Niin se lukupinoni lähti mataloitumaan. Uuden vuoden kolmantena kirjana luin Juha Hurmeen Tiu tau tilhin vuodelta 2022.
Kirja lähtee liikkeelle arkisesta perhetilanteesta:
"Nukutin Toukoa (2), joka alkoi ynistä omituisesti. Hetken kuluttua ymmärsin, että kysymyksessä ei ollut hirmuinen painajainen tai vakava sairauskohtaus, vaan lapseni lauloi puoliunessa kappaletta Tiu tau tilhi. Se oli hänen kaikkien aikojen ensimmäinen laulusuorituksensa. Sittemmin niitä on kertynyt runsaasti lisää. Seuraavana aamuna, tehtyäni asiasta empiirisen kyselytutkimuksen, sain selville, että laulu oli siirtynyt suullisena perinteenä Toukolle mummilta, äidinäidiltä.
Tämä kirja sisältää tuon pienen musiikkiesityksen kaikuja. Se on kirja puista, linnuista, ihmisistä, tieteellisestä tiedosta, uskomuksista ja uskomuksista tehdystä tieteellisestä tiedosta, musiikista, laulusta ja laulumusiikin aatteellisista ja pedagogisista pohjista, Suomesta ja maailmasta. Se on kirjaus pienen lapsen laulun herättämistä ajatuksista ja tunnoista, työtä, jota jokaisen vastuullisen vanhemman tulee tehdä.
Tiu tau tilhi?
Passitin pojan päiväkotiin ja aloin ottaa selvää asioista." (s. 5)
Asioista selvän ottaminen ei varmaan tapahtunut vain yhden päiväkotipäivän aikana, sillä kirjasta kehkeytyi ajatuskarttamaisesti leviävä laaja ja perusteellinen kulttuurihistoriallinen runsaudensarvi. Käytettyjä tiedonlähteitä on paljon, mutta joihinkin lähteisiin suhtaudun hieman epäillen, kuten Niemenkin kohdalla oli syytä tehdä. Joka tapauksessa tietoa on paljon. Henkilöt, aatteet ja sukupolvet yhdistyvät toisiinsa mainiolla tavalla. Tuli mieleen, että Hurme toimii kuin fiktiivisen elokuvan tai sarjan patologi, joka purkaa kohteensa osiin ja nostaa ne esille mitaten, punniten ja analysoiden kunkin osasen erikseen.
Välillä ajatuskartan polut harhailevat aika kaukanakin varsinaisesta kohteesta, mutta loppujen lopuksi palataan takaisin lähtöruutuun, Pikku Inkerin laulu tilhille -kappaleeseen, jonka Hurme kehottaa laulamaan yhdessä, nyt kun kukaan ei ole kuulemassa.
Voi kuinka ihanaa tekstiä syntyy, kun kirjailijan tieto, taito sekä innostus aiheeseen yhdistyvät. Kieli on hauskaa, vauhdikasta ja terävää - "hurmemaista". Kirjailijan omat mielipiteet tulevat selvästi ja kärkevästikin esille tarpeen vaatiessa, esimerkiksi, kun hän esittelee Ilmari Kiannon lapsikatraan erikoisia nimiä:
"Oman erinomaisuuden ja erityisyyden sisäistäminen oli näkynyt jo lapsien kyseenalaisissa nimenannoissa. Orvokki Helmi Simpukka on vielä kiva ja kaunis nimi, Otso Tähtivalo menettelee, mutta Veijo Virmo Imatro on ikävä lasti lapselle, ja Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka on jo melko törkeää laatua, samoin Jormo Gabriel Sotavalta ynnä jo mainittu Sorjo Uolevi Sotaprinssi.
Rasittava äijä!"
Hurmeen Tiu tau tilhi yhdistyy myös uuden lukuvuoden ensimmäisenä lukemaani Vesa Heikkisen esseekokoelmaan Sopukopu. Kirjoissa on samanlaista kielellistä taituruutta, huumoria ja lähestymistapojen laajuutta, vaikka niiden aiheet ovatkin aivan erilaiset. Myös Vesa Heikkinen pistää teksteissään persoonansa peliin.
Pidän Juha Hurmeen kirjoitustyylistä, ja tähän mennessä lukemistani kirjoista olen myös pitänyt. Blogissani olevat Hurmeen teoksiin (myös uusiin suomennoksiin) liittyvät postaukset avautuvat alla olevasta linkistä:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Juha+Hurme
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti