Venäläisiä kansansatuja. Koonnut ja kuvittanut Aleksander Lindeberg. Suomenkielinen teksti Irina Lindeberg

Oi kuinka monipuolisen tunnekokemuksen sain, kun luin Aleksander Lindebergin kokoaman ja kuvittaman Venäläisiä kansansatuja -satukokoelman! Lukukokemus oli kokonaisvaltainen. 

Oli ensinnäkin hauskaa lukea aikuisena perinteisiä ihmesatuja, joissa toistuu maaginen luku 3, eläimet puhuvat, taikaesineitä käytetään, ja lumotut eläimet paljastuvatkin tsaarin tyttäriksi tai pojiksi. Kielen tasolla mieleen jäi esimerkiksi "Aamu on iltaa viisaampi" - sanonta  ja Baba-jaga -hahmon ja Aspid Myrkkysuolen hauskat nimet. Kerrontatekniikan avulla saattoi kuvitella kerrontatilanteen sekä kertojan ja kuulijan yhteisen ilon. 

Aleksander Lindebergin kuvat herättivät minussa valtavaa ihastusta ja ihailua, ja niiden tutkiminen oli osa lukukokemusta. Lindebergillä on ainutlaatuinen kuvitustyyli, josta hänet on palkittu Rudolf Koivu -palkinnolla kahdesti. Vuonna 2005 hänelle myönnettiin ensimmäinen Kieku-palkinto merkittävästä elämäntyöstä kuvittajana. (takaliepeen tekstiä)

Sekä Pessin ja Illusian kuvituksessa että Venäläisissä kansansaduissa on kuvia, jotka jatkuvat koko aukeaman läpi. Niissä on hieno perspektiivi, omalaatuiset ja ilmeikkäät, tarinaan sopivat hahmot sekä ainutlaatuinen liike. Kuvat ovat lumoavia, ihmeellisiä. Tunnusomaisia hahmoja ovat myös pitkäjalkaiset ja sirot hevoset. 

Lukijalle -esipuheessa Lindeberg kertoo:

 " Vasta 1960-luvulla paneuduin syvällisemmin venäläisten kansansatujen maailmaan ja se maailma lumosi minut. ...

... Hain  pitkään sopivaa tyyliä kuvituksilleni - Halusin kuvata tarkasti ja historiallisesti oikein pukujen ja rakennusten yksityiskohdat. Ihmisten    kuvaamisessa päädyin ikonitaidetta ja vanhoja freskoja muistuttavaan     tyyliin. Kuvitin tuolloin 13 minua eniten innoittanutta satua, jotka julkaistiin useassa maassa."

Positiivinen yllätys ja ilo oli myös se, että saduissa oli samoja elementtejä kuin Kalevalan tarinoissa: seipäissä olevia päitä, irtihakattuja ruumiinosia, kuolemasta heräämisiä, kovaonnisia nuorukaisia ja kivisiä leipiä. 

Positiivisten tunteiden lisäksi lukemiseen liittyi myös surua ja haikeutta. Tätä ainutlaatuista kirjaa (painos vuodelta 2008) ei ole enää saatavilla, eikä uusintapainoksiakaan ole kuulemma tulossa. Tämän sain selville, kun yritin sähköpostitse vedota WSOY:n asiakasmarkkinointipäällikköön uuden painoksen ottamiseksi. Mielestäni se olisi WSOY:ltä kulttuuriteko.

Onneksi on kuitenkin suomalainen kirjastolaitos, jonka kautta ihmiset pääsevät tähän ihanaan kirjaan käsiksi. Koen suurta ylpeyttä kirjastolaitoksestamme jälleen kerran!

(Nyt herää pieni somevoiman testausajatus: Mitäpä, jos muutkin lukijat lainaisivat kirjan kirjastosta ja kyselisivät WSOY:ltä uusintapainoksen perään. Ehkäpä pienen joukkovoiman edessä kustannusyhtiö voisi taipua, kun tätäkin vuoden 2008 painosta on jouduttu niin pitkään odottelemaan verrattuna muihin Euroopan maihin. 😊) 

"Vuonna 1967 ilmestyi Englannissa Aleksander Lindebergin valikoima ja kuvittama komea, nelivärinen Russian Folk Tales -satukokoelma. Kirja ilmestyi myös muun muassa Ranskassa ja Italiassa, mutta Suomessa tätä upeaa lahjateosta on jouduttu odottamaan neljäkymmentä vuotta. Satumaailmaa ja venäläistä kansantarustoa kuvastessaan Lindebergin loistelias kuvitustyyli on omimmillaan." (etuliepeen tekstiä)

Takaliepeen mukaan Aleksander Lindebergin tunnetuimpia kuvitustöitä ovat:

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia 1964 

Iloiset aapiskuvat 1965, uusi painos 2007

Martti Haavio: Kalevalan tarinat 1966

Russian Folk Tales, Paul Hamlyn 1967

Emil Elenius: Saarelaistarinoita 1976

Rudyard Kipling: Rikki-tikki-tavi 2006

Nikolai Gogol: Nenä 2007

        Venäläisiä kansansatuja 2008

Kuvitustöiden lisäksi Lindeberg on tehnyt pitkän uran muotokuvamaalarina, TK-piirtäjänä, mainospiirtäjänä ja lehtikuvittajana. Lisätietoa hänen monipuolisesta urastaan saa esim. Sisko Ylimartimon teoksesta Aleksander Lindeberg - mestarillinen ja monialainen kuvataiteilija.

Katso blogipostaukseni täältä:  https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sisko+Ylimartimo 

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -postaukseni löytyy täältä: https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Pessi+ja+Illusia

Lämmin suositus Aleksander Lindebergin tuotantoon tutustumiseen kaikille kirjallisuuden ja kuvataiteen ystäville!

Suvi Bowellan: Kiltin tytön voimakirja

Suvi Bowellanin Kiltin tytön voimakirja on kaunis, niin kuin Hidasta elämää- sarjan kirjat yleensä ovat. Viihdyn hyvin kauneudessa ja rauhassa, joka sivuilta välittyy. Kuvat ovat lempeitä ja utuisia, ja ne on aseteltu sivuille harkitusti. Valokuvat ovat Emma Ronkaisen, ja graafisesta suunnittelusta ja taitosta vastaa Satu Konttinen.

Olen jo muutaman vuoden ajan lukenut monenlaista kirjallisuutta herkkyydestä, erityisherkkyydestä ja kiltteydestä, uupumisesta, burnoutista ja masennuksesta. Olen oppinut ymmärtämään itseäni ja kokemuksiani. Tästä syystä Bowellanin kirjassa ei ollut kovin paljon minulle uutta asiaa, mutta tutut asiat, kuten erityisherkkyys ja ylikiltti rajattomuus, saivat vahvistusta. 

Kirjaa oli mukava lukea juurikin sen välittämän rauhan ja hyväksynnän vuoksi. Olisin kuitenkin  toivonut hieman enemmän konkreettisia esimerkkejä rajojen vetämiseen ja "ein" sanomiseen. Olisin halunnut selkeitä harjoituksia tai tapauskuvauksia. Eli olisin toivonut malleja, nimenomaan henkisen voiman ja jämäkkyyden harjoittelemiseen, en niinkään tietoa kiltteydestä ja siihen vaikuttavista syistä. 

Joku kirjoitti, että Hidasta elämää - itsehoito-oppaista ei pitäisi kirjoittaa Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. No miksi ei? Miksi ei voisi vinkata kirjoja, joista itse on saanut positiivisia, eteenpäin vieviä ajatuksia vaikeina aikoina?

Tässä on muutamia positiivisia ajatuksia antaneita kirjoja, joista olen kirjoittanut blogiini:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2020/06/eevi-minkkinen-ymmarra-itseasi-ymmarra.html

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2020/03/eevi-minkkinen-ole-itsellesi-armollinen.html

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2020/01/karita-palomaki-elamaa-voi-aina-parantaa.html

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/08/suvi-bowellan-ihana-herkkyysrikasta.html

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/08/prinsessa-marha-louise-ja-elisabeth.html

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/05/liisa-uusitalo-arola-uuvuksissa-kirja.html

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/10/juhani-laakso-mielen-taito-vapauta.html

Hannu Väisänen: Märkä turbaani

Hannu Väisäsen tuotanto on minulle jollakin lailla tuttua. Kaikkia teoksia en ole lukenut, mutta melko monta kuitenkin. Tällä kertaa valitsin luettavan kirjan ennen kaikkea kirjan nimen perusteella. Mitä ihmettä kirja, jonka nimi on Märkä turbaani voi pitää sisällään? Hannu Väisäsen kertomuskokoelma marssittaa esiin mitä erikoisimpia ihmisiä ja ihmiskohtaloita pariisilaisesta kerrostalosta. Joissakin teksteissä on rohkeitakin kohtauksia, mutta kuitenkin hyvän maun rajoissa.

Näkijänä ja kertojana on nuori Anatole-poika, joka on sopivasti utelias ja sopivasti näkymätön, jotta voi tehdä rauhassa tarkkoja havaintoja.

Kertomukset ovat mielenkiintoisia, ja kieli on sujuvaa ja hyvin visuaalista. Mitään krumeluureja tai itse kehiteltyjä kuvailevia verbejä ei tarvita, ja hyvä niin. Kieli on selkeää ja havainnollista. Se kulkee ja kantaa, ja lukija voi vain nauttia visuaalisesta kerronnasta, kuin kuvista.

Nämä kertomukset nostaisin erityisesti esille: 

• Pedon luku, ihmisen luku  - eli laskemisen ihanuus ja kurjuus sekä kettujen raivoisa hyökkäys

• Karhunvatukat  - eli miksi karhunvatukoita ei poimita, vaikka niitä kasvaa ihan lähellä?

• Märkä turbaani   - eli erään remontin ja suoristuneiden hiusten tarina

• Tohtori Satula  -eli millaista on juoruilevan lääkärin vastaanotolla

• Saostuskaivo  - eli erään putkimiehen tapaus

Koko tuotanto

Antero-sarja

• Vanikan palat, romaani, 2004 Otava
• Toiset kengät, romaani, 2007 Otava
• Kuperat ja koverat, romaani, 2010 Otava
• Taivaanvartijat, romaani, 2013 Otava
• Elohopea, romaani, 2016 Otava
• Leimikot, romaani, 2018 Otava

Muut teokset

• Johannes puhuu Prochorokselle, runokokoelma, 1989 Kirjayhtymä
• Kalevalan juhlavuoden painoksen kuvitus, 1999 Otava
• Vedostuksia. Suomalaista taidegrafiikkaa 2000-luvulta, yhdessä Tiina Nyrhisen kanssa, 2003 Otava
• Apupata, kokoelma lyhytproosaa, 2011 Otava
• Piisamiturkki ja muita kertomuksia, novelleja, 2015 Otava
• Esi-isät, kertomuskokoelma, 2017 Otava
• Märkä turbaani, 2020 

• Esseitä antologioissa ja kolumneja lehdissä 1982 –(https://otava.fi/kirjailijat/hannu-vaisanen/)

Anni Kytömäki: Margarita

Anni Kytömäen Margarita voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2020. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana, mutta siinä oli kolme eri lukijaa, joten ääniherkälle siitä tuli liikaa ärsykkeitä ja jatkoin kirjan lukemista paperiversiona. Pelkän takakansitekstin perusteella en olisi valinnut tätä kirjaa luettavaksi, ellen olisi tiennyt sen olevan Finlandia-ehdokas. Esittely on mielestäni mitäänsanomaton.

Margarita vaatii lukijalta paljon, monella tavalla. Ensinnäkin painopaperi on valmistettu kuidusta, jossa 50 prosenttia on kierrätettyä ja 50 prosenttia peräisin FSC-sertifioiduista metsistä. Se on hieno eettinen valinta, mutta kierrätyskuitu ehkä aiheuttaa sen, että sivut ovat ohuita. Monta sivua kääntyy yhtä aikaa, ja lukeminen keskeytyy, kun ei enää tajuakaan, miten teksti nyt näin jatkuu. 

Kiinnitän lukiessani aina huomiota kirjojen kieleen ja nautin hyvästä ja selkeästä suomen kielen käytöstä. Margaritassa huomio kiinnittyy väkisinkin kirjan kieleen. Se on taitavaa, kuvailevaa, ja kirjailija käyttää erikoisia verbejä kuin tavaramerkkinään. Minulle kieli toimi kuitenkin ehkä päinvastoin kuin oli tarkoitettu. Erikoiset verbit antoivat minulle joka kerta ikään kuin sähköiskun ja veivät huomioni itse lauseesta ja itse tekstistä. Toisinaan ihailin, mutta toisinaan, enimmäkseen, ärsyynnyin ja ihmettelin, mitä tämä nyt sitten on.

    "Kun kävelen metsään, polku maiskuttelee askeliani vaimeasti."        

    "Sikistyn helmeksi hänen rintaansa vasten."      

    "Ilta lipoo paljasta ihoa." 

Tapahtumat tapahtuvat kahdessa aikatasossa, ja kertojia on useita. Lukiessani mietin, oliko kahden aikatason käyttö aivan tarpeellista. Olisiko sota-aikaan voinut viitata lyhyemmin ilman kokonaisia lukuja? Minulla oli myös vaikea hahmottaa, kuka puhuu, kenen tarinaa kerrotaan, kuka on kulloinkin "minä". Verhotun perustarinan kaivaminen esille höytyvien takaa turhautti. 

Vaikka pidänkin itseäni kokeneena lukijana, ja ymmärrän kyllä rivien välejä, ennakointeja, takaumia ja muita kirjallisia keinoja, koin lukemisen aikana ärsyyntymistä ja stressiä. Mietin, oliko perustarinaan ympätty liian monta sivutarinaa, liian paljon asiaa, liikaa häivytyksiä ja kerroksia, liian paljon teemoja. Olisiko jotain voinut karsia? Olisiko Sennin tarina riittänyt? Olisiko joitakin henkilöitä voinut jättää pois? Esimerkiksi Mikon tarina oli mielestäni vähän liian isossa roolissa ja jopa melko epäuskottava.

Lisäksi kirjaa lukiessani mietin, olivatko kirjan jotkut faktoina esitetyt asiat todellisia faktoja: Aloitettiinko avohakkuut todellakin jo 1950-luvulla vai vasta myöhemmin? Käytettiinkö jo tuolloin metsäkoneita ja "telaketjutraktoreita"? Eivätkö ne jälleenrakennuksen myyntipuut kaadettu "metsien miesten", eli huonoissa kamppeissa palelevien metsätyömiesten ihmistyövoimalla ja justeereilla, ja eikö tukit vedetty hevosrekien avulla metsästä pois? Eikö juuri tällaisia kuvia ole historian kirjoissa? Käsitykseni mukaan koneellinen metsätyö aloitettiin vasta paljon myöhemmin. Tämä liittyy myös Mikon tarinan epäuskottavuuteen.

Käsitykseni mukaan 1950-luku oli vielä melko perinteisten arvojen aikaa varsinkin naisten työelämän osalta. Olisiko todellakin voinut olla niin, että naistoimittaja olisi ollut Korean sodasta raportoiva journalisti, ja vieläpä ihan itsekseen maailmalla? Kaiken lopuksi en pääse eroon ajatuksesta, että olikohan 1950-luvun kylpylässä pihavoimisteluja ja puusta tehty vesiliukumäki pihalla? Miten se edes toimisi? Näistä asioista pitäisi keskustella jonkun historian asiantuntijan kanssa tai alkaa itse selvitellä niitä. Vai takerrunko vain kokonaisuuden kannalta turhiin yksityiskohtiin?

Kirjassa oli myös paljon hyvää. Sennin persoona ja hänen tarinansa ovat mielenkiintoisia. Sennin ja äidin suhde on lämmin ja hyvä, ja positiivista on, että äiti alkaa myös elää omaa elämäänsä, kun Sennin tilanne paranee, eikä Senni enää tarvitse häntä. Oli mielenkiintoista ja minulle aivan uutta tietoa tutustua hyperemesis gravidarum - sairauteen, eli hyperemeesiin. Se oli kuvattu hyvin.

Oli myös mielenkiintoista tutustua jokihelmisimpukoihin eli raakkuihin. Loppupuolen pelastusoperaatio on mielestäni kirjan parhaimpia kohtia. Erään ihmissimpukan avautuminen luo positiivista tulevaisuuden kuvaa ja toiveikkuutta.

Mielestäni Anni Kytömäen Margarita-kirjassa on paljon hyvää, mutta myös liikaa kerroksia ja teemoja, ja olisin toivonut rönsyjen karsimista. Minä olisin voinut valita Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa. Tosin lukematta on vielä  Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä, jota olen kuullut kehuttavan ja joka kiinnostaa minua.

Palkinnon valitsija kapellimestari Hannu Lintu arvosti kirjan kuitenkin parhaimmaksi. Olkoon siis niin.

Hannu Lintu kirjoittaa kirjeessään Anni Kytömäelle seuraavasti:

“Kirjan kieli viettelee mukaansa ja sen kerronta kannattelee lukijaansa värikkään jatkumonsa aalloilla. Kuvaat taitavasti paitsi sitä nollahetkeä, josta Suomen kasvu kohti modernia yhteiskuntaa alkoi, myös yksilön ponnisteluja tuon kasvun välillä järjettömissäkin käänteissä. Osoitat, että kaikki taistelut – niin sota kuin jälleenrakennuskin – aiheuttavat omat uhrinsa. Me lukijat tiedämme, että nuo ponnistelut paremman tulevaisuuden hyväksi jatkuvat edelleen.

Päähenkilösi Sennin poikkeuksellinen luonne, urheus, inhimillisyyden ja itsekkyyden yhdistelmä, sekä hänen luonnon ja ihmisten aktivoima mielikuvituksensa saavat lukijan pitämään häntä ystävänään. Kirjasi muistuttaa meitä siitä, että vakavimmat vammat eivät ole fyysisiä. Pahimmat vauriot kohdistuvat mieleen, ja sellaiset vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Tästä luonto toimii hyvänä vertauskuvana.” (https://www.sttinfo.fi/tiedote/kaunokirjallisuuden-finlandia-palkinto-anni-kytomaen-margaritalle. Luettu 25.1.2020)

 

Marjatta Sarpaneva: Timo Sarpaneva: taide ja elämä

Marjatta Sarpaneva (o.s. Svennevig) on tehnyt kulttuuriteon kirjoittamalla kirjan miehestään Timo Sarpanevasta, hänen taiteestaan ja parin yhteisestä elämästä. Kirja oli Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2020, ja olisin suonut sen vaikka voittavan, niin valtavan suuren vaikutuksen kirja minuun teki. 

Marjatta Sarpaneva valottaa Timo Sarpanevan nousemista Suomen ykkösrivin muotoilijaksi lapsuuden köyhistä oloista ja koulunkäynnin vaikeuksista huolimatta. Mukana on Iittalan historian lisäksi Suomen nousu kansainvälisen desingnin huipulle, ja mm. suuret maailmannäyttelyt, joiden suunnitteluarkkitehtinä Sarpaneva toimi. Näyttelyt olivat kokonaistaideteoksia, ja viimeistä piirtoa myöten hiottuja, kuten koko Sarpanevan tuotanto.

Timo Sarpanevan käyttämä materiaalikirjo ja tuotanto on valtaisa. Hän ylitti raja-aitoja ja suunnitteli kevyen ja helpon tuntuisesti mitä vain: tekstiilejä, pannumyssyjä, tyynymalleja, ryijyjä, valurauta- ja posliiniastioita, teräsastioita sekä ainutlaatuisia lasiveistoksia ja teolliseen tuotantoon suunniteltuja lasiastioita ja sisustusesineitä, joita valmistetaan edelleen. Esimerkiksi Festivo-kynttilänjalka on ollut yhtäjaksoisesti tuotannossa vuodesta 1967 lähtien, ja niitä on myyty miljoonia kappaleita.

Mielestäni yksi hienoimmista ja edelleen ajankohtaisista töistä olisi miesten Juniper-puvut, joihin Sarpaneva suunnitteli kankaat, mallit, ja jopa napit. Supertyylikkäitä ne olisivat edelleen! Voisikohan joku suomalainen vaatturi ostaa niiden mallit ja kaavat ja ottaa ne uudelleen tuotantoon? 

Marjatta Sarpaneva on tallentanut ja dokumentoinut huolellisesti miehensä tuotantoa ja myös muisteluja. Hän esittelee varsinaisen tuotannon lisäksi paljon myös piirustuksia, maalauksia ja luonnoksia. 

Iittalan historia on mielenkiintoinen. Lasimuotoilu on äärimmäisen mielenkiintoista ja hallittua tiimityötä.  Iittalasta ja suomalaisesta designista on voinut olla ylpeä. Siksi oli aivan sydäntä raastavaa lukea, kuinka Iittalassa tuhottiin Sarpanevan töitä 1980,  ja kuinka Iittala lopulta kohteli ykkössuunnittelijaansa ja ajoi hänet ulos talosta nöyryyttävää saneeraussopimusta tarjoten. Positiivinen mielikuva suomalaisesta ikonisesta yrityksestä sai ison kolauksen.

Lisäksi järkytti suomettumisen ajan taistolaiset kulttuuritoimittajat, jotka kirjan mukaan tuomitsivat Timo Sarpanevan elitistiseksi taiteilijaksi ja - kuin talebanit -  pyyhkivät Sarpanevan nimen "sopivien taitelijoiden" listalta.

Sarpanevan yksittäisten veistosten huutokauppahinnat nousivat satoihintuhansiin markkoihin, ja maailman taidemuseot kilpailivat niistä. Samaan aikaan perhe eli kuitenkin suorastaan taloudellisessa kurjuudessa, koska raha-asioita hoitaneet henkilöt tekivät ikävän verokuprun ja aiheuttivat perheelle velkataakan.

Marjatta Sarpanevan oma taitelijuus tuli esille, kun hän vielä toimi mallina. Hän suunnitteli silmälasikehyksiä, ja suunnittelijan ura eteni lupaavasti, mutta oli lyhyt, koska perheeseen ei sopinut kahta taiteilijaa. Oman uran sijasta hän alkoi toimia miehensä suunnitelmien puhtaaksipiirtäjänä.

Marjatta Sarpaneva suunnitteli ja ompeli vaatteitaan, ja myös Linnan juhlien upeita asujaan.Varsinaisesti Marjatta Sarpanevan taiteilijuus tuli esille upean viitan ja tiaran suunnittelemisessa ja ompelemisessa. Viitta ja tiara saivat arvoisensa juhlapäivän ikääntyneen pariskunnan hääpäivänä 1997, jolloin pari oli ollut yhdessä jo vuosikymmeniä.

Marjatta Sarpaneva oli  Timo Sarpanevan taustalla, mutta ei varjona, vaan fiksuna, vahvana ja ihailtavan itsenäisenä. Hän vastasi arjen sujumisesta. 

Kirjassa puhutaan yksityiselämän ikävistäkin asioista, mutta tyylikkäästi ja puolisoa kunnioittaen. Kirjan kantavana voimana on rakkaus. Lisäksi läpikäyvää on taiteen arvostus ja ihmisten kunnioittava kohtelu.

Sarpanevien avioliittokuvio oli omanlaisensa, mutta heille itselleen luonteva. Ensimmäisen vaimon, Pi Sarpanevan ja Marjatta Sarpanevan välille, syntyi elinikäinen ystävyys, jota ei rasittanut mustasukkaisuus, riidat tai muut negatiiviset tunteet. Naisten välinen ystävyyskin tulee osaksi tästä kirjasta miellyttävästi välittyvää rakkauden taikapiiriä.

Marjatta Sarpanevan Timo Sarpaneva: taide ja elämä -kirja on erittäin mielenkiintoinen, johdonmukainen ja hyvin kirjoitettu kirja, jota voin lämpimästi suositella.

Kiitos kirjasta!

                              ****

Marjatta Sarpaneva oli Arto Nybergin haastateltavana 21.12.2020 ohjelmassa Sarpaneva Sarpanevasta. Haastattelussa tulee esille erittäin fiksu ja sympaaattinen nainen, joka herättää kunnioitusta. (Yle Areena https://areena.yle.fi/1-50659633 / katsottavissa toistaiseksi. Luettu 18.1.2021)