Sally Salminen: Katrina, suomentanut Juha Hurme

En ollut ennen kuullutkaan ahvenanmaalaisesta Sally Salmisesta. Facebookiin Kirjallisuuden ystävät -ryhmä antoi taas kerran vinkin. Kiitos siitä.

Salmisen esikoiskirja Katrina ilmestyi ruotsiksi 1936. Hän kirjoitti sen olleessaan New Yorkissa kotiapulaisena. Kirja käännettiin heti monille kielille. Suomeksi sen käänsi Aukusti Simojoki. Myöhemmin vasta Sinuhe egyptiläinen ohitti sen käännösten määrässä. Salmiselle ajateltiin myös Nobel-palkintoa,  F.E. Sillanpään ohi. Tämäkin on minulle uutta tietoa.

Sally Salminen kirjoitti 17 kirjaa, joista vain kuusi on suomennettu. Juha Hurme teki 2018 Katrinasta uuden suomennoksen, ja samalla hän teki todellisen kulttuuriteon nostamalla kirjailijan ja kirjan uudelleen esiin.

Kirja on loistava! Saarelaisten elämä on kuvattu vahvasti. Tarina on täysi ja todentuntuinen. Katrina on vahva persoona, mutta myös muut henkilöt ovat kokonaisia ja aitoja. Elämä saarella on köyhää ja haasteellista, mutta positiivinen vire ja selviäminen on koko ajan suuntana. Ilo pienistä asioista, sinnikkyys, vastuu omista teoistaan,  itsensä kunnioittaminen ja aito rakkaus ovat kantavina voimina.

Lukemisen aluksi tuli mieleen Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija, mutta mielikuva katosi nopeasti, ja Katrina lähti ihan omaan suuntaansa. Lukeminen eteni hitaasti, mutta se johtui eläytymisestä ja kirjan makustelemisesta. Kirja ei päästänyt otteestaan. Kun sain luetuksi kirjan loppuun, meni yöunetkin; niin vaikuttava lukukokemus se oli. 

Juha Hurmeen käännöksessä on joitakin yllättäviä nykyaikaisia sanavalintoja ja englanninkielisiä ilmauksia, jotka tuovat tarinaan mielestäni uuden lähestymistavan. Sanavalinnoilla vuoropuhelu saadaan kuulostamaan autenttiselta, korostamaan aikojen ja tapojen muuttumista sekä sukupolvien välisiä eroavuuksia. Juha Hurme ei varmaan kääntänyt tekstiä sanasta sanaan, vaan  myös tulkitsi tunnelmia ja tilanteita. Siksi hänen nimensä on syytä nostaa kirjan toiseksi tekijäksi.

"On aika nostaa Katrina sille kuuluvalle korkealle sijalle suomalaisessa kirjallisuudessa, ja Juha Hurmeen uusi, loistelias käännös totta totisesti sen tekee!" (http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/kev%C3%A4t-2018/katrina.html )

Varasin  kirjastosta heti lisää suomennettuja Sally Salmisen kirjoja. 

Juha Hurme, kiitos Katrinan suomennoksesta. Kiinnostaisiko suomentaminen muidenkin osalta? Jään odottamaan (ja tunnustan junttiuteni ruotsin suhteen).

Lisätietoa: 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sally_Salminen 

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005812244.html (Huom! Teksti ei näy kokonaan muille kuin HS:n tilaajille)

Juha Hurme: Niemi - Finlandia-palkinto 2017

No nyt se on selätetty! Juha Hurmeen Niemestä on kohinaa riittänyt siitä asti, kun se valittiin vuoden 2017 Finlandia-palkinnon voittajaksi. On myös keskusteltu siitä, voittiko se palkinnon oikeassa sarjassa, eli olisiko sen pitänyt voittaa Tieto-Finlandia kaunokirjallisuuspalkinnon sijasta.

Takakannen mukaan Niemi on

"maailmankaikkeuden kulttuurihistoriaa à la Juha Hurme. Kohottavia ja askarruttavia sattumuksia  hyödyksi ynnä huviksi alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 sellaisen niemennokan seutuvilta, josta jossain vaiheessa tuli Suomi."

Tekstistä löytyy termi "kulttuuripoliittinen aika-avaruus", ja se tarkoittanee sen kuvaamista, mitä samaan aikaan tapahtui eri puolilla Eurooppaa, ja miten maailman tapahtumat, aatteet ja toimet näkyivät Niemellä, kaukaisessa Ruotsin Itämaassa. Hurme pyrkii kuvaamaan historiaa näin.

Henkilöhakemisto on massiivinen ja huolellisesti tehty. Kirjallisuusviitteitä on paljon, ja niistä on löydettävissä itsellekin tuttuja nimiä ja teoksia, ja ne ovat yhä luettavissa. Kääntäjät mainitaan. Lukeneisuus ja sivistys näkyy.

Aluksi kirjasta tuli mieleen Sakari Topeliuksen Maamme-kirja. Onhan siinäkin historiaa, luonnontietoa, kansanperinnettä, kaunokirjallisuutta - monenlaista sekaisin. Ajattelin, että Hurme on halunnut päivittää sen nykyaikaan.  Niemessä on kielitiedettä, historiaa, etymologiaa, uskontotiedettä, kirjallisuustutkimusta, musiikkihistoriaa ja kansanperinnettä.

Saphosta kirjoittaessaan Hurme kirjoittaa myös omasta innostuksestaan ja lukemisen ja sivistyksen tärkeydestä:

Hänen pieninä palasina säilynyt tuotantonsa panee sydämen pumppaamaan hämmästyneenä ja onnellisena: on etuoikeutettua elää osana pitkää ihmisten ketjua maailmassa, jossa joku osasi kirjoittaa tähän tapaan 2500 vuotta sitten....(Niemi s. 63)

Hurmeen kirjasta heijastuu kirjailijan tutkiva mieli, kiinnostus elämää ja sen ilmiöitä kohtaan sekä innostus ja asioihin perehtyminen.  - Näin ainakin luulen; enhän tunne kirjailijaa henkilökohtaisesti. Niemessä Hurme saarnaa lukemisen ja sivistyksen puolesta, junttiutta vastaan, mutta hauskalla tavalla. Suomi on aina ollut monikulttuurinen, ja sekä kielemme että geeniperimämme on sekoitus monista eri kulttuureista.

Aluksi minä menin lankaan ja aloin lukea Niemeä tietokirjana "kaiken historiana". Uskoin Hurmeen lukeneisuuteen ja tietomäärään, mutta aloin epäillä, kun huomasin, että teoksessa ei ole yhtään lähdeviitettä, mikä kuitenkin on yksi tietokirjallisuuden peruskivistä. Kaunokirjalliset lähteet esiteltiin toki sitaattien yhteydessä.

Turussa 1727 toimineen urkurin Ludvig Petratzin maanisten toilailujen kuvaus  (Niemi s. 370) herättivät minut viimeistään tajuamaan, mistä on kyse. Kirjailija antoi myös vihjeen tyylilajistaan kertoessaan englantilaisen Laurence Sternen sanataiteesta Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet       - teoksessa:

 "..hävytön kertoja risteilee haarautuvien sivujuonien verkostossa. Todellisuuden irrationaalisuudelle ja elämän väistämättömälle kaaokselle hurahtanut kirjailija tykitti tekopyhää jäykkyyttä ja ennakkoluuloista tietämättömyyttä taitavan vinksahtaneella, faktaa ja fiktiota  ja vitsejä sekoittavalla tyylillään." (Niemi s. 394 )

Ha haa, kuten Hurme itse Niemessä! Lisäksi Hurme mainitsee myös teoksen esikuvia, mm. Francois Rabelais (n. 1494 - 1553) Pantagruel-teoksen esipuhe, jonka tyyli menee överiksi, paljon enemmän kuin Hurmeen oma tyyli. (Niemi s. 230)

Kyllä Niemi sittenkin palkittiin aivan oikeassa sarjassa: kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta kisailtaessa.

Airi Vilhusen kirjoittama blogiteksti osoitteessa http://kirsinbookclub.com/kirsinbookclub.com. on mielenkiintoinen, ja siinä on esillä myös Hurmeen omia ajatuksia.

Juha Hurmeen Niemi herätti kyllä tunteita:

• iloa verbaalisesta lahjakkuudesta ja lähdekritiikin tärkeyden korostamisesta
• hämmennystä tekstin totuudellisuudesta. Ateistin maailmankuva ja totuttujen asioiden kyseenalaistaminen voivat olla kova paikka joillekin lukijoille.
• ärsyyntymistä, koska olen hidas ja analyyttiinen lukija, ja kirjan lukeminen vei paljon aikaa muilta kirjoilta. Faktaa ja fiktiota sekoitettiin niin, että aloin epäillä, mitä uskallan kirjoittaa, eli jospa näytänkin junttimaisuuteni uskomalla, että joku asia olisi totta, vaikka ei ole. Lisäksi pari oikeakielisyysvirhettä sai hiukset nousemaan pystyyn (mm. lounais-saaristo ja pohjois-korealaisessa). Toivon, että ne ovat vain painovirheitä.
• noloutta: kun huomasin tulleeni ällyytetyksi, kuin olisin ollut Piilokamerassa.

Onhan Finlandia-voittaja tosin ennenkin ällyyttänyt lukijoita: Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi vuodelta 2000 harhautti lukijaa oikeantuntuisilla lähdeviittauksilla, jotka osoittautuivat keksityiksi.

Jos letkeä ja hauska kirjoitustyyli Niemen jälkeen edelleen kiinnostaa, voi lukea mukavaa popularisointia suomen kielen historiasta Lari Kotilaisen kirjasta Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen. Se on kuitenkin ihan vaan faktaa.

Juha Hurme: Tiu tau tilhi

Niin se lukupinoni lähti mataloitumaan. Uuden vuoden kolmantena kirjana luin Juha Hurmeen Tiu tau tilhin vuodelta 2022. 

Kirja lähtee liikkeelle arkisesta perhetilanteesta:

"Nukutin Toukoa (2), joka alkoi ynistä omituisesti. Hetken kuluttua ymmärsin, että kysymyksessä ei ollut hirmuinen painajainen tai vakava sairauskohtaus, vaan lapseni lauloi puoliunessa kappaletta Tiu tau tilhi. Se oli hänen kaikkien aikojen ensimmäinen laulusuorituksensa. Sittemmin niitä on kertynyt runsaasti lisää. Seuraavana aamuna, tehtyäni asiasta empiirisen kyselytutkimuksen, sain selville, että laulu oli siirtynyt suullisena perinteenä Toukolle mummilta, äidinäidiltä.

Tämä kirja sisältää tuon pienen musiikkiesityksen kaikuja. Se on kirja puista, linnuista, ihmisistä, tieteellisestä tiedosta, uskomuksista ja uskomuksista tehdystä tieteellisestä tiedosta, musiikista, laulusta ja laulumusiikin aatteellisista ja pedagogisista pohjista, Suomesta ja maailmasta. Se on kirjaus pienen lapsen laulun herättämistä ajatuksista ja tunnoista, työtä, jota jokaisen vastuullisen vanhemman tulee tehdä.

Tiu tau tilhi?

Passitin pojan päiväkotiin ja aloin ottaa selvää asioista." (s. 5) 

Asioista selvän ottaminen ei varmaan tapahtunut vain yhden päiväkotipäivän aikana, sillä kirjasta kehkeytyi ajatuskarttamaisesti leviävä laaja ja perusteellinen kulttuurihistoriallinen runsaudensarvi. Käytettyjä tiedonlähteitä on paljon, mutta joihinkin lähteisiin suhtaudun hieman epäillen, kuten Niemenkin kohdalla oli syytä tehdä. Joka tapauksessa tietoa on paljon. Henkilöt, aatteet ja sukupolvet yhdistyvät toisiinsa mainiolla tavalla. Tuli mieleen, että Hurme toimii kuin fiktiivisen elokuvan tai sarjan patologi, joka purkaa kohteensa osiin ja nostaa ne esille mitaten, punniten ja analysoiden kunkin osasen erikseen. 

Välillä ajatuskartan polut harhailevat aika kaukanakin varsinaisesta kohteesta, mutta loppujen lopuksi palataan takaisin lähtöruutuun, Pikku Inkerin laulu tilhille -kappaleeseen, jonka Hurme kehottaa laulamaan yhdessä, nyt kun kukaan ei ole kuulemassa.

Voi kuinka ihanaa tekstiä syntyy, kun kirjailijan tieto, taito sekä innostus aiheeseen yhdistyvät. Kieli on hauskaa,  vauhdikasta ja terävää  - "hurmemaista". Kirjailijan omat mielipiteet tulevat selvästi ja kärkevästikin esille tarpeen vaatiessa, esimerkiksi, kun hän esittelee Ilmari Kiannon lapsikatraan erikoisia nimiä:

"Oman erinomaisuuden ja erityisyyden sisäistäminen oli näkynyt jo lapsien kyseenalaisissa nimenannoissa. Orvokki Helmi Simpukka on vielä kiva ja kaunis nimi, Otso Tähtivalo menettelee, mutta Veijo Virmo Imatro on ikävä lasti lapselle, ja Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka on jo melko törkeää laatua, samoin Jormo Gabriel Sotavalta ynnä jo mainittu Sorjo Uolevi Sotaprinssi.

Rasittava äijä!" 

Hurmeen Tiu tau tilhi yhdistyy myös uuden lukuvuoden ensimmäisenä lukemaani Vesa Heikkisen esseekokoelmaan Sopukopu. Kirjoissa on samanlaista kielellistä taituruutta, huumoria ja lähestymistapojen laajuutta, vaikka niiden aiheet ovatkin aivan erilaiset. Myös Vesa Heikkinen pistää teksteissään persoonansa peliin. 

Pidän Juha Hurmeen kirjoitustyylistä, ja tähän mennessä lukemistani kirjoista olen myös pitänyt. Blogissani olevat Hurmeen teoksiin (myös uusiin suomennoksiin) liittyvät postaukset avautuvat alla olevasta linkistä: 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Juha+Hurme

 

 

 

Juha Hurme: Hullu

 

Sain sytykkeen Juha Hurmeen Hullun lukemiseen, kun luin Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen esseekokoelman Pakopiste. Kokoelman tekstit käsittelevät pysähtymistä: tilanteita, jolloin on ollut pakko pysähtyä ja hiljentää vauhtia. Juha Hurmeelta tuossa kokoelmassa on teksti nimeltä Torni, jossa Hurme käsittelee psykoosia näytelmän keinoin. Myös Hullu käsittelee samaa aihetta.

" Hullu on kertomus siitä, kuinka järki lähtee kävelylle ja palaa vasta kuukauden kuluttua takaisin. Suljetulle osastolle nielaistu henkilö tarkastelee maailmaa ja itseään omin särkynein sanoin ja nyrjähtäneen mielensä voimin...

... Juha Hurmeen Hullu ei sure eikä synkistele, vaan kertoo asioista oikeilla ja väärilläkin nimillä. Henkilö romahtaa tutun ja turvallisen läpi pohjalle asti, yhteiskunnan romukellariin. Se ei tunnu mukavalta, mutta pohja on kuitenkin siitä hyvä paikka, että se pitää taas jalkojen alla. Kellarista löytyy sitä paitsi mielenkiintoisia tyyppejä, tarpeeksi hulluja sanoakseen suorat sanat tähän suorasanaiseen kertomukseen." (Takakansitekstiä) 

Minäkertoja sairastuu psykoosiin, ei pysty nukkumaan, kärsii harhoista ja vääristyneestä todellisuudesta. Arjen toimintakyky katoaa. Veden keittäminen ja aamupuuron valmistaminen eivät enää onnistu. Aivot eivät toimi. Psykoottisen ihmisen maailma on pelottava. Tälle henkilölle jokin aivojen terve osa kuitenkin syöttää informaatiota siitä, ettei kaikki ole kunnossa ja on hakeuduttava lääkäriin. Päähenkilö kävelee mutkien kautta suoraan sairaalaan ja joutuu suljetulle osastolle. Näin kävi myös Juha Hurmeelle itselleen. Aihe on omakohtainen ja siksi rohkea.

Osastolla olevien tarinat ovat moninaisia.  Hurme kirjoittaa asioista neutraalisti ja toteavasti. Minäkertojan asenne toisiin hoidokkeihin on kunnioittava ja hyväksyvä. Erilaisista elämäntilanteista ja eriasteisista sekavuuksista huolimatta osastolla voi syntyä todellisia kohtaamisia ja jopa lyhyttä ystävyyttä. Huomiota herättää myös osaston hoitajien kunnioittava suhtautuminen potilaisiin. Etenkin Mikko hoitaa ammatilliset tehtävänsä luotettavasti ja asiallisesti, mutta uskaltaa myös osallistua potilaiden ajanvietetoimintaan ihmisenä ihmisten joukossa. Tällaisia mikkoja on oikeasti olemassa; he ovat hienoja ihmisiä, jotka hoitavat työnsä itsestään meteliä pitämättä ja toisia ihmisiä kunnioittaen.

Kun päähenkilö alkaa toipua pahimmasta olostaan sopivan lääkityksen ja hoidon avulla, hän ottaa aktiivisesti itsekin vastuuta paranemisestaan. Hän ymmärtää, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat hänelle oikeita tapoja saada aivot normaaliin asentoon. Lukeminen ei aluksi onnistu. Satunnaiset Raamatun katkelmat vääristyvät, kun ymmärrystä ei ole. Pikkuhiljaa lukeminen alkaa sujua, ja hän alkaa vertailla eri apostolien kirjoituksia Jeesuksen syntymätarinasta. Hän kirjoittaa myös kirjailija Algot Untolan elämäkertaa ja näytelmän.

Minäkertoja järjestää osaston potilaille näytelmän lukuharjoituksen ja myös ohjaa sitä. Näytelmä on pähkähullu, mutta siitä ja lukuharjoituksesta tulee kirjan ratkiriemukas huippu. Suljetun osaston potilaat innostuvat ja eläytyvät liikuttavasti roolihahmoihinsa. He reagoivat tekstiin omilla tavoillaan ja riitelevät sen sisällöstä ja toisten suorituksista, mutta ilo ja innostus on silmin nähtävää. Näytelmän lukuharjoitukseen osallistuminen tuo sairaaseen arkeen kaivattua piristystä ja iloa. Varsinkin profeetta Amoksen roolisuoritus variksena on huomion arvoinen. On myös helppo nähdä ja kuulla, kuinka kuoro tuottaa tarvittavia ääniefektejä.

Hurmeen Hullu kuvaa mielen järkkymistä ja suljetun osaston elämää inhimillisellä lämmöllä. Hän nostaa esille tärkeitä asioita. Esimerkiksi osastolta oikeaan maailmaan siirtyminen voi olla niin pelottavaa, että lääkereseptipino kädessä ei tuo tarvittavaa turvaa ja uskoa pärjäämisestä, vaan henkilö valitsee mieluummin lähdön oman käden kautta. Kolmen kuukauden lääkkeet kerralla antavat siihen mahdollisuuden.

Hullu on vakavasta asiasta kirjoitettu kirja. Sen tärkeä viesti tulee esille vähäeleisesti ja paasaamatta. Tämän luettuani arvostan Juha Hurmetta kirjailijana aikaisempaakin enemmän.

Satu Vasantola: Kun isä osti Merenkurkun

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun  (2023) on omaelämäkerrallinen romaani isän kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen traumatisoivasta vaikutuksesta perheenjäseniin, varsinkin tyttäreen. Kirja on Vasantolan kolmas, mutta muita teoksia en ole lukenut.

Kirjallisuudenlajina kyseessä on autofiktio. (https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:autofiktio (Luettu 18.8.2023) Satu Vasantolan haastattelusta Me naiset- lehdessä käy ilmi Vasantolan oman elämän tapahtumia, joissa on yhteneväisyyttä kirjaan. (https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000009454288.html) (Luettu 18.8.2023)

Kirjakuvan somisteena Terezinha Fernandesin maalaamasta taulusta tehty kortti. Alkuperäisen taulun Fernandes on maalannut suulla, ja sen nimi on Toivoa ja toiveikkuutta. Kortti on ilmestynyt Taidetta ilman käsiä -sarjassa. Käytän sitä kuvaamaan isän maniavaiheita, jolloin arkielämän huolet eivät häntä painaneet, ei oltu köyhiä eikä kipeitä, ja muutaman tunnin yöunilla pärjäsi vallan mainiosti uusien innovatiivisten projektien parissa.

Vasantola kuvaa maniavaiheita uskottavasti. Lisäksi esille nostetaan  läheisten vastuunkanto ja voimattomuus, heitä traumatisoiva pelko ja häpeä sekä jatkuva syyllisyys. Myös avun saamisen vaikeus ja pitkäkestoinen ahdistus on hyvin kuvattu.

Fiktiivinen matka isän perässä pitkin Suomea ei sen sijaan ollut mielestäni uskottavaa. Autiotalossa yövytään ja Olavinlinnaan jäädään jumiin alueen sulkeuduttua. Paikoitellen matkasta kerrottaessa  kerronta mielestäni hidastuu ja jää polkemaan paikoilleen. Ehkä tiivistäminen olisi ollut paikallaan. 

Ehkäpä isän perässä matkaaminen oli fiktiivinen vastine mahdolliselle itse koetulle terapiamatkalle, jossa omaa henkistä  pahoinvointia on tarpeen selvittää ja opetella päästämään irti menneisyyden taakoista.Toivottavasti kirjan loppu kuvastaa juurikin sitä, että johonkin on vedettävä raja. Jossakin kohtaa oma vastuunkantaminen on lopetettava niissä asioissa, joille ei mahda mitään. Jossakin kohdassa on mahdollisuus tehdä sovinto eletyn elämän ja menneisyyden tapahtumien  kanssa ja voi  alkaa elämään tässä hetkessä, oman näköistään elämää. Minä-kertojalla tämä hetki liittyy lapsen syntymään.

Kirjan luettuani jäin miettimään vastuukysymyksiä: Onko tosiaan niin, että aikuiset lapset ovat vastuussa isänsä maniassa tekemistä veloista? Tai päinvastoin: ovatko vanhemmat vastuussa aikuisen lapsensa pankki- tai huumeveloista? Voiko vastuunkantamista läheisen asioiden hoitamisesta lopettaa? Voiko välit vain katkaista?  Kenen vastuulla on sairaan toimittaminen pakkohoitoon, omaisten vaiko viranomaisten? Ja kärjistäviä kysymyksiä kirjan ulkopuolelta: Pitääkö itsetuhoisen ihmisen todellakin mennä itse sairaalaan odottamaan, onko siellä tilaa? Jos tilaa ei ole, kotiutetaanko hänet kehotuksella: Tule huomenna uudelleen, jos vielä tuntuu pahalta? Onko avohoito hoitoa ollenkaan?

Olen lukenut viime aikoina muitakin vastaavia omaelämäkerrallisia romaaneja, joita voisi kutsua terapiakirjoiksi. Mikä tekee kirjoittajan oman elämän kipupisteitä kuvaavista terapiakirjoista mielenkiintoisia? Mielestäni se, että yksityisen kokemuksen avulla voidaan nostaa esille jotain yleisesti merkittävää. 

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun tekee kiinnostavaksi juuri mielenterveyden hoitoon liittyvien epäkohtien esille nostaminen. Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet on myös erinomainen esimerkki siitä, että autofiktion avulla voi nostaa esille yksityisiä asioita, jotka kasvavatkin yleisesti merkittäviksi, jolloin asiat eivät jää pelkästään kirjoittajan henkilökohtaisiksi kokemuksiksi. Camilla Nissisen teoksessa nousevat esille syömishäiriöt ja rajoittavan uskonnollisen yhteisön vaikutusvalta yksilön hyvinvointiin. 

Mielestäni Hanna Brotheruksen Ainoa kotini ja Joonatan Tolan Punainen planeetta jäivät vain yksityisen ihmisen vaikeiden kokemusten kuvaukseksi, eivätkä sen vuoksi kirjojen jatko-osat enää jaksaneet kiinnostaa. Kaikilla on omat kipunsa. Ilman laajempaa näkökulmaa toisten ihmisten kovat kokemukset eivät välttämättä jaksa kiinnostaa kokonaisen kirjan tai kahden verran.

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun aiheeseen liittyy myös Juha Hurmeen Hullu. Siinä Hurme kuvaa omaa psykoosiaan ja siitä selviytymistä. Hurme pistää itsensä rohkeasti peliin. Vakavasta asiasta huolimatta mukana on myös huumoria. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä siinä ei kuitenkaan ole kyse. 

Alla olevista linkeistä voi lukea postaukseni Camilla Nissisen ja Juha Hurmeen mainituista teoksista.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Meit%C3%A4+vastaan+rikkoneet

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Hullu

 

Sally Salminen: Meren saari, suomentanut Kyllikki Hämäläinen

Ahvenanmaalaisen Sally Salmisen Katrina (1936) Juha Hurmeen suomentamana on vallan mainio kirja. On hyvä, että Hurme nosti kirjailijan ja kirjan uudelleen lukijoiden tietoisuuteen.

Katrinan luettuani päätin lainata muitakin Salmisen kirjoja: Meren saari (1964), Jäljet maan mullassa (1962) ja Hiekalle rakettu (1941)

Meren saari sijoittuu tanskalaiselle Fanön saarelle. Aluksi ajattelin merenkulkua sivuavien tapahtumien asettuvan taas Ahvenanmaalle, mutta kirjan antamien vinkkien (esim. kansallispuvut ja mantereen paikkakuntien nimet) ja Google-ystävän avulla sain tapahtumapaikaksi Tanskan, tapahtuma-aika lienee 1800-luvun lopulla. Salminen kuvaa realistisesti ja mielenkiintoisesti Fanön saaren ihmisten elämää ja tapoja.

Kirjan aiheena on Jes Söffrensenin paluu kotisaarelleen opettajaksi useiden mantereella vietettyjen vuosien jälkeen. Hän rakastuu palavasti 18-vuotiaaseen Sidsel Karensdatter Schifferiin, joka on häntä huomattavasti nuorempi. Ikäero on niin iso, että Jes voisi olla hänen isänsä. Puolisoiden iso ikäero on kuitenkin normaalia, ja jopa suositeltavaa, joten seurusteleva pari voi tutustua rauhassa toisiinsa.

Tulee ilmi, että he ovat oikeastaan jo vanhoja tuttuja: Jes on tavannut Sidselin tytön ollessa 5-vuotias. Silloin hänen nimensä tosin oli Mette. Tytön äidin nimi Karen tuo Jesille myös muistoja mieleen; muistoja ja epäilyksiä...
Kihlajaisia järjestetään, mutta Jesin silmässä sinisen vieressä oleva ruskea pilkku estää kihlajaiset, koska silmän väri on periytyvä, ja vain yhdellä saarelaisella on samanlaiset silmät.

Aihe on rohkea ja erikoinen, ja se luettakoon Salmisen eduksi. Suhteen kehittymistä on mielenkiintoista seurata kihalutumisyritykseen asti, mutta suhteen kariuduttua väistämättömien faktojen vuoksi, koko teksti jotenkin hajoaa. 18. luvussa hypätään varoittamatta Jesin lapsuuteen ja ihan omituisiin tapahtumiin haaksirikkoisen pelastustoimissa, joita ei voinut yhdistää mihinkään aiemmin tapahtuneeseen. Olivatko ne edes totta vai olivatko ne Jesin harhoja ja unia, koska 11 kuukauden kuluttua Jes on jälleen tolpillaan.

Meren saarella on ansionsa. mutta se ei yllä läheskään Katrinan tasolle. Kerronta on epävarmaa, jotenkin huolimatonta, ja anteeksipyyteleviä lainausmerkkejä käytetään turhan paljon. Ehkä kertojana toimivan miehen sielunmaisemaan ei ollut helppo päästä sisään.Suomennos on varmaankin hyvin uskollinen alkuperäisteokselle, joka ilmestyi nimellä Vid havet.

On hauskaa tutustua myös vanhempaan ja oudoksi käyneeseen kirjallisuuteen. Meren saaren ansiosta Jyskin kuvaston tuotemerkitkin saavat lisäarvoa: Nehän ovat siis tanskalaisia!