Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän: Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita

 

Joskus liikaa, aina liian vähän: Oopperalaulaja Helena Juntusen elämätarinoita (2023) on Helena Juntusen ja Petri Tammisen yhteistyön tulos. Lukijalle osoitettussa kappaleessa Tamminen valottaa, miten kirja on syntynyt. Tuli mielenkiintoinen kirja mielenkiintoisesta persoonasta, joka on ponnistanut Oulun läheltä Kiimingistä maailmantähdeksi.

Juntusesta välittyy positiivinen kuva. Teksteissä on mukana itseironiaakin kivalla tavalla. Tähteys ja tavallisuus tuntuvat olevan mukavasti samassa persoonassa. Tamminen sopii mielestäni hyvin kirjoittajapariksi. Lyhyet lauseet ja lyhyet luvut sopivat tarinoihin hyvin. Lisäksi Tamminen on kirjoittanut omalta osaltaankin huijarisyndroomasta, joka Juntustakin aika ajoin vaivaa.

Oli mielenkiintoista lukea oopperalaulajan työstä: kehon äärimmäisestä treenamisesta äänen tuottamiseksi, kielten merkityksestä, rooleihin valmistautumisesta ja myös odottamattomista käänteistä, joista Juntunen on selvinnyt hämmästyttävän nopeasti. Täytyy olla rautainen ammattitaito ja keskittymiskyky sekä hyvä muisti, että voi opetella roolin matkalla esiintymispaikalle, kun olikin vahingossa opetellut väärän roolin.

Juntunen kertoo avoimesti myös elämänsä rosopuolista. Etuliepeessä teosta kuvataan näin: "Pysäyttävä, kiertelemätön ja lämpimän humoristinen kirja klassisen musiikin maailmasta sanoo suoraan ja lumoaa rytmillään." Niinpä. Tämä oli ilahduttava lukukokemus!

Joskus liikaa, aina liian vähän: Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita on Botnia-palkintoehdokkaana. Palkinnoista ja ehdokkaista voi lukea lisää alla olevasta linkistä:

https://www.munoulu.fi/kulttuuri/vahvojen-kertojien-vuosi-botnia-palkinnon-ehdokkaat-uskalsivat-tarttua-arkoihinkin-aiheisiin/ (Luettu 3.11.2024)

Petri Tamminen: Mitä onni on

Minulla on Petri Tammisen tuotantoon tutustumisprojekti menossa. Aion lukea koko hänen proosatuotantonsa. Olen Tammisen lyhyiden lauseiden, lakonisen huumorin ja rivienväli-informaation suuri fani.

Mitä onni on - romaani ilmestyi 2008. Se kertoo keski-ikäisen kirjailijan kriisistä, kun työt eivät suju, ja vaimokin näyttää vanhalta ja väsyneeltä. Eikös vain hän ole alkanut tuntumaankin kylmältä? Mies vatvoo olojaan ja  avioliiton turruttavuutta. Hän makaa sohvalla ja katsoo urhieluruutuja. Välillä hän pelaa pöytätennistä Hannun kanssa. Vaimo pyörittää arkea, lapset kitisevät, mies haaveilee onnesta ja suunnittelee onnellisuudesta kertovan kirjan kirjoittamisesta. Kirjalla on jo työnimi "Mitä onni on". Se on tarkoitus toteuttaa yhdessä Hannun kanssa. Kirjailija kirjoittaa ja Hannu kuvittaa.

Kirjaa varten saadaan apuraha, jonka turvin matkataan Ahvenanmaalle, Ouluun ja Kööpenhaminaan tekemään tutkimuksia ja haastatteluja.  Kööpenhaminassa houkuttelee kirjailijan nuoruudenrakkaus Liselotte, jonka yhteystiedot kirjailija etsii netistä. Mies aloittaa virkistävän viestittelyn ja sähköpostitulvan. Liselotte antaa vastauksissaan sopivasti virikkeitä siihen suuntaan, että kirjailija ja Hannu päättävät todellakin lähteä Tanskaan onnea etsimään. Lapset itkevät ja haluavat mukaan. Vaimo tuijottaa kattoon, kun mies kertoo, että heillä on tarkoitus asua Liselotten luona vierailun ajan. 

Keskeiset henkilöt kirjailija, Hannu, Liisa sekä haaveiden Liselotte on kuvattu hyvin. Tavatessaan Liselotten uudelleen vuosien jälkeen kirjailija huomaa, että Liselotten piirteet ovat vuosien saatossa muuttuneet yllättävän kuivakkaiksi. Hannu on elämäänsä selittelemätön, törmäyksiä pelkäämätän, hieman vastenmielinenkin tyyppi. Onko hän itsekäs vai vain oma itsensä? Kun kirjailija haaveilee onnesta, Hannu syö karkkia, nauttii elämästä ja uskaltaa tarttua onnen, kun se tulee vastaan - useimmiten naisen hahmossa. Liisa-vaimo on viisas, ja antaa näkökulmia sekä miehen kirjaan että miehen  kriisiin. Hänellä on ihailtavan selkeät rajat ja myös omaa elämää. Hän pystyy näkemään asioiden ytimeen. 

Juuri, kun kirjailijan Tanskan-reissu alkaa olla lopuillaan, palikat loksahtavat paikoilleen,  ja onni löytyy yllättäen. Pitää vain mennä tarpeeksi kauas, jotta sen voi saavuttaa.

Onnen etsimisreissun lisäksi Petri Tammisen Mitä onni on on samalla kirja kirjan kirjoittamisesta, vähän niin kuin Mika Waltarin Neljä paivänlaskua.

Lisätietoa Petri Tammisesta ja hänen tuotannostaan löytyy linkistä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Petri_Tamminen (Luettu 20.1.2024) 

Tuotantolistasta puuttuvat tuoreet lastenkirjat:

Ajatusten vahtimestari (kuvittanut Ninka Reittu) vuodelta 2023 sekä Kun kohtaat avaruusolennon: viisi tärkeää ohjetta (kuvittanut Valpuri Kerttula) vuodelta 2019.

Tästä linkistä pääsee lukemaan postauksia Tammisen tuotannosta omassa blogissani. Osassa Tamminen on toinen kirjoittaja tai yksi tekijöistä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Petri+Tamminen

Lyhyempiä kommentteja voi lukea myös blogin Instagrammista https://www.instagram.com/kirjakirjokansi/

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

Omaelämäkerta on faktapohjainen, elämäkertoihin kuuluva teos, joka kuvaa kirjoittajansa elämän vaiheita. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Omael%C3%A4m%C3%A4kerta. Luettu 5.12.2021).

Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, osana tapahtumia, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Autofiktio. Luettu 5.12.2021)

Antti Röngän Nocturno 21:07 -kirjasta en oikein osaa päättää, kumpaa lajityyppiä se edustaa. Ehkä se on omaelämäkerta ja jatkumoa aiemmin ilmestyneille Jalat ilmassa ja Silloin tällöin onnellinen, jossa toisena kirjoittajana on Röngän isä Petri Tamminen. Olen nimennyt nämä mielessäni terapiatrilogiaksi. Onhan taustalla raju ja pitkäkestoinen koulukiusaaminen, joka vei herkän (ehkä erityisherkän) nuoren itsetunnon ja aiheutti valtavaa ahdistusta, vakavan masennuksen ja itsemurhayrityksen.

Nocturno 21:07 käsittelee pojan seksuaalista heräämistä ja siihen liittyviä  syyllisyyden- ja itseinhon tunteita. Päättelin, että pitkäkestoinen ja raju koulukiusaaminen ja herkän pojan seksuaalinen herääminen tapahtuivat samaan aikaan, joten kiusaaminen vaikutti myös kaikkein intiimeimpään elämänalueeseen kestäen aikuisuuteen asti. Poika on lukossa, eikä voi puhua kenellekään tunteistaan. Ahdistus, masennus ja itseinho ovat seurana aikuisuuteen asti. Kyse on vakavasta asiasta.

Antti Rönkä kirjoittaa vaikeista asioista itseään säästämättä. En tiedä, onko masturbaatioista koskaan ennen kirjoitettu kirjaa. Masturbointi on niin keskeisessä osassa tässä kirjassa, että se on ikään kuin kirjan toinen päähenkilö. Välillä lukija tuntee suorastaan liukastuvansa siemennesteeseen. Voi olla, että tämä on joillekin lukijoille liikaa.

On iso riski kirjoittaa tällaisista asioista niin avoimesti kuin Rönkä tekee. Toivon, että (keski-ikäisetkin) lukijat kuitenkin osaisivat lukea kirjaa niin, että he näkisivät sen nimenomaan pinnan alla olevien asioiden esille nostajana. Ei siis puhuta pelkästään ylikorostuneesta masturboinnista, vaan ulkopuolisuuden kokemuksesta, (erityis)herkkyydestä, ahdistuksesta, häpeästä ja, kiusaamisen jättämistä haavoista. Antti Rönkä voisi mielestäni ansaita jonkin mielenterveyttä edistävän tahon huomionosoituksen tai palkinnon. 

Antti Rönkä on nuori (syntynyt 1996) lahjakas kirjailija, jonka kieli on kaunista ja kuvaavaa. Hän tekee tarkkoja ja moniaistisia havaintoja. Toivon, että tämä terapiatrilogiaksi kutsumani sarja toimi kirjoittajalle itselleen puhdistavana kokemuksena ja johdattaa hänet häpeästä valoon (Miia Moision Häpeästä valoon - kirjaan viitaten). 

Kirjan kiitoksissa on liikuttavasti mainittu "äiti & isä". Toivon, että matka valoon jatkuu. Toivon, että vapaus ja ilo tulevat elämään vaikeiden kokemusten jälkeen.  Jään odottamaan, mitä taitava kirjailija saa aikaiseksi vaikeista tunteista vapautumisen ja ilon kautta.

Alla olevista linkeistä voi lukea aikaisemmat postaukseni Röngän kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jalat+ilmassa

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Silloin+t%C3%A4ll%C3%B6in+onnellinen

Petri Tamminen: Se sano. Unohtumattomat lausahdukset

Petri Tamminen on lyhyiden lauseiden mies. Hänellä on taito kirjoittaa painavimmat asiat rivien väleihin. Se sano - kokoelmaan hän on koonnut ihmisten sanoja ja sanontoja, joilla on ollut kuulijoihin lähtemätön vaikutus ja jotka ovat jääneet mieleen koko loppuelämäksi.

Se sano -kirjan repliikeissä on ihmisten koko sen hetkinen elämä. Repliikit voivat olla tosi ikäviä ja latistavia - tai harvemmin kannustavia. Ne ovat voineet loukata syvältä, mutta vuosien myötä niiden sanojille voi ehkä antaa jo anteeksi. 

Tamminen valaisee kokoelmassa kuitenkin juuri ne kohdat, joita ei sanota; koko ympärillä olevan elämän ennen puheena olevaa hetkeä. Repliikin esittäjä ei ehkä päästele totuuksia suustaan pahuuttaan, vaan ehkä ymmärtämättömyyttään, omien pettymystensä vuoksi tai liian suuren surun painon alla. Tai sitten hän toimii ammatillisen varovaisesti. 

Se mitä ei sanota, valaistaan erityisen hienosti näissä kolmessa elämäntarinassa:

        

PALAPEILI

Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi. Isä katseli minua palapeilin kautta.

        Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa pian kattella 
        hoikempaa.

Peilin kautta saatana sanoi.

 

ME MUUT

Neuloin pikkusiskolle villasukat, mutta sisko kuoli ennen yksivuotispäivää. 

Muistan kuinka äiti puki vauvaa arkkuun ja itki. Pari päivää myöhemmin kävimme äidin kanssa kylällä. Äiti polki, minä  istuin pyöränjopparilla. Tuli joku tuttu vastaan, ja äiti pysähtyi juttelemaan: 

Mieluummin minä olisin antanut kenet tahansa noista muista.                    

 

 LÄHELTÄ

Sain keskellä päivää soiton lukion terveydenhoitajalta. Meidän poika istui siellä vastaanotolla.

  Mitä on tapahtunut, minä hätäännyin.

Ei mitään vielä, sanoi se terveydenhoitaja, mutta hän nyt sillä  soittaa kun  poika on kuulemma paikan jo katsonut ja aikataulut on tutkittu.

  Eli junarata vissiin kulkee jostain siitä teidän läheltä?

 

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen - Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta

Isä Petri Tamminen kysyy pojaltaan Antti Röngältä kuulumisia, ja tästä seuraa melkoinen määrä sähköpostikirjeitä. Aluksi keskustellaan lähinnä kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Vähitellen päästään käsittelemään muita pelkoja, joita kummallakin on ja on ollut runsaasti.

Pikkuhiljaa mennään yhä syvemmälle Antin elämän suuriin traumaattisiin pelkoihin, joista isällä ei ole ollut tietoa ja jotka ovat jättäneet syvät arvet Anttiin. Isä kysyy itseltään täynnä syyllisyyttä, miksi hän ei nähnyt, miksi hän ei ymmärtänyt, miksi hän antoi väärän toimintamallin tai vääränlaiset ajatukset malliksi.

Kirjan aihe on rankka, mutta on ihanaa ja helppoa lukea kahden erittäin taitavan ja fiksun kirjoittajan selkeää ajattelua ja punnittuja virkkeitä. Luin kirjan parissa päivässä ja pidin siitä 200-%sesti. Rehellisyys on viiltävää, koskettavaa ja rohkeaa.

Petri Tammisen Musta vyö ja Antti Röngän Jalat ilmassa muodostavat tämän yhteisen kirjekirjan kanssa kokonaisuuden. Suosittelen lukemaan kaikki. Järjestyksellä ei ole muuten väliä, mutta Silloin tällöin onnellinen kannattaa lukea viimeiseksi. Tällöin kokonaisuus hahmottuu parhaiten. Minä luin Mustan vyön ensin, ja sen jälkeen  Jalat ilmassa.

Näistä linkeistä pääsee lukemaan postaukseni Musta vyö- ja Jalat ilmassa -romaanista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Petri+Tamminen

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Antti+R%C3%B6nk%C3%A4

Kiitos kirjoista Antti Rönkä ja Petri Tamminen!

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Röngän "Jalat ilmassa on rehellinen, omakohtainen kertomus siitä, miten kiusaaminen jättää arvet, jotka eivät parane koulun päätyttyä. Vahva kaunokirjallinen debyytti kuvaa viiltävän tarkasti, millaista on kantaa häpeän taakkaa."

Kirjan kansikuva tuo mieleen sanat: hajonnut, rikki, rikottu, sotkettu, häväisty. Kirja kertoo vuosia jatkuneesta sadistisesta koulukiusaamisesta ja arvista, joita päähenkilö Aaro kantaa aikuisuuteen asti. Aaro ei puhunut kenellekään asiasta. Vähitellen hän alkoi uskoa, että näin kuuluukin olla, ja on vain oikein, että häntä piinataan, kiusataan, häväistään ja pahoinpidellään.

Vielä opiskeluja aloittaessaankin Aaro tuntee jatkuvasti pelkoa, ahdistusta ja häpeää. Tyylikäs pukeutuminen antaa hieman suojakuorta, mutta lähestyvä nuorisoporukka saa aikuisen miehen säpsähtämään ja varomaan, mihin suuntaan katsoo.

Välillä menee hetken paremmin. Voi jopa hengähtää. Kunnes eräänä perjantai-iltana kaupan kassajonossa parin tyypin näkeminen ja sanaparin vaihto saavat padot murtumaan.

Antti Rönkä kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta. Teksti pysyy hyvin kasassa, ja kieli on selkeää. Aiheen rankkuudesta huolimatta sentimentaalisuuteen ei sorruta, eikä irtopisteitä yritetä noukkia. Teksti etenee viileästi asiatasolla. Se on koskettavaa.

Jalat ilmassa on hieno kirja, jota voi suositella - eikä pelkästään koulun kanssa tekemisissä oleville.

Onneksi myös Aaron juokseminen alkaa vähitellen taas sujua, kun elämässä kääntyy uusi sivu.

                                                                  ***

Samoihin aikoihin kuin Röngän Jalat ilmassa ilmestyi myös isä Petri Tammisen Musta vyö sekä Röngän ja Tammisen yhteinen kirjekirja Silloin tällöin onnellinen. Kannattaa lukea kaikki kolme.

Petri Tamminen ja Antti Rönkä ovat Maarit Tastulan haastateltavina ohjelmassa Isä, poika ja elämän hauraus. Ohjelma on katsottavissa Yle Areenassa toistaiseksi.

https://areena.yle.fi/1-50289317#autoplay=true

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen on totuttu liittämään niukkoihin, hauskoihin, ironisiin ja itseironisiin teksteihin. Uusin kirja, Musta vyö, on erilainen. Se on vakava kirja, ei ollenkaan hauska, paitsi ehkä tahattomasti silloin, kun kuvataan päähenkilön pään sisäistä eri tilanteiden  havainnointia näennäisen pysähtyneissä tilanteissa, kuten vaikkapa muistotilaisuudessa. Musta vyö käsittelee isän kuolemaa, surua ja suruvuotta, masennusta ja kuolemanpelkoa. Asiat on käytävä läpi. On otettava selvää, kuka ja millainen isä oikein oli, ja millainen itse on ollut poikana.

Isä oli liikunnallinen ja aktiivinen, ulospäin suuntautunut ja itsevarma. Poika on hiljainen pohdiskelija ja havainnoija, epävarma ihmisten seurassa, toisenlainen kuin isänsä. Vähän ennen isän kuolemaa poika saa sanotuksi arvostavia asioita isälleen. Äiti sanoi, että myöhemmin isä oli itkenyt huoneessaan. Isän kuoltua vyö ja sukat ovat konkreettiset hyvät muistot.

Isä on lukenut kaikki pojan kirjat, ja innostuu itsekin kirjoittamaan runoja ja pyytää pojalta palautetta. Poika miettii jälkeenpäin, miksi ei voinut oikeasti olla kiinnostunut, miksi piti olla ilkeä. Itsesyytökset ahdistavat poikaa, nyt kun isää ei enää ole. Miksi piti tehdä niin tai näin? Ei ole aina helppoa olla isä, eikä ole helppoa olla poika. Ei ole helppoa puhua ja olla avoin. Eikä äidillekään osaa sanoa mitään oikeaa, jotain murahteluja vain. Omien lasten kohtaaminenkaan ei oikein tunnu onnistuvan. Mitä niiden kanssa nyt puhuisi? Mitä ne oikein ajattelevat ja mistä ne oikein ovat kiinnostuneita?

Kirja on hyvin rehellinen. Vaimon positiivisuus, huolehtivaisuus ja keskusteluissa antamat näkökulmat ovat mielenkiintoisia, rakkaudellisia. Niiden avulla mies jaksaa taas. Välillä vaimon on kuitenkin korotettava ääntään, jotta saa viestinsä perille miehelle, joka makaa olohuoneen matolla tai pihakeinussa, eikä muista täyttää tiskikonetta tai tehdä ruokaa, vaikka niin sovittiin.

                                                              ****
Tämän jälkeen kiinnostaa lukea myös Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän sähköpostikirjekirja Silloin tällöin onnellinen, joka kirjoittamisen lisäksi käsittelee isänä ja poikana olemista sekä kohtaamisen vaikeutta. Myös Antti Röngän esikoiskirja Jalat ilmassa kiinnostaa, ja onkin jo itse asiassa kirjastossa odottamassa.

Granta - uuden kirjallisuuden areena 5: Venäjä

Granta-aikakauskirjoihin tutustuminen on edennyt osaan 5. Sen teemana on Venäjä. Kansikuvassa on kaksipäinen kotka, jonka päät näyttävät hieman kajahtaneilta. Suhtauduin aluksi tähänkin Grantaan epäillen, kuten aiempaan Seksi-teemaiseenkin.

Myönnän sivistymättömyyteni. Kokemukset venäläisen kirjallisuuden klassikoista ovat olleet jotenkin masentavia. Tiedän niiden olevan suurta kirjallisuutta, mutta ne nimet, lukuisat lempinimet ja kutsumanimet ovat sekoittaneet turhauttavasti pieniä aivojani. Lisäksi venäläinen mielenmaisema on tuntunut niin erilaiselta, että siihen on ollut vaikea samaistua. Myös maailmantapahtumat vaikuttivat innottomuuteni ryhtyä lukemaan kirjaa.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus on luettu joskus nuoruudessa, ja pidinkin siitä. Tšehovin novelleista ja näytelmistä jotkut "pakolliset" ovat tuttuja. Olen lukenut myös Semjonovin Kevään seitsemäntoista hetkeä, mutta enimmäkseen venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni on heikkoa. Nykykirjallisuudesta olen lukenut vain Alexandra Marininan  Anastasia Kamenskaja  -dekkarit, muistaakseni kaikki, ja pitänyt niistä Kamenskajan ylivertaisen persoonan vuoksi.

Klassikoiden jättämä kankeus osoittautui turhaksi. Granta 5 käsittelee teemaansa kivasti ja ennen kaikkea monipuolisesti eri näkökulmista, mm: venäläisen nykykirjailijan novelli syöpähoidoista, vironvenäläisyys, venäläinen lapsuus, isoäidin aikainen Neuvostoliitto ja Stalinin aika, ydinvoimalaonnettomuus ja sen seuraukset, Viron neuvostomiehitys, venäläisen vodkan syvin olemus sekä Neuvostoliiton ja Suomen kirjalijaliittojen yhteistyö 1970-luvulla, aikana, josta minullakin on muistoja. Kirjoittajina on eri kansalaisuuksia edustavia kirjailijoita ja toimittajia.

Nämä tekstit ansaitsevat mielestäni tulla nostetuiksi esille:

Ljudmila Ulitskaja: Elon povi (Rintasyöpä ja hoidot)

          Petri Tamminen: Ruotsi  (Kivasti verhottu naapurivallan uhka)

Ksenia Melnik: Noita (Nuori migreenipotilas viedään noidan hoidettavaksi.)

Angela Pelster: Karatšaijärven pojat (Ydinonnettomuus ja ydinjätteen käsittely. Huh! Se kaikki on siellä vieläkin.)

Markus Nummi: Kiitos Neuvostoliitto (anteeksi Venäjä) (Isänsä Lassi Nummen aikaisen Suomen kirjailijaliiton kohtaaminen Neuvostoliiton kirjailijaliiton kanssa. Neuvostoliiton painostus ja vaikuttaminen Suomen kirjallisuuteen: Tällaistako se todella oli?! Lisänä tutut jääkiekkonimet ja pikkupoikien fanitus)

Lopuksi voi kurkistaa Karatšaijärvestä kertoviin linkkeihin, jos uskaltaa:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karat%C5%A1ai

https://www.voice.fi/ilmiot/a-53691  (Varoitus: Sisältää asian lisäksi mainoksia.)

Petri Tamminen: Suomen historia - Isoja asioita, pieniä näkökulmia

Petri Tamminen on lyhyiden lauseiden mies. Pidän hänen huippuunsa hiotusta lakonisesta ilmaisutavastaan, jossa sanojen ja lauseiden välit ovat täynnä informaatiota. "Tamminen on kuvaillut esikoisteoksensa Elämiä (1994) tyyliä seuraavasti: Rivien välit kirjoitin tilaviksi, toivoin, että lukija mahtuisi niihin ja toisi mukanaan omat muistonsa. Tämä perusajatus on mukana kaikissa kirjoissani."
(https://fi.wikipedia.org/wiki/Petri_Tamminen)

Kirjoja ei todellakaan venytetä turhaan. Lyhyt tyyli toimii myös Suomen historia -kirjassa, jossa esitellään keskeisiä tapahtumia vuosilta 1917 - 2017. Siinähän ei ole mitään erikoista, mutta erikoista on se, että suuret asiat esitellään pienestä näkökulmasta, yksittäisen ihmisen muistona. Suomen historiassa on vain 157 sivua, ja tekstit ovat lyhyitä, joten kirjan lukee tunnissa, mutta kyllä tekstit raksuttavat mielessä pitempään.

Tammisen Suomen historia on mukava lisä 100-vuotiaan Suomen juhlistamiseksi. Pitääpä palata muihinkin hänen kirjoihinsa.