Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille

"Aikuisten arkisadut ovat rentoja tarinoita tavallisista ihmisistä helposti tunnistettavissa tilanteissa, metron liukuportaissa, päiväkodin eteisessä ja marketin heviosastolla, mutta satumaisilla käänteillä koristettuna... "

"...Arkisatujen ääneen lausumaton tavoitte oli madaltaa lukemisen kynnystä. Siinä missä ennen oli television pääuutislähetys, nykyään lukeminen taistelee Netflixin, somepäivitysten ja pleikan kanssa samoista arvokkaista vapaa-ajan minuuteista. Hypoteesimme on, että jos kiireinen ruuhkavuosi-ihminen saa napattua lukemiselle edes kaksi minuuttia viikossa, kynnys tarttua kirjaan on matalampi sitten kun elämä taas sen sallii. Palautteen perusteella näin on monien lukijoidemme kohdalla tapahtunutkin." (Tekijät Lukijalle-osiossa.)

"Pienikin lukuhetki voi keventää kuormaa ja pelastaa kiireisen päivän. Tämä lyhyisiin hengähdystaukoihin sopiva kirja pitää lukuharrastusta yllä silloinkin, kun kahvi ehtii jäähtyä ennenaikaisesti, vauva nukkuu vain pätkissä tai työ vie kaikki mehut." (Takakansitekstiä)

Lyhyet tekstit perustuvat kirjailijoiden blogiin www.pieninovelliblogi.blogspot.fi.Tekstit käsittelevät monipuolisia elämänilmiöitä, ja varmaan ne auttavat juurikin niitä, jotka kokevat, ettei aikaa lukemiseen ole tai romaanien lukemiseen on vaikea keskittyä. Vaikka elämä lukemisharrastuksen kannalta olisikin mallillaan, Katja Lahden ja Ina Westmanin Arkisatuja aikuisille toimii nopeasti luettavana välipalana.

Tekstit ovat harkittuja ja hyvin kirjoitettuja. Nostan tähän useita mielestäni mainitsemisen arvoisia; joko naurattavia tai koskettavia tai sellaisia, joissa on jokin kiva yllätys.

Katjan teksteistä pidin erityisesti näistä:

• Teleskooppikäsi, 
•  Miniä, 
•  Ei yhteyttä, 
•  Merimetso ja 
•  Lyhty

Inan teksteistä pidin erityisesti näistä:

• Teistä ei välitä kukaan, 
• Kahvinkeittäjä, 
• Mummin toyboy,  
• Ensi syksynä olen kuollut, 
• Lila ja 
• Toivomuksia haudan takaa.

Yhdessä ystävän kanssa kirjoitettava novelliblogi on kiva idea, jota voisi alkaa myös itse toteuttaa. Arki on täynnä pieniä, merkityksellisiä hetkiä, joista voisi kirjoittaa aforismeja, runoja ja laajentaen myös pikku novelleja.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö muodostavat yhdessä mainion fiktiivisen elämäkerran, jonka oivallisena tyylikeinona on pureva ironia. Ehkä kyse on myös  autofiktiosta, eli omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota yhdistävästä tyylilajista. Minusta tämä näkökulma kannattaisi huomioida, ettei vain kirjaa luettaisi väheksyvästi niin, että "nuori nainen tuijottaa omaan napaansa kirjoittaa elämästään, kun ei muusta osaa".

Minäkertoja kuvaa elämäänsä hieman alle 10-vuotiaasta aikuiseksi ja ihan oikeaksi kirjailijaksi. Alussa kerrontatapa ja teot ovat lapsenomaisia, ja minäkertojan kasvaessa lapsenomainen ironia pysyy mukana. Turunen on oikein mestari tässä! Päähenkilö tekee tarkkoja havaintoja  itsestään ja ympäristöstään. Introverttina persoonana hän pysyttelee sopivasti ulkopuolella.

Lapsuuden perheen tavat ja ennakkoluulot pienessä itäsuomalaisessa kylässä on kuvattu muhevasti. Äiti on voimakas asenteita muokkaava persoona. Isä toimii perinteisesti taustalla, mutta hänen vierailunsa tuottavat kuitenkin minäkertojalle iloa, vaikka puhuminen on vähäistä. Kohtaaminen on enemmänkin tekemistä.

Päähenkilö haluaa paeta kaikkea maalaisuutta ja ennakkoluuloisuutta heti, kun se on mahdollista ja mahdollisimman kauas. Ulkomailla kylmää kotimaata ja kummallista kotia voi myöhemmin jopa kaivata. Ehkä irtiotto on pakko tehdä, jotta voi tulla siksi, mikä on, mutta äitiä kohtaan olisin toivonut minäkertojalta hieman enemmän empatiaa. Äidin viesti monien puheluyritysten jälkeen on riipaiseva:

 "Olen aina halunnut pelkkää hyvää, pelkkää hyvää vaan."

Ehkä ymmärrys ja anteeksianto ovat kuitenkin jo tulossa:

"Näen äitini ja isäni nurkassa. He näyttävät kamalan pieniltä, kuin kaksi nukkea tuulitakeissaan. Kohta hekin kuolevat, minä mietin. Viiltävä aalto lyö ylitseni, kun tajuan, etteivät he aina tulisi olemaan täällä. En voi estää kyyneleitä valumasta. Käännyn niin, että isäni ja äitini eivät voi nähdä.

...Katkeruus ei auta, minä mietin. Sellainen ei auta, että loputtomasti vain kysyy, että miksi asioiden piti mennä tällä tavalla. On annettava anteeksi kaikki tämä."

Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö kannattaa lukea järjestyksessä, sillä Sivuhenkilö on selvästi jatkoa Rakkaudenhirviölle. Minä luin ne väärässä järjestyksessä, mutta onneksi lukemisesta ei ollut kauan aikaa, joten pystyin mielessäni yhdistämään kirjat päähenkilön "Tähänastinen elämäni ja teot" -kokonaisuudeksi.

Kirjasta on poimittavissa erilaisia teemoja, joita voivat olla vaikkapa:

• introverttius (ehkä jopa erityisherkkyys), ulkopuolisuus
• olemassaolo vain toisten näkemänä
• itsetunto
• tavallisuus vs. erikoisuus
• suomalaisuuden ja espanjalaisuuden ominaispiirteet

Teemojen avulla Rakkaudenhirviön kannen lehmänaamainen nainenkin  saa kyllä selityksensä. Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö olivat oikein mukavia lukukokemuksia,  ja voin suositella niitä muillekin. Saara Turunen antoi minulle mukavasti puuhaa ja virkistävää aivojumppaa lukemisen lisäksi.

***
Tyylilajia kuvatessani jouduin pohtimaan, kumman valitsen: ironian vai sarkasmin. Löysin mielenkiintoisen keskustelun  ironian ivan, sarkasmin ja ironian eroista:
 https://www.kirjastot.fi/kysy/mika-on-ivan-sarkasmin-ja?language_content_entity=fi
(Jos kiinnostaa, kannattaa kurkistaa myös kommentteihin, joista varsinkin viimeinen on varsin kattava, ja siinä kumotaan ensimmäinen vastaus.)

Lisäksi voi kurkata seuraaviin artikkeleihin:

https://www.kielikello.fi/-/saako-olla-ironiaa-

https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:ironia

Avattuani linkit, vakuutuin, että kyseessä on nimenomaan ironia eikä sarkasmi, niin kuin ensin ajattelin.

Postaukseni Sivuhenkilöstä on luettavissa tästä:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Saara+Turunen. Postauksessa on myös toisen kirjoittajan näkökulma kumpaankin teokseen.

Lisäksi Kylmien seutujen linnut -blogissa käsitellään Sivuhenkilön väärin luentaa. Blogissa on samanlaisia ajatuksia kuin minullakin.
http://kylmienseutujenlinnut.blogspot.com/2018/07/sivuhenkilon-vaarinluennat-osa-i_16.html

Katja Kärki: Jumalan huone

Katja Kärjen Jumalan huone kertoo uskosta ja uskosta luopumisesta kolmen samaan sukuun kuuluvan naisen näkökulmasta: Elsan
(s. 1985), Marian (s. 1960) ja Ailin (s. 1922). Naiset eivät edusta suoraan kolmea sukupolvea, mutta liittyvät toisiinsa.

Mauri-ukki ja Vieno ovat tarinan lähtökohta. Mauri on sodan sekoittama; väkivaltainen, mustasukkainen ja raiskaaja. Lisäksi hän ahdistelee lapsenlastaan saunassa. Vankilatuomion jälkeen vanhoilla päivillään hän haluaa tehdä parannuksen, ja saarnaaja Hannu antaa hänelle synnit anteeksi.

Maurin ja Vienon  lapsia ovat Niilo, Pirjo, Kaisa, Paavo ja Maria. Huhutaan, että Paavo ja Maria ovat ryssä-Sergein siittämiä.

Vieno kokee väkivaltaisen kuoleman, jolloin hänen siskonsa Aili tulee lasten huoltajaksi ja muuttaa taloon asumaan. Nuoruudessa Aili oli ollut ihastunut Mauriin, ja jotain vipinää heillä oli ollutkin, joten hän pääsee vihdoinkin Maurin lähipiiriin. Tällaisista järjestelyistä olen kuullut.

Elsa on joko Pirjon tai Kaisan lapsi (Tämä jäi minulle epäselväksi.)  Joka tapauksessa hän edustaa kolmatta sukupolvea, joka uskaltaa luopua suvun uskosta. Elsa laatii itselleen syntilistan, jota haluaa alkaa toteuttaa, ja kyllä hän sitä toteuttaakin - aina puuduttavuuteen asti. On pakko tunnustaa, että Elsan syntisen elämän kuvausta luin harppoen, kun kohellus ei kerta kaikkiaan jaksanut kiinnostaa. Elsan elämään kuuluu juominen, varastaminen, huumeet, tupakointi, holtiton seksuaalisuus ja vielä lesbosuhdekin.

Minulla oli vaikeuksia löytää kirjasta sen keskeistä ajatusta. Oliko tärkeää kuvata suvun lestadiolaista elämää, lestadiolaisuutta yleensä vai Elsan holtitonta syntistä elämää? Tarinassa oli mielestäni kaikkea liikaa ja ei mitään selvästi. Marian suomi toisena kielenä -opettajan työn kuvaus eksyi minusta kokonaan harhateille.

Katja Kärjen Jumalan huone ei tuottanut minulle positiivista lukukokemusta. Olisin toivonut kirjaan tiivistystä ja karsintaa. Suvun jäsenten elämien kuvaus eri näkökulmista ja eri aikakausina on varmasti haastavaa, ja nykytrendi on kuvata ihmisten elämää päällekkäin ja limittäin. Tommi Kinnunen on siinä onnistunut mielestäni hyvin Neljäntienristeykessään. Katja Kärjen Jumalan huone ei mielestäni yltänyt sille tasolle. Tosin ymmärrän kyllä, ettei kirjojen vertailu toisiinsa ole välttämättä kovin rakentavaa, kun kaikissa kirjoissa on omat vahvuutensa.

Pohjoiskarjalainen murre on tässä elävää ja kivaa.

Joihinkin samoihin kohtiin on kiinnitetty huomiota myös Kirsin kirjanurkka -blogissa, mutta lukukokemus on myönteisempi. Kirjallisuuskeskustelun kannalta kannattaa kurkata myös positiivisen lukukokemuksen kuvaukseen:  http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2019/01/katja-karki-jumalan-huone.siis html

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru: murhamysteeri keskiajan Tallinnasta, suomentanut Jouko Vanhanen

Olipa siinä juonta kyllikseen!! Facebookin  Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä suositeltiin kirjaa Indrek Hargla; Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru - Murhamysteeri keskiajan Tallinnasta. 

Tartuin suositukseen, mutta aloitin lukemisen näköjään sarjan viimeisestä osasta. Kirjailija oli ennestään tuntematon ja myös kirjasarja, joka koostuu yhteensä kuudesta kirjasta. Historia kiinnostaa. Tallinna kiinnostaa. Kirjan nimi on vetävä. No mikäpä siinä sitten, ei kun lukemaan vaan!

Kirja oli ristiriitainen luettava: kovin mielenkiintoinen, mutta samanaikaisesti kovin rasittava.

Mielenkiintoista oli toimiva miljöö ja hyvin kuvatut, moniulotteiset henkilöhahmot. Keskiajan elämän kuvaus kaupustelijoineen, luostareineen, narreineen ja yrttitietoineen oli historiasta tuttua ja mukavaa. Lisäksi sanastossa oli hansakauppiaiden aikaan liittyviä ilmauksia, joiden merkityksiä oli kiva tarkistaa (mm. oltermanni ja kogge)

472 sivua pienellä fontilla kirjoitettua tekstiä antoi kuitenkin haastetta. Henkilöitä ja yksityiskohtia on paljon. Lukemiseen olisi pitänyt pystyä keskittymään paremmin ilman häiriötekijöitä. Minulla lukeminen kesti kauan ja oli toisinaan suorastaan tuskallista. Melkein sivulle 200 asti ihmettelin, missä se murhamysteeri oikein on. Miljöötä ja henkilökuvia rakennettiin sen verran huolellisesti.

Sekavuutta aiheutti myös se, että on kaksi samannimistä apteekkaria, isä ja poika Melchior, jotka toimivat tosin aivan eri elämänalueilla; isä parantajana ja salapoliisina, ja poika apteekkarioppilaana ja salamurhaajana. Onneksi he elävät eri kaupungeissa; isä Tallinnassa ja poika Lyypekissä. Ihmettelin, miksi nimet ja ammatit olivat samoja. Onko poika Melchior aiempienkin kirjojen henkilö, vai esiintykö hän tässä ensimmäistä kertaa ja toimii ikään kuin johdatuksena isä Melchiorin mahdolliselle vetäytymiselle jatko-osissa?  Onko seuraavassa kirjassa Lewenhartin salamurhaajaveljeskunta enemmänkin esillä? Todennäköisesti sillä, että isällä ja pojalla on sama nimi ja sama ammatti, on jotain merkitystä. En usko, että se olisi vain kirjailijan laiskuutta, kun kirjan taustatyöt on tehty niin huolellisesti.

Loppujen lopuksi Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru osoittautui jännittäväksi ja hyvin rakennetuksi murhamysteeriksi, joka sisältää myös muutamia osuvia harhautuksia Gotlannin pirun henkilöllisyydessä. Romantiikkaa ja intohimoakin on. (Ehkä sitä on tulossa lisää seuraavassa osassa, kun asiat nyt jäivät vähän kesken.)

Hienoja ja mieleenjääviä henkilöhahmoja olivat apteekkari Melchiorin viisas tytär Agatha ja erityisen oppivainen pikku Ludolf, apteekkarin oppipoika. Ludolf-raukka joutuu kerettiläisten toiminnan todistajaksi ja hänen työssäoppimisjaksonsa jää lyhyeksi.  Lopulta kaikki juonenkäänteet selviävät kuten klassisessa salapoliisiromaanissa: tarvittavat tunnustukset saadaan,  ja pahantekijät tuomitaan ajanmukaisesti hirttämällä, teilaamalla tai kappaleiksi hakkaamalla. Murhaaja pysyy yllätyksenä loppuun saakka.

Aion tutustua myös muihin sarjan kirjoihin, Pari kirjaa pinossa jo odotteleekin En tiedä, onko sillä merkitystä, jos ne lukee väärässä järjestyksessä, eli ovatko kirjat jatkoa toisilleen. Ehkä kuitenkin lepäilen hieman ja luen jotain muuta välillä, ennen kuin aloitan uuden Melchiorin.

Tässä on  koko suomennettu Apteekkari Melchior -sarja: 

• Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus : rikosromaani vanhasta Tallinnasta, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2011 

• Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2012 

• Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2013 

• Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2014 

• Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka.. Suomentanut Jouko Vanhanen. Moreeni, 2015. 

• Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru, suom. Jouko Vanhanen. Into, 2019        (https://fi.wikipedia.org/wiki/Indrek_Hargla)

Pekka Matilainen: Miniatyyrimaalari

Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalari on itsenäinen jatko-osa Kupolille (ks. http://www.pekkamatilainen.com/kupoli.html )

jonka muistan kyllä lukeneeni, mutta valitettavasti olen unohtanut sen. Pitää etsiä kirja uudelleen käsiin. Se sai Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan vuonna 2014.

Miniatyyrimaalarin juoni lähtee vetämään heti. Kirjan tapahtumapaikkana on Rooma vuonna 1432. Miljöön käsittely on mielenkiintoista: Paikka säilyy samana, mutta aika jotenkin häviää, ja tapahtumat voisivat olla missä tahansa ajassa. Ison kiven siirtäminen ja puiden hakkaaminen huvilalla voisi tapahtua myös Suomessa vuonna 2019. Vuoropuhelu on myös jotenkin ajatonta. Onko tämä tarkoituksellinen tyylikeino?  Ihmisethän elävät elämäänsä ajasta ja paikasta riippumatta, eivätkä he teoillaan tai puheillaan alleviivaa, mitä aikaa eletään. Eivät renessanssiajan ihmiset tienneet elävänsä renessanssiaikaa.

Renessanssiajan Firenzessä ja Roomassa kulttuuri on keskeisellä sijalla: taiteilijoita ja muusikoita arvostetaan, vanhoja käsikirjoituksia kopioidaan ja kuvitetaan. On luostareita isoine kirjastoineen. Matilaisen kulttuurintuntemus pääsee kirjassa oikeuksiinsa.

Vaikka ihmiset ovat enimmäkseen rehellisiä, luotettavia ja hyväntahtoisia, on tärkeää varmistaa, kehen voi luottaa ja kenelle kannattaa lörpötellä arvokkaasta käsikirjoituksesta, jos oma henki on kallis.

Inkvisiittori Fabius Santinin hahmo on hyvin rakennettu. Hän on tarinassa pitkään taustalla, mutta hänen ulkonäöstään ja maineestaan paljastetaan tarinan edetessä olennaisia asioita.  Niinpä, kun lukija lukee virkkeen "Inkvisiitttori Fabius Santini oli tullut kaupunkiin", kylmät väreet menevät läpi. Santinin tuoma uhka on todellinen. Kun Santini vielä hyräilee tai laulaa Dies irae - Vihan päivä -hymniä, on tunnelma yhtä painostava kuin Sergio Leonen elokuvassa Huuliharppukostaja.

Miniatyyrimaalari Toni joutuu pakenemaan Santinia viemäriin. Viemärikohtaus on vaikuttava: jännittävä ja visuaalinen.

"Tunnelin suuaukolla seisoi ihmishahmo, joka kirkasta päivänvaloa vasten näytti melkein mustalta. Hahmo seisoi jalat harallaan, kämmenet pään yläpuolella tunnelin kaarella tukea hakien ja kurotti yläruumistaja päätä tunneliin nähdäkseen paremmin. Santini ei ollut vielä huomannut minua. Hän ei laulanut. Sen sijaan hän vihelsi, tai pikemminkin päästi huuliensa välistä kiihkeätempoista suhisevaa ääntä. Mutta sävelmästä ei voinut erehtyä.

Painauduin kosteaan seinämään ja vetäydyin kylki edellä hitaasti tunnelin mutkan taakse, kun tunsin jonkun tarttuvan nilkkaani...

...Nilkaani oli tarttunut käsi, ja se työntyi esiin takanani lojuvasta epämääräisestä mytystä, joka olisi voinut olla pelkkä kasa likaisia ryysyjä ilman selvästi ihmiselle kuuluvaa kättä. Sitten myttykasan keskeltä kohosi hitaasti esiin pää, ja olin huutaa uudestaan. Näkemäni kasvot olivat hirvittävästi ruhjotut, alaosa kasvoista puuttui melkein kokonaan, samoin nenä ja toinen miehen silmistä, sillä mies hän ilmeisesti oli..." 

Mies oli tavannut Santinin.

Toinen mielenkiintoinen hahmo on Peppone, sivistynyt kerjäläinen, joka osoittaa, että ihminen voi olla rikas, vaikka omistaa vain rääsyt päällään.

Pekka Matilainen on kirjoittanut Miniatyyrimaalarin tosiasioiden pohjalle. Jälkisanat kertovat, ketkä henkilöistä ovat eläneet oikeasti, ja myös harvinaisen De rerum natura -tekstin löytyminen perustuu tosiasioihin. Tekstin merkittävyydestä on jälkisanoissa myös mielenkiintoista tietoa. Lisäksi paljastuu mukava yksityiskohta. Pepponen erakkomajan paikalla on nykyään 1520-luvulla rakennettu renessanssihuvila Villa Lante, missä nykyään toimii Suomen Rooman-instituutti.

Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalari on Valde bona - erittäin hyvä.  Kannesta en kuitenkaan pidä. Siitä tulee jotenkin mieleeni nykypäivän teinitytön leggingsit ja iso anorakki