Yoko Ogawan Muistipoliisi on ilmestynyt japaniksi 1994, ja suomeksi 2021 Markus Juslinin suomentamana. Takakansitietojen mukaan Yoko Ogawa on Japanin arvostetuimpia kirjailijoita. Minulle hän ei ollut ennestään tuttu. Muistipoliisi kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon, jossa on julkaistu suomennettua maailman kirjallisuutta jo vuodesta 1954.
Takakansitekstissä Muistipoliisia kuvataan dystopiaksi ja kertomukseksi vallasta, ihmisyydestä ja muistojen merkityksestä. Mitähän tämä mahtaa tarkoittaa? Yritän seuraavaksi purkaa tätä kuvausta osiin.
Dystopiasta, eli yhteiskunnan huolestuttavasta uhkakuvasta, kirjassa kyllä on selvästi kyse. Asioita ja esineitä alkaa kadota, ja samalla häviää niiden muisto. Valtaosa saaren asukkaista ei edes huomaa, kuinka asia toisensa jälkeen häviää. Linnut, ruusut, kalenterit, kartat, kirjallisuus, kirjat, kirjastot... ja "ne harvat, jotka pystyvät vielä muistamaan, joutuvat elämään alituisen pelon vallassa. Saarta hallitseva muistipoliisi tekee kaikkensa, jotta se, mikä on kadonnut, säilyy kadoksissa." (Takakansitekstiä mukaillen)
Kirjallisuuden katoaminen sekä kirjojen ja kirjastojen polttaminen oli tuskallista ja pelottavaa luettavaa. Se toi todellakin mieleen Bradburyn Fahrenheit 451:n, kuten takakannen viittauksessa Time-lehden arvosteluun todetaan. Kirjaroviot ja muistipoliisin sotilaallisen tehokkaat iskut toivat mieleen natsismin. Muistipoliisien univormut toivat mieleen sotilasmanttelit, ja saappaiden rytmikkään kopinan saattoi lukiessaan kuulla.
Jossakin totalitaarisessa valtiossa siis eletään. Jotkut käyttävät valtaa, ja toiset alistuvat. Muistipoliisi tekee muistinmetsästysiskuja, tuhoaa koteja ja vie ihmisiä jonnekin. Kaikki eivät palaa. He katoavat. Ehkä heitä kidutetaan. Ehkä he kuolevat.
Muistipoliisit ovat toiminnan toteuttajat, mutta ketkä ovat sen suunnittelijat? Miten asioiden ja ihmisten katoamiset saadaan toteutumaan? Millä tavalla ihmiset saadaan tottelemaan? Kuka käskee? Onko aivopesu ja propaganda jatkuvaa? Ketkä käyttävät valtaa? Siitä ei kirjassa suoraan kerrota, mutta jollakin tavalla ihmiset saadaan tottelelemaan, unohtamaan kadonneet asiat ja jatkamaan elämäänsä, vaikka ruokatarpeet vähenevät ja kylmyyskin vaivaa. Miksi he itse kantavat kirjansa rovioihin, nuori kirjailija muiden mukana?
Onko tottelemisessa kyse vain ihmisyydestä? Onko parempi totella, unohtaa ja yrittää vain keskittyä omaan elämäänsä? Onko alistuminen inhimillistä? On niitäkin, jotka eivät suostu tottelemaan ja on niitä, jotka auttavat heitä piiloutumaan. Onko siinäkin kyse ihmisyydestä ja vain joidenkin poikkeussyksilöiden rohkeudesta vastustaa vallankäyttäjiä?
Muistipoliiisissa nimettömän minä-kertojan äiti kätki tavaroita saviveistostensa sisälle, ennen kuin hänet vietiin. Tavarat olivat aivan jokapäiväisiä arkiesineitä, mutta ne tuottivat iloa. Miksi äiti halusi, että tavarat voitaisiin säilyttää ja ehkä myös löytää? Halusiko hän säilyttää pienen hetken yhteisestä elämästä, silloin, kun kaikki oli vielä hyvin?
Mikä on muistamisen ja muistojen merkitys? Onko muistaminen tärkeää ihmisyyden säilymisen kannalta? Onko se tärkeää historian kannalta, varsinkin, nykyisin, kun tekoäly voi kirjoittaa historiaa uusiksi, eikä median kuviinkaan voi välttämättä enää luottaa? Ovatko muistot ja muistaminen tärkeää huolenpidon, rakkauden, sivistyksen ja rauhan kannalta?
Maailman tapahtumia seuratessa tuntuu, että juuri nyt on tärkeää muistaa, mikä on totta. Miten asiat olivat, ennen kuin ne muuttuivat? Totalitaarisissa valtioissa ihmiset pakotetaan uskomaan uudelleen kirjoitettuun historiaan, propagandaan, vääristelyyn ja valheeseen. Käytetään harhaanjohtavia sanoja, levitetään valheita ja muokataan kuvia. Tekoäly ja somen meemit voivat korvata totuuden.
Ogawan Muistipoliisissa on kaksi sisäkkäistä tarinaa: Kehystarina kertoo saaren arkisesta elämästä ja noista oudoista katoamisista. Toinen tarina on nuoren kirjailijan tarina konekirjoituskoulun ja kellotornin tapahtumista ja katoamisista sielläkin.
Kummassakin tarinassa on kyse samasta ilmiöstä: vallasta ja sen väärinkäytöstä. Kellotornin nainen on ääriesimerkki tahdottomasta alistumisesta. Lopussa myös kehyskertomuksen minä-kertoja katoaa, häviää, alistuu. Onko kyse siitä, että mielivaltainen vallankäyttö ja siihen pakkoalistuminen passivoittaa ihmiset, tekee heidät puolustuskyvyttömiksi ja saa heidän minuutensa häviämään: Ei ole muistoja, ei ääntä, ei enää kehoakaan? Onko vain kuolemaa?
Ogawan Muistipoliisin keskeiset henkilöt ovat nimetön minä-kertoja (nuori neiti), kustannustoimittaja R ja neidin pappa. Papan persoona, edustaa ihailtavaa resilienssiä: maanjärjestys tai tsunami otetaan vastaan tyynesti, ja sen jälkeen aletaan kiireesti auttamaan muita ihmisiä ja ennallistamaan tuhoja kärsineitä asuntoja. Vaikka mitä tapahtuu, säilytetään inhimillisyys, kohteliaisuus ja toisten kunnioittaminen. Pappa on positiivinen ja turvallinen hahmo, joka tuo tarinaan toivoa. Pappa edustaa sitä, mikä on arvokasta.
Kahden tarinan lisäksi on vielä kolmaskin tarina, neidin ja R:n epätavallinen rakkaustarina, joka syntyy epätavallisissa olosuhteissa, kun R on pakotettu eroon vaimostaan ja vastasyntyneestä lapsestaan. Onko lopussa kyse vastarinnan murtumisesta ja antautumisesta? Vai voisiko neidin katoamisen selittää rakkaustragediana: Jos sinä lähdet, minä lakkaan olemasta?
Yoko Ogawan Muistipoliisissa tapahtuu paljon outoja asioita, joita ei mitenkään selitetä. Lukijalle jää paljon mietittävää ja tulkittavaa. Aluksi mietin, miten ihmeessä voisin kirjoittaa tästä hämmentävästä lukukokemuksesta. Sitten ajattelin, että jos minulla ei ole vastauksia, voin aina esittää kysymyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti