivallan seurauksena, eivätkä silmät enää kestäneet kirkasta valoa. Annikki Kariniemi on Rosa Liksomin Everstinna-romaanin esikuva.

Kirjan kannessa ja kuvasivuilla näkyy kaunis, verevä ja elämäniloinen nainen. Hymy on valloittava. Elämäkerran takakannessa sanotaan: "Eläytyvä, lämminhenkinen elämäkerta kaivaa esiin ihmisen kohujen ja legendojen takaa." Hytösen elämäkerta piirtääkin esiin aktiivisen ja innostuvan naisen, joka eli rohkeasti omannäköistään elämää. 

Kariniemi kirjoitti 31 romaania vuosien 1952 - 1983 aikana ja kolme näytelmää vuosien 1957 - 1979 aikana. Näytelmät eivät saavuttaneet suosiota, mutta romaanin Salakaato dramatisointi oli jättimenestys. Osa romaaneista kohahdutti avointen seksikuvausten vuoksi ja leimasi kirjailijaa vähän turhankin alleviivaavasti. 

Kaikki hänen kirjansa eivät suinkaan olleet vain kevyttä viihdettä, vaan niissä oli myös kantaaottavaa sanomaa Lapin luonnon ja ihmisten puolesta. Vuonna 1968 Kariniemi kirjoitti romaanin Erään avioliiton anatomia, jossa hän vihdoin uskalsi tuoda julkisuuteen avioelämänsä väkivaltaisen eversti Willamon kanssa. Aiemmin tällaisesta vaietusta aiheesta oli kirjoittanut Maria Jotuni romaanissaan Huojuva talo, joka julkaistiin 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1963. Olikohan se toiminut innoittajana myös Kariniemelle?

Sota-aikana Willamot olivat tiiviissä kontaktissa korkea-arvoisiin saksalaissotilaisiin,  joita oli Rovaniemellä. Joidenkin kanssa muodostui jopa ystävyyssuhteita. Outi Hytönen kuvaa sota-aikaa mielenkiintoisesti kohdehenkilön kokemusten kautta antaen samalla sodasta minulle uutta tietoa. 

Aiempi IKL -aika, Suur-Suomi-intoilut ja  saksalaismyönteisyys olivat Kariniemelle myöhemmin mainehaitta. Saksan ihailu saattoi johtua everstipuolison vaikutuksesta,  mutta elämäkerrasta välittyvän kuvan mukaan Annikki saattoi myös olla vain elämää janoava nuori nainen, joka saattoi huumaantua saksalaissotilaiden hyvästä käytöksestä ja iloita siitä, että kauppalaan tuli vähän jännitystä ja vipinää. Hytösen mukaan Annikki oli vilpittömästi järkyttynyt saatuaan tietää saksalaisten keskitysleireistä. Vanhempana hänen ajatusmaailmansa muuttui kristilliseksi ja jopa vasemmistolaiseksi.

Sodan jälkeen Kariniemi toimi epäpätevänä opettajana useilla Lapin kylillä, mm. Jolangissa ja Lohijärvellä, josta Rosa Liksom (Anni Ylävaara) on kotoisin. Muistelen, että Rosa Liksom on kertonut Kariniemen vierailleen hänen kotonaan. Elämäkerrassakin mainitaan ystävällinen Ylävaaran pariskunta.

Elämäkerrassa piirtyy esiin rohkea oman tiensä kulkija, joka ei pelännyt puolustaa Lapin luontoa ja ihmisiä. Häneltä riitti empatiaa niin eläimiä kuin kylien köyhiä koululaisia kohtaan. Opettajana hän oli aikaansa edellä järjestämällä oppilaille retkiä. Hän myös puhui, että saamenkielisten lasten tulisi voida opiskella omalla äidinkielellään.

Minulle muodostui kuva innostuvasta, aktiivisesta, hyväsydämisestä ja elämäniloisesta ihmisestä, joka eli niin rohkeasti itsensä näköistä elämää, että oli kuin olisi ollut monta Annikkia. Outi Hytönen kirjoittaakin: "Millainen ihminen oli Annikki Kariniemi? Vietettyäni kolme vuotta tiiviisti hänen elämänsä tutkimisen parissa on paras kuulemani vastaus edelleen: riippuu keneltä kysyy. Yhden kuvailemana hän kuulostaa aivan eri ihmiseltä kuin toisen tarinassa."

Hytönen on perehtynyt valtavaan lähdeaineistoon ja tehnyt huolellista taustatyötä. Hän esittelee Annikki Kariniemen kirjat niin, että mielenkiintoiset nousevat selkeästi esiin. Tekstinäytteet herättivät kiinnostukseni Kariniemen  kaunista kieltä kohtaan.  Saattaa olla, että kesän aikana tutkiskelen Annikki Kariniemen tuotannosta ainakin seuraavat:

Poro-Kristiina, 1953

Lohisiima ja silkkiliina, 1954

Metsä elää, 1958

Morgam, punaisen kullan maa, 1959 

Laulu lohesta ja auringosta, 1962

Pikka, 1963

Riekon valkea siipi, 1967

Salakaato, 1969

Veren kuva, 1971

Tupsukorva, 1974

Oi Juutua, 1975

Minä aina kompuroin, 1980

Satakielien syks, 1981

Ristisiipi, 1982

Heikossa asemassa oleville Annikki antoi varauksettoman tukensa. Liikuttavaa on, miten hän tuki sydänsairasta Timo K. Mukkaa Hymy-lehden häväistysjutun jälkeen. Alla olevista linkeistä pääsee lukemaan postaukseni Sini Silverin kirjoittamasta Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä. Linkeistä avautuu myös postaukseni Kariniemen Erään avioliiton anatomiasta ja Rosa Liksomin Everstinasta.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sini+Silveri

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Annikki+Kariniemi

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Rosa+Liksom

Jos sattuu liikkumaan Torniojokivarressa, kannattaa käydä katsomassa Annikki Kariniemen patsas, joka on  Aavasaksan vaaralla. Patsaalle pääsee vaaran  kiertävän kauniin maisemareitin kautta. 

https://aavasaksa.fi/kayntikohteet/patsaat-ja-muistomerkit/annikki-kariniemen-patsas/

Pekka Kuparinen & Jönssi: K9 Koirapartio: Aistien varassa

Pekka Kuparisen (& Jönssi) kirjoittama kirja K9 Koirapartio: Aistien varassa tarjosi kivan lukukokemuksen. Se kertoo mielenkiintoisella tavalla poliisityöstä, poliisikoiran kouluttamisesta, koirapartion toiminnasta ja ohjaajan ja poliisikoiran yhteistyöstä.

Kirjassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta sävy on positiivinen. Kirjan kieli on selkeää ja mukavasti luettavaa. Kuparinen esittelee elämäntarinansa ja oman koulupolkunsa kohti unelma-ammattiaan. Hän kertoo rehellisesti, että nuorena koulunkäynti ei ollut lempipuuhaa, mutta ammatin kautta saattaa kouluttautua lisää ja monipuolisesti. Tätä hän on tehnytkin. Näistä syistä K9 Koirapartio: Aistien varassa sopii asiasta kiinnostuneiden aikuislukijoiden lisäksi varmaan myös peruskoulun 9. -luokkalaisille ja nuorille aikuisille. Kuparinen kannustaa oman tien kulkemiseen, kouluttautumiseen ja lukemiseen. 

Mukava yksityiskohta on, että lapsena Jorma Kurvisen Susikoira Roi -kirjat ja -elokuvat tekivät häneen suuren vaikutuksen. - Niinpä! Kirjallisuuden lukemisella on monia positiivisia seurauksia.

Anu Kolmonen: Taapelitaivas

Anu Kolmosen Taapelitaivas kertoo Friita Peltolan elämäntarinan syntymästä kuolemaan. Tarinaan mahtuu kolme sukupolvea: Kemiin tullut "omantunnon morsian" (äiti), Friita sekä Vappu ja Aarre -kaksoslapset. Aikajana ulottuu Friitan syntymästä 1931 nykyvuosiin, korona-aikaan ja hieman sen yli. Tapahtumapaikkana on Kemi.

Sota vie Friitalta jo pienenä lempeän isän ja kodin turvan. Vaikka sotalapsiaika Ruotsissa oli täynnä onnellisuutta ja rakkautta, pohjimmaisena tunteena ovat traumaattiset erokokemukset ja lähtemätön suru. Ensin piti erota äidistä ja kaikesta tutusta, sitten mammasta ja Nisse-papasta, sitten vielä pikkusiskosta ja lopullisesti äidistä 14-vuotiaana. Äidin valinta kahden Ruotsista palaavan lapsen välillä jättää ikuiset haavat.

Muutaman vuoden kuluttua menetyksiä tulee lisää. Friita jää nuorena leskeksi ja kaksosten yksinhuoltajaksi. Myöhemmin hänellä on vain yksi lapsi. 

Friita on oppinut jo varhain, että on vain pärjättävä yksin. On oltava vahva. Kirjan kustantaja Aviadorin sivulla kuvataan, mitä elämä Friitalle ja muille sodasta toipuville on:

"Tekee työnsä, kantaa osansa ja rakentaa elämälleen katon sekä seinät. Jos kattoon, kenkiin tai sieluun tulee reikä, ihminen paikkaa sen itse. Tilkitsee sillä, mitä on saatavilla."

(https://www.aviador.fi/product-page/taapelitaivas. Luettu 11.4.2025)

Hilma on ystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut. Kun Friita vain makaa surun syövereissä sängyssä, Hilma konkreettisesti repii ystävänsä ylös ja pakottaa jatkamaan elämää ja huolehtimaan lapsista. Tämä kohtaus kirjassa on voimakas ja yksi mieleen jäävimmistä. Hilma myös keksii keinon, jolla naiset voivat elättää itsensä ja lapsensa: Sahalle tarvitaan työntekijöitä. Sahasta tuleekin naisille "leivän isä" vuosikymmeniksi.

Köyhyyttä on, mutta onnen elementeiksi muodostuvat  hyvät asiat: oma koti, pieni peruna- ja kasvimaa, kellarin säilykkeet ja taivaansininen lintujen kylpyallas pihalla.

Tapelitaivaassa on paljon kaunista ja koskettavaa. Varsinkin kirjan loppu on liikuttava. Edesmenneet rakkaat tulevat hakemaan Friitaa, ja kurjet näyttävät tietä:

"Tänään tulevat kurjet. Kuulen niiden huudot sairaalahuoneen tuuletusräppänästä ja tiedän meren jääkanteen sulaneista silmistä kihoavan porevettä. Taivaankannen kannattajien saattaja huutelee kurkiauran edellä: ”Tätä tietä”.”

Historiallisen ajan kuljettaminen ja Vapun vanheneminen äitinsä rinnalla eivät kaikin paikoin olleet mielestäni uskottavia. Olisin myös toivonut, että Friitan ja Hilman ystävyys olisi kuvattu naisten lujana ystävyytenä ilman sateenkaarivivahteita, jotka mielestäni vaikuttivat muodikkaasti päälleliimatuilta.

En tiedä, onko henkilöillä todellisia esikuvia. Joka tapauksessa Friita Peltolan tarina ansaitsi tulla kerrotuksi,  ja Anu Kolmonen ansaitsi tulla valituksi vuoden 2024 Botnia-palkinnon voittajaksi.

Sini Silveri: Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä

                                               

Sini Silverin Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä on tuore elämäkerta lahjakkaasta pohjoissuomalaisesta kirjailijasta ja kuvataiteilijasta. Teos on Gummeruksen kustantama ja se ilmestyi 2024. 

Olen nuorena lukenut koko Mukan proosatuotannon, ja myös kuvassa näkyvän Erno Paasilinnan kirjoittaman elämäkerran Timo K. Mukka: Legenda jo eläessään (1988). Se löytyy kirjahyllystäni, kuten myös taustalla oleva Riitta Kuusikon 1996 toimittama Timo K. Mukka 1955 - 1973.

Valtavan suuren lähdeaineiston joukossa Silverin kirjassa ovat myös nämä teokset. Paasilinnan elämäkertaa Silveri tosin kritisoi ja osoittaa siitä suoranaisia virheitä ja myös, kuinka Paasilinna asettui Tuula Mukan yläpuolelle ja kuvitteli tietävänsä asiat paremmin kuin läheisin ihminen. 

Sini Silveri on takaliepeen mukaan "runoilija ja esitystaiteilija, jonka juuret ovat Torniojokivarressa." Myös minun juureni ovat siellä, ja siksi minusta tuntuu, että  Silveri on tavoittanut olennaiset asiat tuon alueen ihmisistä. Esipuheen hän on kirjannut Juoksengissa, minullekin tutussa maisemassa, ja kirjoittaa liikuttavasti: "Kiitän Torniojokea, mahdollisuutta viettää iso osa kirjoittamisen ajasta sinun kanssasi." Tavoitan maiseman ja kiitollisuuden tunteen. 

Silverin käyttämien lähteiden määrä ja valtava taustatyö on vaikuttavaa! Elämäkerta antaakin Mukasta laajan  kuvan ihmisenä, kirjailijana ja taiteilijana. Erilaisia tekstinäytteitä on paljon, ja ne avaavat Mukan persoonaa ja ajattelua. Valtavan hienot ja hiotut lauseet nousevat teksteissä hyvin esiin, olipa sitten kyse lehtikirjoituksesta, kirjeestä tai kaunokirjallisesta teoksesta.

Sini Silverillä tuntuu olevan tunneyhteys Mukkaan. Hänen kerrontatapansa on rinnalla olevaa, arvostavaa ja tarkkailevaa. Se ei ole millään tavalla ylhäältä alas suuntautuvaa tai toisaalta kohdehenkilöää ylöspäin palvovaa. Kerrontatapa on ikään kuin vertaisen ystävyyttä. Silveri kuvaa kyllä myös Mukan elämän huonompia puolia, kuten pelaamista, juomista ja holtitonta rahankäyttöä, mutta ennen kaikkea hän nostaa esille hyviä asioita Mukasta: kiltteyden, rakkauden perhettä kohtaan ja huolenpidon, vaikka ajat olivat monin tavoin vaikeat. Koskettavaa on, että Silverin mukaan Timon kuoltua Tuula Mukka ei koskaan löytänyt Timon kaltaista rakkautta.

Elämäkerran kautta  Timoon, (Silveri käyttää usein kohdehenkilöstä nimenomaan etunimeä), on helppo ikään kuin rakastua ja todellakin luoda tunneyhteys häneen, vaikkakin vain kirjan välityksellä ja yli 50 vuotta kuoleman jälkeen. Olihan hän eläessään älykäs, sivistynyt, herkkä ja syvällisesti tunteva, kauniisti kirjoittava nuori mies. Hämmästyttävää on tiedostaa kirjailijan ikä: kypsän esikoiskirjan ilmestyessä Mukka oli vasta 19-vuotias. Kaikki päättyi jo 10 vuotta myöhemmin. Kuollessaan Mukka oli siis vain 29-vuotias. Kymmenen vuoden aikana ilmestyi koko tuotanto, jota usein oli pakko kirjoittaa hengenhädässä, jotta perheelle tulisi edes jonkinlaista toimeentuloa.

Tämä ei tule esiin Silverin kirjassa, mutta lukiessani elämäkertaa Mukan persoona, sisäinen kirjoittamisen palo ja elämäntarina alkoivat mielessäni vertautua Aleksis Kiveen.  Molemmilla oli vahva tietoisuus omasta tehtävästään ja vahva näkemys kirjoittamisensa tärkeydestä. Molemmat olivat erittäin  lahjakkaita sanankäyttäjiä. Molemmat myös pelkäsivät mennä näytelmänsä ensi-iltaan. Molemmilla oli suuria taloudellisia vaikeuksia ja ongelmia terveyden kanssa. Molemmilla oli myös hankala suhde alkoholiin.  Molempien elämä päättyi varhain (Kivi kuoli 38-vuotiaana),  ja mikä traagisinta: molempien terveydentilaan ja kuolemaan johtaneiden tapahtumien taustalta löytyy murskaavaa ja häpäisevää panettelua, mitätöintiä ja teilaamista. Aleksis Kiven terveydentilan romahtamiseen vaikutti professori August Ahlqvistin murska-arvostelu Seitsemästä veljeksestä. Timo K. Mukan terveyttä heikensivät Hymy-lehden valheelliset ja vahingoittavat jutut. Varsinkin viimeinen, vain muutama kuukausi ennen Mukan kuolemaa ilmestynyt juttu "Riiput jo ristillä. Timo K. Mukka", oli tuhoisa. Tekstissä valehdeltiin ja vähäteltiin Mukan elämäntyötä. August Ahlqvist väheksyi ja lyttäsi  Kiven elämäntyön.

Mukan ystävät olivat Hymyn jutusta järkyttyneitä ja päättivät yhdessä Mukan kanssa kirjoittaa eduskunnan oikeusasiamiehelle kehottaen kiirehtimään intimiteettisuojalain säätämisessä. Persoonallinen lappilainen kirjailija Annikki Kariniemi oli monien muiden mukana saanut myös osansa Hymyn loanheitosta. Kariniemen ehdotus Timon puolustamiseksi on omaperäinen ja rohkea. Koska se myös naurattaa minua, lainaan sen Silverin kirjasta tähän kokonaisuudessaan:

"Lisäksi Annikki ehdotti, että olisi tärkeää vetää yleisön huomio pois Timosta, joka oli sairas, jonka oli saatava lepuuttaa sydäntään, josta kaikki ympärillä olivat huolissaan. Koska Annikki omien sanojensa mukaan oli saanut sotilaskasvatuksen, hän halusi järjestää oikein hyvän paukun. Annikki myi Hymyyn 100 000 markalla vielä isomman skuupin, vielä mehevämmistä juoruista. Annikki kertoi lehdelle, miten ex-miehen isku paistinpannulla päähän oli tehnyt hänestä lesbon. Annikilla ei ollut menetettävää, hän halusi leikkiä huomiolla ja ennen kaikkea viedä juorukoneiston katseen pois kollegoista. Tempauksen tarkoitus oli suojella Timoa, jotta hän sai puolustautumisen sijaan keskittyä taistelemaan oikeudesta." (s. 238)

Monet Mukan tukijat kirjelmöivät valtioneuvostolle sensaatiolehtien henkisen terrorin lopettamiseksi. Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen lisättiin lopulta Suomen rikoslakiin vuonna 1974. Laki tunnetaan edelleen nimellä Lex Hymy tai Lex Mukka. (s. 239).

Sini Silverin Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä  kuvaa kohdehenkilön elämää ja uraa lämpimällä tavalla. Se herätti ajatuksen alkaa lukea Mukan tuotantoa uudelleen. Lisäksi se nostaa mielenkiintoisesti esille myös muita lappilaisia taiteilijoita ja kirjailijoita, joiden elämäkertoihin voisin tutustua. Reidar Särestöniemestä on vastikään ilmestynyt Noora Vaaralan kirjoittama Sarviini puhkeaa lehti: Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. Lisäksi lukulistallani on jo pitkään ollut Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot. Ehkäpä senkin lukemisen aika on nyt.

Silverin hienosti kirjoitettu Mukan elämäkerta voisi mielestäni hyvinkin kilpailla vuoden 2025 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta.

Päivi Lukkarila: Skutsi

Vuoden 2024 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Päivi Lukkarila nuortenromaanillaan Skutsi.

Vaikka seuraan kirjallisuuden kenttää, erilaisia, kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia sekä kirjallisuuskeskusteluja ja luen tieto- ja kaunokirjallisuutta aika monipuolisesti, en juurikaan enää lue lasten- ja nuortenkirjoja. Mutta Skutsin luin - kertaistumalta, yhdessä päivässä ja positiivisissa tunnelmissa.

Voittajakirjan valitsija Maria Veitola kuvaa kirjan vetovoimaa hyvin: "Tämä kirja viihdyttää, koukuttaa ja opettaa vaivihkaa monenlaista, mm. peloista, ennakkoluuloista ja erätaidoista. Mikä tärkeintä, se antaa nuorelle lukijalle luvan olla keskeneräinen."  (https://lukemo.fi/ajankohtaista/vuoden-2024-lasten-ja-nuortenkirjallisuuden-finlandia-voittaja/. Luettu 22.2.2025)

Päivi Lukkarilan nimen muistin jostain aiemmasta nuortenkirjasta, ja kun tarkistin asiaa, kyseessä oli Koitetaan kestää, Nanna vuodelta 2007. Kyseessä on siis pitkän linjan kirjoittaja, jonka nimi tuntui tutulta, mutta tuotanto ei. Mielenkiintoista on, että Skutsi ilmestyi Päivi Lukkarilan 2020 perustaman Nokkahiiri-kustantamon kustantamana, ikään kuin omakustanteena siis. Kirjan mainiosta ja monitulkintaisesta kannesta vastaa Jyrki Pitkä.

Takakansitekstissä kirjaa kuvataan seuraavasti: "Neljä nuorta, erämaa, ei älylaitteita. Kauhutarinoita iltanuotiolla, ennakkoluuloja ja salaisuuksia, orastavaa ystävyyttä. Kun kuolema vierailee leirissä, leppoisa vaellus muuttuu painajaiseksi."

Aihe limittyy kivasti juuri lukemaani Suvi Uskin tietokirjaan Mitä some tekee meille? Uski kuvailee siinä someriippuvuutta ja somen vaikutusta lapsiin ja nuoriin. Miten ihmeessä siis nykyajan nuorisojoukko voi selvitä vajaa kolme vuorokautta kestävällä vaelluksella ilman älylaitteita? Normaalioloissa he ovat tosi taitavia älylaitteiden käyttäjiä ja vahvasti koukuttuneita someen. Mutta entäpä, kun ei olekaan karttasovellusta käytettävissä, ja kartanlukutaitokin on niin ja näin. Ainoana puhelimenakin on ohjaajan taskusta otettu ns.tyhmäpuhelin, jonka ainoana etuna on pitkä akunkestävyys.

Skutsin henkilöhahmot on hyvin kehitelty, ja nuorten maailma tuntuu aidolta. Myös vuoropuhelu vaikuttaa uskottavalta. Nuorten maailma on kirjailijalle tuttua työnsä puolesta: onhan hän toiselta ammatiltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja sekä suomi toisena kielenä -opettaja.

Kerronta etenee kivasti eri henkilöiden kuvaamana, jolloin henkilöhahmo kuvaa tapahtumia ja toisia henkilöitä paljastaen samalla jotain itsestään. Vaelluksen edetessä jokaisesta löytyy jotain, mitä hän on tähän asti peitellyt. Kaikilla on oma tarinansa, omat kipukohtansa, ja tietenkin myös omat haaveensa. Sabinan persoonallisuus jää sopivasti epäselväksi. Asiasta voi syntyä mielenkiintoisia keskusteluja nuorten lukijoiden kesken.

Skutsi on sopiva sekoitus realistista nuortenkirjallisuutta, jännitystä ja kauhua. Se myös tonkaisee sopivasti stereotypioita ja ennakkoluuloja. Toivottavasti monet nuoret ja nuorten opettajat löytävät tämän kirjan. Paras lukijaryhmä on varmaan yläkoulun 8. - 9.-luokkalaiset.

Lisätietoa kirjailijasta ja hänen tuotannostaan löytyy vaikkapa kirjailijan kotisivulta: https://paivilukkarila.wordpress.com/. (Luettu 22.2.2025) 

tai Wikipedian artikkelista: https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ivi_Lukkarila. (Luettu 22.2.2025)

Yoko Ogawa: Muistipoliisi. Suomentanut Markus Juslin

Yoko Ogawan Muistipoliisi on ilmestynyt japaniksi 1994, ja suomeksi 2021 Markus Juslinin suomentamana. Takakansitietojen mukaan Yoko Ogawa on Japanin arvostetuimpia kirjailijoita. Minulle hän ei ollut ennestään tuttu. Muistipoliisi kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon, jossa on julkaistu suomennettua maailman kirjallisuutta jo vuodesta 1954. 

Takakansitekstissä Muistipoliisia kuvataan dystopiaksi ja kertomukseksi vallasta, ihmisyydestä ja muistojen merkityksestä. Mitähän tämä mahtaa tarkoittaa? Yritän seuraavaksi purkaa tätä kuvausta osiin. 

Dystopiasta, eli  yhteiskunnan huolestuttavasta uhkakuvasta, kirjassa kyllä on selvästi kyse. Asioita ja esineitä alkaa kadota, ja samalla häviää niiden muisto. Valtaosa saaren asukkaista ei edes huomaa, kuinka asia toisensa jälkeen häviää. Linnut, ruusut, kalenterit, kartat, kirjallisuus, kirjat, kirjastot... ja "ne harvat, jotka pystyvät vielä muistamaan, joutuvat elämään alituisen pelon vallassa. Saarta hallitseva muistipoliisi tekee kaikkensa, jotta se, mikä on kadonnut, säilyy kadoksissa." (Takakansitekstiä mukaillen)

Kirjallisuuden katoaminen sekä kirjojen ja kirjastojen polttaminen oli tuskallista ja pelottavaa luettavaa. Se toi todellakin mieleen Bradburyn Fahrenheit 451:n, kuten takakannen viittauksessa Time-lehden arvosteluun todetaan. Kirjaroviot ja muistipoliisin sotilaallisen tehokkaat iskut toivat mieleen natsismin. Muistipoliisien univormut toivat mieleen sotilasmanttelit, ja saappaiden rytmikkään kopinan saattoi lukiessaan kuulla. 

Jossakin totalitaarisessa valtiossa siis eletään. Jotkut käyttävät valtaa, ja toiset alistuvat. Muistipoliisi tekee muistinmetsästysiskuja, tuhoaa koteja ja vie ihmisiä jonnekin. Kaikki eivät palaa. He katoavat. Ehkä heitä kidutetaan. Ehkä he kuolevat. 

Muistipoliisit ovat toiminnan toteuttajat, mutta ketkä ovat sen suunnittelijat? Miten asioiden ja ihmisten katoamiset saadaan toteutumaan? Millä tavalla ihmiset saadaan tottelemaan?  Kuka käskee? Onko aivopesu ja propaganda jatkuvaa? Ketkä käyttävät valtaa? Siitä ei kirjassa suoraan kerrota, mutta jollakin tavalla ihmiset saadaan tottelelemaan, unohtamaan kadonneet asiat ja jatkamaan elämäänsä, vaikka ruokatarpeet vähenevät ja kylmyyskin vaivaa.  Miksi he itse kantavat kirjansa rovioihin, nuori kirjailija muiden mukana?

Onko tottelemisessa kyse vain ihmisyydestä? Onko parempi totella, unohtaa ja yrittää vain keskittyä omaan elämäänsä? Onko alistuminen inhimillistä? On niitäkin, jotka eivät suostu tottelemaan ja on niitä, jotka auttavat heitä piiloutumaan. Onko siinäkin kyse ihmisyydestä ja vain joidenkin poikkeussyksilöiden rohkeudesta vastustaa vallankäyttäjiä?

Muistipoliiisissa nimettömän minä-kertojan äiti kätki tavaroita saviveistostensa sisälle, ennen kuin hänet vietiin. Tavarat olivat aivan jokapäiväisiä arkiesineitä, mutta ne  tuottivat iloa. Miksi äiti halusi, että tavarat voitaisiin säilyttää ja ehkä myös löytää? Halusiko hän säilyttää pienen hetken yhteisestä elämästä, silloin, kun kaikki oli vielä hyvin?

Mikä on muistamisen ja muistojen merkitys? Onko muistaminen  tärkeää ihmisyyden säilymisen kannalta? Onko se tärkeää historian kannalta, varsinkin, nykyisin, kun tekoäly voi kirjoittaa historiaa uusiksi, eikä median kuviinkaan voi välttämättä enää luottaa? Ovatko muistot ja muistaminen tärkeää huolenpidon, rakkauden, sivistyksen ja rauhan kannalta? 

Maailman tapahtumia seuratessa tuntuu, että juuri nyt on tärkeää muistaa, mikä on totta. Miten asiat olivat, ennen kuin ne muuttuivat? Totalitaarisissa valtioissa ihmiset pakotetaan uskomaan uudelleen kirjoitettuun historiaan, propagandaan, vääristelyyn ja valheeseen. Käytetään harhaanjohtavia sanoja, levitetään valheita ja muokataan kuvia. Tekoäly ja somen meemit voivat korvata totuuden. 

Ogawan Muistipoliisissa on kaksi sisäkkäistä tarinaa: Kehystarina kertoo saaren arkisesta elämästä ja noista oudoista katoamisista. Toinen tarina on nuoren  kirjailijan tarina konekirjoituskoulun ja kellotornin tapahtumista ja katoamisista sielläkin.

Kummassakin tarinassa on kyse samasta ilmiöstä: vallasta ja sen väärinkäytöstä. Kellotornin nainen on ääriesimerkki tahdottomasta alistumisesta. Lopussa myös kehyskertomuksen  minä-kertoja katoaa, häviää, alistuu. Onko kyse siitä, että mielivaltainen vallankäyttö ja siihen pakkoalistuminen passivoittaa ihmiset, tekee heidät puolustuskyvyttömiksi ja saa heidän minuutensa häviämään: Ei ole muistoja, ei ääntä, ei enää kehoakaan? Onko vain kuolemaa?

Ogawan Muistipoliisin keskeiset henkilöt ovat nimetön minä-kertoja (nuori neiti), kustannustoimittaja R ja neidin pappa. Papan persoona, edustaa ihailtavaa resilienssiä: maanjärjestys tai tsunami otetaan vastaan tyynesti, ja sen jälkeen aletaan kiireesti auttamaan muita ihmisiä ja ennallistamaan tuhoja kärsineitä asuntoja. Vaikka mitä tapahtuu, säilytetään inhimillisyys, kohteliaisuus ja toisten kunnioittaminen. Pappa on positiivinen ja turvallinen hahmo, joka tuo tarinaan toivoa. Pappa edustaa sitä, mikä on arvokasta.

Kahden tarinan lisäksi on vielä kolmaskin tarina, neidin ja R:n epätavallinen rakkaustarina, joka syntyy epätavallisissa olosuhteissa, kun R on pakotettu eroon vaimostaan ja vastasyntyneestä lapsestaan. Onko lopussa kyse vastarinnan murtumisesta ja antautumisesta?  Vai voisiko neidin katoamisen selittää rakkaustragediana: Jos sinä lähdet, minä lakkaan olemasta?

Yoko Ogawan Muistipoliisissa tapahtuu paljon outoja asioita, joita ei mitenkään selitetä. Lukijalle jää paljon mietittävää ja tulkittavaa. Aluksi mietin, miten ihmeessä voisin kirjoittaa tästä hämmentävästä lukukokemuksesta. Sitten ajattelin, että jos minulla ei ole vastauksia, voin aina esittää kysymyksiä. 

 

Sanaka Hiiragi: Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Japanin kielestä suomentanut Markus Juslin

 

Sain vinkin Facebookin kirjallisuuden ystävistä Sanaka Hiiragin kirjasta Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Kiitos sinulle, kuka olitkin!

Takakansitekstin mukaan "Elämän ja kuoleman välitilassa on herra Hirasakan taianomainen valokuvaamo. Sinne ihmiset saapuvat kuoltuaan, ja siellä heitä odottaa heidän elämänsä valokuvina, yksi kuva jokaisesta eletystä päivästä. Ennen lähtöä tuonpuoleiseen kaikilla on mahdollisuus palata Hirasakan kanssa hetkeksi menneisyyteen ja valokuvata yksi erityisen tärkeä hetki elämässään."

Vaikka aiheena on kuolema, kirja ei ole synkkä tai surullinen, vaan positiivinen ja valoisa. Positiivisuutta tuovat valokuvaamoon tulevien ihmisten erilaiset elämäntarinat, sekä japanilainen kohteliaisuus ja toisten kunnioittava kohtaaminen, kirjan elämänilo ja hyvyys. Lisäviehätystä tulee erilaisten  kameroiden ja perinteisen valokuvauksen esittelystä.

Teoksessa tutustutaan kolmen ihmisen elämäntarinaan juurikin herra Hirasakan valokuvaamossa. Ensin valokuvaamoon saapuu vanha rouva Hatsue. Sen jälkeen tulee Waniguchi, jonka tiedoissa on punainen lappu merkkinä siitä, että kuolema on ihmisen tekosia. Punainen lappu on myös viimeisen tulijan, Mitsurun, tiedoissa. Hänen elämäänsä on mahtunut pakahduttavaa pahuutta, mutta myös yllättävää hyvyyttä. 

Herra Hirasakalla itsellään on ongelma, johon ei tule tarinan kuluessa selvää ratkaisua. Herra Hirasakan ja Mitsurun tarinat liittyvät kuitenkin yllättävästi yhteen, ja Mitsurun tarinassa tiivistyy ehkä kirjan tärkein sanoma. Se ja koko ihastuttava kirja jäivät elämään mieleeni vielä pitkäksi aikaa kirjan kansien sulkeuduttua.

Pidin valtavasti Sanaka Hiiragin kirjasta Unohdettujen muistojen valokuvaamo.Tarina on hieno, ja kerrontatekniikassa on ihana tyylikeino, johon en ole aiemmin törmännyt.

Seuraavana lukupinossa on toinenkin japanilainen muistiin ja muistamiseen liittyvä kirja: Yoko Ogawan Muistipoliisi. Senkin on suomentanut Markus Juslin. Suomentaja vinkkasi Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä myös pian ilmestyvää Miyazawa Kenjin: Yö Linnunradan junassa: ja muita tarinoita -teosta. Odotan sen ilmestymistä.

Anneli Kanto: Kaivatut

Kaivatut on kolmas osa Anneli Kannon Näkijä-rikossarjasta. Se jatkaa Saalistetut-osan tarinaa, siten että kakkososasta tuttu Aava-tyttö ja hänen ystävänsä Suvi ovat mukana tapahtumissa, ja tietenkin nimihahmo Näkijä. Tällä kertaaa hänen roolinsa on kuitenkin yllättävän vähäinen. Toiminnan tasolla johtohahmoksi nousee bisnesnainen Hanna Silvennoinen, joka pitää itseään Noora Näkijän ystävänä. Näkijä on hitaasti ystävyydelle lämpiävää tyyppiä, mutta suostuu yhteisiin kahvihetkiin ja antaa Hannan touhuta ympärilllään. Aava ja Suvi myös osallistuvat juonen tapahtumiin aktiivisesti. Tästä porukasta muodostuu etsiväseurue.

Tenho Vehviläinen on uusi, muheva hahmo, joka on kotoisin Mikkelin seudulta ja joutuu petoksen uhriksi. Tenhon puheenparsi on onnistunutta ja mukavaa, ja se tekee Tenhosta aidon ja sympaattisen hahmon:

" - Miä mänen ite sinne laevasatamaan kytteemään, ja kun niän Annin, otan kii ja toemitan poliisile, Tenho uhkasi sekoitellen kahviaan niin kiukkuisesti, että lusikka kilisi ja kahvi roiskui."

Jessi ja Raine ovat häikäilemättömiä rikollisia,  joiden suhde on outo ja mielestäni epäuskottava. Heidän tekonsa ovat yksiselitteisesti pahoja. Ehkä tällaista pahuutta voi olla oikeasti olemassa, varsinkin, jos rikosten kohteena ovat kielitaidottomat, paperittomat maahanmuuttajat tai muuten avuttomassa asemassa olevat ihmiset. On tärkeää, että tällaista rikollisuutta nostetaan esille myös fiktion keinoin, mutta mielestäni Kaivatut-osassa juuri tämä yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus nousee hallitsevaan rooliin, ehkä jopa vastoin kirjoittajan alkuperäistä tavoitetta. Trilogian aloitusosan takaliepeessä todetaan näin:

"Halusin kirjoittaa dekkarin Maria Langin tai Agatha Christien hengessä. Ei kovaksikeitetteyä, ei yhteiskunnallista, ei realistista, ei poliiseja, ei rikoslaboratorioita. Näiden sijaan nokkela juoni, mielenkiintoisia henkilöitä ja paljon johtolankoja." 

Tietenkin kirjoittaja saa tehdä omat ratkaisunsa, ja tavoitteetkin saavat muuttua. Tarina ei kärsinyt näkökulman valinnasta; sehän kulki hyvin, mutta jokin minulla tässä tökki.  Näkijä on ikään kuin sivuhenkilönä, ja Näkijälle kehittyy ammattinsa harjoittamisesta identiteettikriisi. Ehkä kirjailijallakin kehittyi jonkinlainen kriisi. Ehkä tämä ei ole hänen lajinsa. Ehkä se on kokeilu, joka saa jäädä tähän, ellei sitten käy niin, että Hanna Silvennoinen ottaakin seuraavien rikoskirjojen pääroolin. Hänellä olisi varmaan edellytyksiä siihen. 

Kirja on nopealukuinen. Luin sen E-kirjana BookBeat-palvelussa, josta kirjan kuvakin on kopiotu.

Anneli Kanto on taitava ja monipuolinen kirjailija. Jään odottamaan, mitä on tulossa seuraavaksi.

Alla olevista linkeistä pääsee lukemaan postaukseni muihin Näkijä-sarjan teoksiin.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Haihtuneet

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Saalistetut-

Tämän linkin takaa löytyy myös muita postauksiani Kannon tuotannosta:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Anneli+Kanto

Lähettänyt Eila Hyrkäs klo 18.1.25 http://Ei kommentteja:  

Anneli Kanto: Saalistetut

Anneli Kannon Saalistetut on toinen osa Näkijä-sarjaa. Rikoskirjallisuutta tämä on, mutta ei se varsinaisesti dekkari ole, koska rikosta ei selvitä salapoliisi tai poliisi. Näkijä vaikuttaa asioihin, mutta ei varsinaisesti toimi rikoksen ratkaisijana.

Näkijä katsoo korteista ihmisten tulevaisuutta. Myös menneisyyden asioita voidaan tulkita korteista, usein asiakkaan itsensä tahattomalla avustuksella. Tällä kertaa Näkijä (Noora tai Leo tilanteen mukaan) työskentelee lappilaisessa laskettelukeskuksessa. Päivisin hän saattaa sulautua huomaamattomaksi ulkoilevaksi mieheksi, mutta iltaisin hän muuntautuu punatukkaiseksi näkijäksi.

Sarjan ensimmäinen osa on Haihtuneet, ja sen takaliepeeseen on kirjattu Kannon  kirjoittamistavoitteesta näin:

"Halusin kirjoittaa dekkarin Maria Langin tai Agatha Christien hengessä. Ei kovaksikeitetteyä, ei yhteiskunnallista, ei realistista, ei poliiseja, ei rikoslaboratorioita. Näiden sijaan nokkela juoni, mielenkiintoisia henkilöitä ja paljon johtolankoja." 

Mielenkiintoisia henkilöitä tarinassa riittää. Näkijä itse on uudenlainen henkilöhahmo androgyynisyytensä ja erikoisen ammattinsa puolesta. Osittain Saalistetuissa pelataan kaksoispersoonien avulla. Heidän välillään voi olla yllättäviä yhteyksiä. Persoonat on rakennettu enimmäkseen onnistuneesti, mutta mielestäni tamperelaisen taksikuskin henkilöhahmo on löysähkö. Venäläinen kokki Sergei on suorastaan surkuhupaisa. Onko hänet kirjoitettu tahallaan loppukevennyshahmoksi?

Teinitytöt Suvi ja Aava sekä Suvin äiti Raisa ovat ehkä tarinan aidoimmat hahmot. Kanto kuvaa uskottavasti nuorten tyttöjen haavemaailmaa, seikkailunhalua ja romantiikan kaipuuta, jotka valitettavasti johtavat vaaratilanteisiin myös todellisessa maailmassa.

Saalistetut etenee kahdessa tasossa. Perustarina tapahtuu Lapisssa ja laskettelukeskuksessa. Välillä tehdään hyppäys toiseen tarinaan, jossa kaksikko Zaida ja Fedi hörhöilevät huumemaailmassa. Vaikuttaa siltä, että he eivät liity perustarinaan mitenkään. Myöhemmin huomataan, että Zaidalla ja Fedllä onkin siinä valtavan suuri merkitys. 

Kannon Näkijä-sarjasta odottelee vielä lukemista viimeinen osa,  Kaivatut. Trilogian kahden ensimmäisen osan perusteella sanoisin, että sarja on leppoisaa luettavaa, taitavasti kirjoitettua rikosgenreä, ja ainakin ensimmäiset osat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Saalistetuissa annan miinusta mustuneesta jalkaterästä. En mitenkään tajunnut, miten se saattoi ilmestyä menneisyydestä nykyhetkeen ja erään henkilön ovelle. Voi tietenkin olla, että vain minä en tajunnut annettuja vihjeitä.

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelusta, josta myös kuva on kopioitu.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan blogipostaukseni Haihtuneet-kirjasta:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Haihtuneet

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka: historiallinen romaani

Kiitos, kumarrus ja kymppi plus JP Koskiselle Kalevanpoikien kronikasta! Kalevanpoikien kronikka on ilmestynyt WSOY:n kustantamana 2018. 

Lukukokemus oli riemastuttava! 418 sivua piti loppiaisen tienoolla otteessaan päivin ja öin. 

Takakansitekstistä pomittua: "Entä jos Kalevala sijoittuisi 1100-luvulle? 

Eletään syvintä 1100-lukua, ja Miklagård on maailman napa, tieteen, uskonnon ja kaupan keskus. Tuohon keisari Manuelin kultaiseen kaupunkiin suuntaa kaukaisesta pohjolasta värikäs nelikko. ... Lieto Lemminkäinen, Väinö Kalevanpoika, takojamestari Seppo ja Väntti...

...Tästä aukeaa tarinoiden ja tarujen verkosto, jota Väntti vanhoilla päivillään muistelee, tapahtunutta väritellen ja omiaan pannen. Kalevanpoikien kronikka on kalevalaista mytologiaa, historiaa ja seikkailua yhdistelevä romaani, joka maalaa tuoreen kuvan maamme ja maailmamme menneisyydestä. Se on tarunhohtoinen ja verihuuruinen kirja, aivan uusi suunnanavaus yhtä lailla Koskiselta kuin suomalaiselta kirjallisuudelta."

JP Koskinen on Kalevalansa lukenut ja tarkasti tutkinut. Hän käyttää sitä taitavasti tarinansa pohjana. Ne, jotka tuntevat Kalevalan hahmoja ja tarinoita, saavat Koskisen romaanista mukavia ja näppärästi kehiteltyjä juonenkäänteitä ja ilahduttavia alkuperäisen Kalevalan aukkojen paikkamisia. Ne, jotka eivät Kalevalaa tunne, voivat lukea romaanin historiallisena seikkailuromaanina ja ehkä innostuvat tutkimaan myös Kalevalaa. Onhan se tarinoiden, henkilöhahmojen ja tapahtumien ehtymätön aarreaitta.

Kalevanpoikien kronikan kertojana toimii Väntti, joka on Ahti Saarelaisen (eli Lemminkäisen) poika. Koska Ahti on melko kelvoton isä, Väntti annetaan Väinölle ottopojaksi, ja samalla vanhan perimätiedon oppipojaksi. Väinön omat pojat ovat kuolleet. Tämä on uutta, että Väinöllä on vaimo ja lapsia. Molemmat pojat tosin kuolivat hämärissä olosuhteissa, ja vaimokin kärsii mielenterveysongelmista. Väinön matkalle lähdön syy liittyykin perheasioihin.

Takojamestari Seppo on kiinnostunut uudesta teknologiasta, ja Miklagårdissa hän lyöttäytyykin yhteen tieteistä kiinnostuneen kreikkalaisen Stauriakosin kanssa. Hän on keisari Manuelin yliteknikko ja kehittelee mm. sotakoneita. Yhdessä he pääsevät suurten salaisuuksien äärelle.

Väntti kasvaa tarinan kuluessa pienestä ja heiveröisestä ottopojasta yhdeksi keskeiseksi toimijaksi. Sepon mukana Vänttikin pääsee  tutustumaan Stauriakoksen tieteelliseen maailmankuvaan, ja ystävystyy Stauriakoksen pojantyttären, Irenen kanssa. Irene on älykäs, rohkea ja itsenäinen nuori nainen, jolle uskonnot eivät tuo ratkaisuja: havainnointi, tutkiminen ja todistaminen sen sijaan tuovat.

Väntti on myös piispa Henrin opissa ja oppii lukemaan ja kirjoittamaan sekä tuntemaan uutta uskontoa, joka valtaa maailmaa muinaisuskon pikkuhiljaa väistyessä. Pohjoisen miehetkään eivät voi välttyä uuden uskonnon, eli kristinuskon, vaikutukselta.

Kalevalasta tuttuja henkilöitä, nimiä ja tapahtumia on mukana, mutta sekoitettuna niin, että JP Koskisen Kalevanpojat lähtee aivan omille teilleen ja antaa raikkaita uusia tulkintoja ja hykerryttäviä ratkaisuja. Kalevalan aukkoiseen tarinaan. Vihdoin myös Lemminkäisen äiti saa nimen: Anni!

Lisäksi tarinassa on uusia virkistäviä henkilöhahmoja, viikinkejä tai kveenejä, kuten Egil Vasenkätinen, Björn Pitkäparta ja Knut Kierosilmä. Piispa Henrin ja Laurin myötä vanha legendakin saa uuden selityksen. Voisihan se olla näinkin!

Viime kesänä pääsin käymään Hattulan Pyhän Ristin kirkossa ja näin alttarin, jonka alla on hautaholvi. Kalevanpoikien kronikassa kirkko on nimeltään Hattulan Pyhän Ristinaulan kirkko, ja sillä on oma tärkeä tehtävänsä tarinassa. Kirkon nimi on hersyvän hyvin keksitty ja  liitetty kivasti tarinaan.

Aiemmin olen lukenut JP Koskisen kirjoittaman suomalaissiirtolaisten sukutrilogian, jonka osat ovat Tulisiipi, Haukansilmä ja Ukkoslintu. Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan postaukseni niistä, jos kiinnostaa.

JP Koskisen tuotanto on laaja, ja siihen tutustuminen on kiinnostavaa. Kiitos kirjasta @JP Koskinen!

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=JP+Koskinen

 

Aili Somersalo: Päivikin satu. Kuvittanut Onni Mansnerus

Kiitos kaikille teille, jotka kommentoitte postaustani  Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuista ja kiitos @ Hanna Lintunen tiedosta, että Päivikin satu on ilmestynyt ensin, ja Mestaritonttu on sen jatko-osa. Nyt on aukko sivistyksessä paikattu, ja luin myös Päivikin sadun, joka ilmestyi ensi kerran vuonna 1918.

Sain kirjan kirjastosta ja yritin etsiä sitä Antikvaari.fi - sivustoltakin ostettavaksi, mutta sitä ei ole enää saatavilla. Niinpä otin yhteyttä WSOY:n Anna-Riikka Carlsoniin, Irina Björkmaniin ja Hanna Pudakseen ja esitin, että Päivikin sadusta otettaisiin uusintapainos tai vaikka yhteisnide Mestaritontun kanssa. Jään toiveikkaana odottamaan heidän vastaustaan. 

Mutta yllätys, yllätys! Sekä Päivikin satu että Mestaritontun seikkailut löytyvät myös BookBeatista! "Mutu-tuntumalla" näyttää kuitenkin vähän siltä, että varsinkin Päivikin sadussa Onni Mansneruksen kuvien värit ja yksityiskohdat hieman kärsivät.

Monet kommentoivat  Mestaritonttu-postaustani Facebookin Kirjallisuuden ystävät -sivustolla ja muistivat sen rakkaana satuna lapsuudestaan. Opettaja oli lukenut monille satua alakoulussa, ja se oli jäänyt lähtemättömästi mieleen.

Päivikin satu on lyhyt, kertaistumalta luettava johdanto Mestaritontun seikkailuihin. Se loppuu niin, että lukija jää toivomaan, että jatkoa olisi tulossa. Mestaritontun seikkailut ilmestyikin vuoden päästä 1919. Päivikin sadusta selviää myös Yönsilmän ja Päivikin rakastavan ystävyyden taustat ja Päivikin hämmästyttävän monivaiheinen elämä ennen Mestaritontussa kuvattuja tapahtumia.

Mukana häärivät jo Sammaleinen ja myös Mestaritonttu, jonka tehtävänä on vartioida Satumaan rauhaa ja turvallisuutta. Selviää myös, miksi kuningas haukkuu Mestaritontun ja saa hänet lähtemään Satumaasta. Myös Sammaleisen elämästä paljastuu asioita, jotka eivät käy ilmi Mestaritontussa. Ihmettelen, miksi uusintapainosta ei ole otettu, ja Päivikin satu on päässyt unohtumaan. Onneksi on vielä lukijoita, jotka muistavat sadun ja vinkkaavat sitä muillekin.

Aili Somersalon kuvaileva kieli on tässäkin kirjassa vertaansa vailla,  ja se auttaa näkemään tapahtumat selkeästi mielikuvien avulla. Onni Mansneruksen kuvat täydentävät tarinaa hienosti.

Joulun ajan lukemisistani Aili Somersalon sadut ovat ehdottomasti vaikuttavimpia lukukokemuksia.

Postaukseni Mestaritontun seikkailuista avautuu linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Aili+Somersalo