Antti Leikas: Tonttu: valot sammuvat

"Leikas, sinä lähdit kotoasi 13,8 miljardia vuotta sitten. Tänään pääset sinne takaisin ...

... En uskaltanut kävellä vielä ovelle. Vaimoni oli kotona, hänen pyöränsä oli telineessä. Hän oli ehkä juuri aloittelemassa iltapalan valmistusta. Tai ehkä hän oli menossa saunaan. Mietin mistä aloittaisin, kun lopulta katsoisin häntä silmiin ...

... Kiskoin sukan ja kengän takaisin jalkaan. Kohensin ryhtiäni, vedin hartioita taakse ja astelin talomme ulko-ovelle. Vedin sen auki, astuin sisään ja sanoin loppuelämäni ensimmäiset sanat. - Hei, minulla on vähän kerrottavaa." 

Tarinassa kirjailija Antti Leikas palaa pökerryttävältä matkaltaan eri universumeista ja kiireisistä maailmanlopun tunnelmista. Hänen matkakumppaneinaan ovat olleet tontut Koponen, Makkonen, Raskolnikov ja Silmä.  Lisäksi mukana on ollut Kustannusosakeyhtiö Siltalan entinen turvamies tohtori Simo Aholahti. Tapahtumien käynnistävinä voimina toimivat monet matemaatikot ja fyysikot, elävät ja kuolleet, Cernissä ja muissa tutkimuskeskuksissa sekä eri universumeissa. Tonttu Vänttinen on luopio, ja juuri hänen toimintansa uhkaa maailmanjärjestystä.

Yhtä pökertyneenä kuin tarinan kirjailija Leikas, päätään selvittää myös kirjan lukija sen jälkeen, kun kopsahti matkaltaan takaisin pihakeinuun, kun sai luetuksi loppuun Antti Leikaksen kirjan Tonttu: valot sammuvat.  Hykerryttävän hauska Tonttu: matka pimeyteen on saanut jatkoa neljän vuoden jälkeen.

Vaikka Tonttu-sarjan kuvailemiseen eivät taida tämän universumin sanat riittää, valitsen muutamia kelvollisia adjektiiveja: mainio, hauska, hullunhauska, pähkähullu, jännittävä, koukuttava, ainutlaatuinen, omaperäinen ja ihana! Nyt selvisi sekin, miten kirjailija voi matkustaa tontun sisällä tai osana sienirihmastoa ja tehdä samalla tarkkoja havaintoja ympärillä olevista asioista. Keitä ovat marsilaiset, jotka saunovat tarinan kirjailija Leikkaan kuolleen isän kanssa?  Pelastuuko jalkansa menettänyt Raskolnikov? Mikä on kirjailijan osuus universumin pelastamisessa?

Tonttu: valot sammuvat on kirja, jonka genreä on vaikea määritellä. Onko se scifiä? Onko se apokalyptista tai post-apokalyptista fiktiota  (Ks. https://wikinfi.icu/wiki/Apocalyptic_and_post-apocalyptic_fiction. Luettu 26.6.2022. ) Onko se fantasiakirjallisuutta? Onko se jonkinlaista agenttikirjallisuutta, eli vertautuuko tonttu Koponen vaikka James Bondiin? Onko se maagista realismia? Vai onko se iloinen sekoitus kaikenlaisia genrejä ilman rajoja? Viimeinen vaihtoehto on todennäköisesti kaikkein paras määritelmä. Joka tapauksessa Tonttu: valot sammuvat on riemastuttava lukukokemus.

"Antti Leikas (s. 1967) on savolaissyntyinen, Oulussa asuva kirjailija, puoliso ja isä. Häneltä on aiemmin ilmestynyt toimistoelämää karnevalisoiva trilogia Melominen (2011), Huopaaminen (2013) ja Soutaminen (2015) sekä tonttuja ja hiukkasfysiikkaa sekoitteleva jännitysromaani Tonttu. Matka pimeyteen (2018).

Leikas on koulutukseltaan matemaatikko (FM), joka on opiskellut myös kirjallisuutta, filosofiaa ja yritysjohtamista. Hänen työuraansa mahtuu teknologiayrityksiä sekä sanoma- ja aikakauslehtiä." (Takaliepeen tekstiä)

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan postaukseni edeltävästä tonttukirjasta Tonttu: matka pimeyteen. Siinä kritisoin joitakin tyylipiirteitä, mutta tässä Tonttu: valot sammuvat  -kirjassa tyyli on hioutunut niin, ettei minulla ole kritisoitavaa. 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Antti+Leikas

P.S. Tarkistin kirjastosta, miten kirjan nimi kirjoitetaan, jos nimeen kuuluu tarkentava alaotsikko. Kirjastoissa kuvailusäännöt (luettelointisäännöt) määrittävät, että päänimike ja alanimike on erotettava toisistaan kaksoispisteellä. Esimerkkinä käytettiin teosta Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa: vaellusromaani. Kirjastonhoitajan mukaan usein näkee eroja siinä, miten vaikkapa kustantaja kirjan ilmaisee verrattuna siihen, miten se kirjastoissa sääntöjen mukaan ilmaistaan. (Takaliepeen tekstissäkin on hyvä esimerkki tästä.)

Blogissani olen käyttänyt varmaan monenlaisia merkintätapoja, mutta viimeaikaisissa postauksissa olen pyrkinyt käyttämään kirjaston luettelointitapaa, vaikka alaotsikon kirjoittaminen isolla alkukirjaimella olisi mielestäni jotenkin myös maalaisjärjellä ymmärrettävissä: Tonttu-sarja, osa Valot sammuvat. 

 

Päivi Alasalmi: Metsäläiset

 

Päivi Alasalmen Metsäläiset (2000) on taitavasti rakennettu romaani idyllistä ja sen särkymisestä. Salla ja Ilkka ovat nuoripari, joka muuttaa maalle, ostaa vanhan kyläkoulun ja remontoi sen viihtyisäksi kodiksi. Pitkään odotettu raskauskin saa alkunsa. Kaikki on hyvin. Pariskunta tekee etätöitä ja elelee omissa oloissaan.

Maalla on rauhallista. Naapurit seuraavat koulun väen asioita, mutta eivät hakeudu kontaktiin,  saati toivota tervetulleeksi. Lammastilan asukkaat ovat kyräileviä, ja vanha emäntä on naamioitunut pirtin sänkyyn niin, että Salla säikähtää, kun harmaa tyyny alkaakin päästellä suustaan outoja juttuja.

Sika-Olli on nimensä veroinen, kaikin puolin. En olekaan pitkään aikaan tutustunut niin vastenmieliseen henkilöhahmoon kuin Olli. Menneisyydessä Olli on ollut naimisissa tai ainakin asunut virolaisen Lydian kanssa, ja isäpuoleen yritti sopeutua myös Lydian poika Toomas. Lydia on lähtenyt, ja nyt Olli kaupittelee pariskunnalle vanhaa Ladaa. Juorupuheissa viitataan siihen, että autoon liittyy jotain pahaa, joka liittyy Lydiaan ja Toomakseen.

Kylässä on puhumattomia asioita ja sukuriitoja. Tunnelma on outo ja painostava. Kauhua lisäävässä kerronnassa Alasalmi käyttää taitavasti harhautuksia: Lukija johdatetaan esimerkiksi pohtimaan muinaisuskoa, palvontamenoja ja noitia. Rumalan Riitan noitamaisuutta vahvistaa paikoitellen viittaukset satuun Hannusta ja Kertusta ja noidan talosta, jollaiseen Sallakin metsässä törmää. Riitan henkilökuva keikahtaa kuitenkin aivan päälaelleen.

Harhautuksen avulla rakennetaan myös Sallan ja Ilkan välille epäluottamusta, ja lukija alkaa epäillä sekä Ilkan että Sallan mielenterveyttä. Salla näkee outoja asioita ja alkaa kirjoittaa kauppalappuun sanoja viron kielellä. Kun päätäkin särkee, Salla alkaa epäillä, että hänellä on aivokasvain. Uuhi ja karitsa pelkäävät Sallaa ja pakenevat karsinan perimmäiseen nurkkaan tuijottaen Sallaa kauhun vallassa. 

Harhautusten lisäksi lukijalle annetaan vihjeitä tulevasta. Viron kieli on vihje, Lydian kotipaikkakunta, Hiidenmaa on vihje, lampaiden pelko on vihje. Kun kirjan on lukenut, jälkikäteen niille voi hykerrellä: Hyvin vihjattu!

Lydia palaa kostamaan Sika-Ollille. Salla avustaa, vaikkakin tietämättään. Juonellisesti koston suunnittelu ja toteutus ovat kirjan huippukohtia. Lydian kauhea kosto on jotenkin hyväksyttävissä, koska Sika-Ollin teot ovat anteeksiantamattomia. 

Päivi Alasalmen Metsäläiset on melko monitasoinen ja mystinen maallemuuttotarina. Susiaihe tuntuu toistuvan Alasalmen tuotannossa: Se on esillä saamelaistrilogiassa, novellikokoelmassa Suden hetki (ainakin nimessä) sekä romaanissa Sudenraudat. Metsäläiset-romaanin loppu on kauhea. Teki mieli huutaa: "Ei ei!! Ei tätä! Ei näin!"

Päivi Alasalmi: Unten puutarha ja muita satuja. Kuvittanut Laura Haapamäki

Voisi sanoa, että Päivi Alasalmen neljäs satukokoelma Unten puutarha ja muita satuja (2018) on oikeastaan saturomaani, koska kaikki sadut liittyvät toisiinsa ja muodostavat yhtenäisen kertomuksen. Kirjan on kuvittanut Laura Haapamäki. Mielikuvitukselliset tekstit ja huippukauniit kuvat muodostavat aikuiselle lukijallekin kiinnostavan ja kiehtovan lukukokemuksen.  

                                                         

                                                  

Miljöönä on Vuorensumun kylä ja sen läheisyydessä oleva Varmapurnan kaupunki. Ne sijaitsevat alueella, jossa on vuoristoa ja lumileopardikin asuu, ja myös jeti on nähty. Norsut ovat raskaissa töissä. Maantieteellisesti ja vinkkien perusteella tarinat sijoittunevat jonnekin Aasiaan, mahdollisesti Nepalin lähistölle. Laura Haapamäen kuvat tukevat tätä ajatusta.

Varmapurnassa on Unten puutarha, sairaala, jossa hoidetaan vaikeasti sairaita potilaita, mutta vain yhtä kerrallaan. Tänne joutuu saturomaanin toinen päähenkilö, 13-vuotias Nuna. Hänen kaksoissisarensa Mena jää sairaalaan hänen tuekseen. Se onkin tärkeä ratkaisu, koska juuri hänen täytyy etsiä parannuskeinoa sisarelleen, kun lääkärit eivät sitä löydä. Aika alkaa käydä vähiin, joten Menan on oltava sekä rohkea että nokkela.

Unten puutarhan lääkäreiden kykenemättömyyteen löytyy selitys: heillä ei ole minkäänlaista lääketieteellistä koulutusta! Mikään muukaan ei ole niin kuin ensin näyttäisi olevan. Varmapurnan ruhtinas Sewati perheineen on kadonnut jäljettömiin, ehkä kuollut. Nunan huoneeseen ilmestyy toistuvasti ruskeita mutaisia jalanjälkiä, mutta ketään ei näy, ja vintiltä kuuluu outoa ääntä.

Nunan, Menan ja kelvottomien lääkärien lisäksi henkilögalleriaan kuuluvat mm. eräs herkkumunkkien paistaja, johon Vuorensumun lääkäri oli nuoruudessaan rakastunut, eräs norsutilallinen perheineen, punakylkisiä kaloja ja varsin ilahduttava persoona; valkea, puhuva kissa.

Sadut ovat erillisiä, mutta muodostavat yhdessä kokonaisen kertomuksen Vuorensumun ja Varmapurnan asukkaista ja heidän elämästään. Unten puutarha on päätarina, johon toiset tarinat liittyvät. Tarinoissa on jännitystä, taikaa, positiivisuutta, rakkautta ja välittämistä. Yksittäisestä sadusta nostan esille Lumottu laiva -sadun, jonka loppuratkaisu on erityisen raikas ja nykyaikainen.

Päivi Alasalmen kieli on runsasta, selkeää ja kuvailevaa. Hauskat kielelliset tyylinvaihdokset piristävät kerrontaa, kuten alla olevassa esimerkissä:

"- Tervetuloa Varmapurnan huvipuistoon, kissa ilmoitti ylpeänä. - Minä kaipasinkin jo hiukan perjantai-illan huumaa. Menojalkaa alkoi vipattaa. Meinasin tulla mökkihöperöksi, mutta nyt myö lyödään lapikasta lattiaan, että irtoaa karstat koneesta."

Voin lämpimästi suositella Päivi Alasalmen  kirjoittamaa ja Laura Haapamäen kuvittamaa satukokoelmaa lapsille, nuorille ja aikuisille. Suositukseni on saanut myös kolme aiempaa satukokoelmaa:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Turhamainen+aasi

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sinnik%C3%A4s+meripoika

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Kultainen+kissanpentu

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras

 

Akseli Heikkilän toinen romaani Hiljainen vieras pysyttelee Peräpohjolan maisemissa Tornion ja Kemin lähellä, fiktiivisellä Kiviniemen paikkakunnalla. Todellisen, insipiraationa toimineen miljöön sijoitin mielessäni tässäkin kirjassa Heikkilän kotipaikkakunnalle Kukkolaan. 

Hiljainen vieras on unenomainen ja ehkä myös elokuvamainen kauhuromaani, jossa kauhua rakennetaan vähitellen. Kuolema on läsnä monin tavoin: muistoissa ja selittämättömissä onnettomuuksissa, joita tuntuu kasautuvan yhdelle paikkakunnalle. Tasoristeysonnettomuuksiakin on tapahtunut useita. Kylässä ei ole lapsia, koulu on lakkautettu ja rapistunut, ja lujaa lähestyvän rekan kohtaaminen on uhkaavaa, kuin viesti tulevasta onnettomuudesta. Yllättävästi esiin tulevat ja katoavat henkilöhahmot ja odottamattomat repliikit vahvistavat synkkää tunnelmaa ja salaisuuksia, joista ei puhuta.

Henkilöhahmot ovat outoja. Elisabetin persoona on epäselvä; onko hän todellinen - mahdollisesti mielenterveydeltään epätasapainoinen henkilö vai peräti aave? Entäpä kahdeksanvuotias Joni, joka kuulee syntymättömän lapsen puheen ja tietää asioita etukäteen. Näkeekö hän kuolleita ihmisiä, kuten suunnilleen samanikäinen poika elokuvassa Kuudes aisti (The Sixth Sense, 1999)? Entäpä Camilla, lapsi, jota Oona alkaa odottaa; onko hänkään todellinen vai pelkkää Oonan kuvitelmaa? 

"Tämä lapsi on minulle näkymätön, hiljainen vieras, joka kätkee paitsi itsensä myös äitiyden minulta."

Synnytys tapahtuu oudoissa olosuhteissa, Korpikumpu-talon vintillä, eikä lapsi synnyttyään itke. Miksi Elisabet on täälläkin läsnä? Ja mitä ovat seiniin kaiverretut päivämäärät?

Tuttujen kauhuelementtien, kuten hylättyjen rakennusten, salaisuuksien, outojen tapahtumien ja enteiden lisäksi Heikkilä käyttää kauhun rakennusaineena myös raskautta ja syntymätöntä lasta. Onko lapsessakin jotain outoa, kenties pahaa? Mitä tarkoittavat Elisabetin sanat: "Lapsi kohdussasi on minun."

Kirjassa Oona kirjoittaa toista kirjaansa. Onko tässä siis kyse tarina tarinassa -rakenteesta, jolloin Oona, Tuomas ja Oonan vanhemmat edustavat kehyskertomusta, ja kaikki muu on Oonan kirjoittamaa tarinaa? Joskus aiemminkin olen lukenut kirjailijan vastaavaa sivupuhetta, jossa viitataan kirjan kirjoittamiseen ja siihen, että toinen kirja on pahin, kun pitäisi jotenkin lunastaa paikkansa kirjailijana, ja kirjailijan epävarmuus on suurimmillaan.

Ihastuin kovasti Heikkilän esikoisteokseen Veteen syntyneet, josta kirjoittamani blogipostaus on luettavissa alla olevasta linkistä. Hiljainen vieras jätti minulle kuitenkin hämmentyneen ja sekavan olon. Olisiko kirjaa pitänyt vielä vähän kypsytellä, niin että se olisi ilmestynyt myöhemmin syksyllä? Asioita jäi mielestäni liikaa auki. Tuomas jäi sairaalaan ja unohtui sinne, ja Jonin poismeno ohitettiin mielestäni liian kevyesti. Camillan syntymän jälkeen kaipasin jotain muutosta tai käännettä, ehkäpä Elisabetin häviämistä kuvioista tai joitakin viittauksia realismiin,  Kauhutapahtumien jatkuminen syntymän jälkeenkin alkoi jo kyllästyttää.

Hiljainen vieras edustaa kauhukirjallisuutta, joka on itselleni vieraampi lajityyppi. Pystyin kuitenkin lukemaan kirjan ahdistumatta, joten kovin paha se ei ollut, mutta valitettavasti minä en täysin sille lämmennyt.

Jussi Karjalaisen kansi on vaikuttava. Onko hahmon mekossa Torniojoki?

Hiljaisesta vieraasta on kirjoitettu myös muualla:

https://kirjaluotsi.fi/akseli-heikkila-hiljainen-vieras/

https://mannilainen.blogspot.com/2022/05/akseli-heikkila-hiljainen-vieras.html

Postaukseni Heikkilän esikoisteoksesta Veteen syntyneet avautuu alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Akseli+Heikkil%C3%A4

 

Päivi Alasalmi: Matkalla paratiisiin. Valokuvat ja piirrokset Juha Savolainen

Päivi Alasalmi ja Juha Savolainen tekivät vuonna 1997 maailmanympärimatkan ensin kahden kuukauden matkana Puolaan, Kreikkaan, Israeliin ja Egyptiin. Sen jälkeen he tekivät kotimaassa vietetyn tauon jälkeen kahdeksan kuukautta kestäneen matkan Ranskan kautta Tansaniaan, Keniaan, Intiaan, Nepaliin, Thaimaahan, Malesiaan, Singaporeen, Australiaan, Uuteen-Kaledoniaan, Vanuatulle, Uuteen-Seelantiin ja Yhdysvaltoihin. Matkasta syntyi 1999 matkakertomus nimeltä Matkalla paratiisiin. Teksti on Alasalmen ja hienot kuvat ja piirrokset Juha Savolaisen.

Kirja tarjosi mielenkiintoista luettavaa monista maista ja maanosista, niiden ihmisistä, eläimistä ja tavoista. Kirjassa pysytään realismissa ja omissa havainnoissa, eikä onneksi lähdetä rakentamaan jotain fiktiivistä tarinaa matkojen ympärille. Sellaiseenkin vastikään törmäsin.

Matkalla paratiisiin osoitti, että tällaisella matkalla matkavalmistelut ja etukäteistiedot ovat erityisen tärketä. Aivan kaikkia nykyaikaisia tietoteknisiä apukeinoja ja älypuhelimia ei vielä tuolloin ollut käytettävissä, mutta tietokone oli kuitenkin mukana. Sen akun kestävyyteen viitataan. Millainen kone oli? Jäin myös miettimään, miten netti toimi tuohon aikaan ja eri puolilla maailmaa. Aikaa on kulunut kuitenkin jo 25 vuotta, ja filmirullatkin ovat käyneet harvinaisiksi.

Kotipaikkakunta tulee kirjailijalle yllättävästi vastaan toisella puolen maapalloa, Australiassa

"Olemme tulleet pääsiäispyhiksi kauneimpaan ja eksoottisimpaan paikkaan, jonka Nigel tietää: eukalyptusmetsään, joka muistuttaa lähinnä Haukiputaan männikköä, juuri sellaista, jota sain nuorena tuijotella ikkunasta niin paljon kuin ikinä jaksoin. Mutta aavikon poika Nigel on haltioissaan."

Matkalaisilla oli positiivinen ja avoin mieli, ja kummallakin myös omia kiinnostuksen kohteita ja toimintoja. Oli mielenkiintoista päästä nojatuolimatkalaisena mukaan tuohon ainutlaatuiseen kokemukseen.

Elämä on ihanaa, monipuolista ja yllättävää. Siitä voi nauttia, kun uskaltaa elää täysillä ja ottaa vastaan, mitä sillä on annettavana. Maailmanympärimatka on suurta. Viikon matka jonnekin on hienoa sekin, mutta elämään voi toivottavasti suhtautua avoimin mielin, myös silloin, kun ei mene minnekään.