Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö muodostavat yhdessä mainion fiktiivisen elämäkerran, jonka oivallisena tyylikeinona on pureva ironia. Ehkä kyse on myös  autofiktiosta, eli omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota yhdistävästä tyylilajista. Minusta tämä näkökulma kannattaisi huomioida, ettei vain kirjaa luettaisi väheksyvästi niin, että "nuori nainen tuijottaa omaan napaansa kirjoittaa elämästään, kun ei muusta osaa".

Minäkertoja kuvaa elämäänsä hieman alle 10-vuotiaasta aikuiseksi ja ihan oikeaksi kirjailijaksi. Alussa kerrontatapa ja teot ovat lapsenomaisia, ja minäkertojan kasvaessa lapsenomainen ironia pysyy mukana. Turunen on oikein mestari tässä! Päähenkilö tekee tarkkoja havaintoja  itsestään ja ympäristöstään. Introverttina persoonana hän pysyttelee sopivasti ulkopuolella.

Lapsuuden perheen tavat ja ennakkoluulot pienessä itäsuomalaisessa kylässä on kuvattu muhevasti. Äiti on voimakas asenteita muokkaava persoona. Isä toimii perinteisesti taustalla, mutta hänen vierailunsa tuottavat kuitenkin minäkertojalle iloa, vaikka puhuminen on vähäistä. Kohtaaminen on enemmänkin tekemistä.

Päähenkilö haluaa paeta kaikkea maalaisuutta ja ennakkoluuloisuutta heti, kun se on mahdollista ja mahdollisimman kauas. Ulkomailla kylmää kotimaata ja kummallista kotia voi myöhemmin jopa kaivata. Ehkä irtiotto on pakko tehdä, jotta voi tulla siksi, mikä on, mutta äitiä kohtaan olisin toivonut minäkertojalta hieman enemmän empatiaa. Äidin viesti monien puheluyritysten jälkeen on riipaiseva:

 "Olen aina halunnut pelkkää hyvää, pelkkää hyvää vaan."

Ehkä ymmärrys ja anteeksianto ovat kuitenkin jo tulossa:

"Näen äitini ja isäni nurkassa. He näyttävät kamalan pieniltä, kuin kaksi nukkea tuulitakeissaan. Kohta hekin kuolevat, minä mietin. Viiltävä aalto lyö ylitseni, kun tajuan, etteivät he aina tulisi olemaan täällä. En voi estää kyyneleitä valumasta. Käännyn niin, että isäni ja äitini eivät voi nähdä.

...Katkeruus ei auta, minä mietin. Sellainen ei auta, että loputtomasti vain kysyy, että miksi asioiden piti mennä tällä tavalla. On annettava anteeksi kaikki tämä."

Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö kannattaa lukea järjestyksessä, sillä Sivuhenkilö on selvästi jatkoa Rakkaudenhirviölle. Minä luin ne väärässä järjestyksessä, mutta onneksi lukemisesta ei ollut kauan aikaa, joten pystyin mielessäni yhdistämään kirjat päähenkilön "Tähänastinen elämäni ja teot" -kokonaisuudeksi.

Kirjasta on poimittavissa erilaisia teemoja, joita voivat olla vaikkapa:

• introverttius (ehkä jopa erityisherkkyys), ulkopuolisuus
• olemassaolo vain toisten näkemänä
• itsetunto
• tavallisuus vs. erikoisuus
• suomalaisuuden ja espanjalaisuuden ominaispiirteet

Teemojen avulla Rakkaudenhirviön kannen lehmänaamainen nainenkin  saa kyllä selityksensä. Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö olivat oikein mukavia lukukokemuksia,  ja voin suositella niitä muillekin. Saara Turunen antoi minulle mukavasti puuhaa ja virkistävää aivojumppaa lukemisen lisäksi.

***
Tyylilajia kuvatessani jouduin pohtimaan, kumman valitsen: ironian vai sarkasmin. Löysin mielenkiintoisen keskustelun  ironian ivan, sarkasmin ja ironian eroista:
 https://www.kirjastot.fi/kysy/mika-on-ivan-sarkasmin-ja?language_content_entity=fi
(Jos kiinnostaa, kannattaa kurkistaa myös kommentteihin, joista varsinkin viimeinen on varsin kattava, ja siinä kumotaan ensimmäinen vastaus.)

Lisäksi voi kurkata seuraaviin artikkeleihin:

https://www.kielikello.fi/-/saako-olla-ironiaa-

https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:ironia

Avattuani linkit, vakuutuin, että kyseessä on nimenomaan ironia eikä sarkasmi, niin kuin ensin ajattelin.

Postaukseni Sivuhenkilöstä on luettavissa tästä:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Saara+Turunen. Postauksessa on myös toisen kirjoittajan näkökulma kumpaankin teokseen.

Lisäksi Kylmien seutujen linnut -blogissa käsitellään Sivuhenkilön väärin luentaa. Blogissa on samanlaisia ajatuksia kuin minullakin.
http://kylmienseutujenlinnut.blogspot.com/2018/07/sivuhenkilon-vaarinluennat-osa-i_16.html

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turusen Sivuhenkilö -romaanin päähenkilö on älykäs, omassa maailmassaan viihtyvä nuori nainen, joka tarkkailee elämää, jota muut elävät. Hän on oman elämäsä sivuhenkilö. Toiset ihmiset määrittelevät hänet, ja hän antaa sen aina vaan tapahtua, vaikka se harmittaa häntä.

"Oli miten oli, en haluaisi olla näin kiltti, antaa anteeksi mitä tahansa vain sen takia, että minulle ollaan ystävällisiä. Mutta en voi itselleni mitään.Tuntuu jälleen siltä kuin tuo toinen tuijottaisi silmieni takaa ja ottaisi minut hallintaansa. Hymyilen ja juttelen. Sipaisen hiukset korvan taakse ja yritän olla vaaraton. Kyselen pikkuruisia kysymyksiä kriitikon työstä ja nauran hänen vastauksilleen. Samaan aikaan minun tekisi mieli lyödä itseäni oikein kunnolla. Lakkaa livertelemästä, sanon mielessäni, mutta jostain syystä olen voimaton."

Hän osaa kuitenkin nauraa itselleen ja omalle heiveröisyydelleen esimerkiksi ikkuinoiden pesemisessä, sulakkeiden vaihdossa ja polkupyörän korjaushommissa.

Nainen kokee, että kriitikko on kovin sanoin kritisoinut hänen kirjoittamansa kirjan valtakunnan päälehdessä. Kritiikki satutti kirjailijaa kovasti, mutta siitä huolimatta hän kuvailee käytöstään miellyttämishaluiseksi tekemällä itsestään mukavan ja vaarattoman. Miksi? Näinkö kilteiksi kasvatetut naiset toimivat: väistävät, vaikenevat, hymyilevät, yrittävät olla aiheuttamatta pahaa mieltä kenellekään, vaikka itsellä olisi loukkaantunut olo?

Kirja käsittelee nuoren naisen sisäistä ajatus- ja tunnemaailmaa ja arkisten asioiden hoitamista, aloittelevan naiskirjailijan epävarmuutta miehisessä kustannus- ja kirjamaailmassa. Kirja käsittelee myös kirjoittamista ja sen vaikeutta, insipiraation  ja itsearvostuksen puutetta, itsensä vertaamista muihin ja alemmuudentuntoisuutta.

Sivuhenkilöllä ja aiemmalla Rakkaudenhirviöllä voi olla liittymäkohtia todellisuuteen, todelliseen kirjailijapersoonaan ja hänen tunteisiinsa. Sivuhenkilön voi mielestäni lukea myös vain kaunokirjallisuutena, nuoren naisen kasvukertomuksena epävarmasta ja miellyttämisenhaluisesta lapsiaikuisesta vahvaksi ja pystypäin kulkevaksi oikeasti aikuiseksi ihmiseksi. Sivuhenkilö on nähty Turusen "kostona" Helsingin Sanomien Antti Majanderin kritiikille Rakkaudenhirviöstä, mutta tarvitseeko niin olla? Eikö se voi olla vain yksi kertomus ihmisestä, joka elää elämäänsä? Tarvitseeko sitä tulkita yksi yhteen tosiasioiden tai niiden tulkintojen kanssa?

Alla olevassa linkissä on arvio Turusen esikoiskirjasta Rakkaudenhirviö,  joka voitti Helsingin Sanomen kirjallisuuspalkinnon vuonna 2018 ja Sivuhenkilöstä. Otan sen tähän mukaan erilaisen näkökulman vuoksi. Itse en ole aivan samoilla linjoilla.:
https://www.taidekiikari.net/index.html/2018/08/18/syrjahyppy-kirjallisuuteen-saara-turunen/

Jyri Paretskoi: Nimetön

Moni ehkä yhdistää Jyri Paretskoin nimen nuortenkirjallisuuteen. Onhan hän kirjoittanut suositut 

Shell´s Angles -  ja K-15 -sarjat. Nimetön (2017) on Paretskoin ensimmäinen aikuistenromaani.

Keskeiset henkilöt ovat miljonääri-Marko ja hänen vaimonsa Saara sekä hulppean kerrostalon viereisessä kattohuoneistossa asuvat naapurit: uskomattoman kaunis Gabriela ja hänen miehensä Mikko. Tapahtumiin liittyy olennaisesti myös toimittaja Otso Vaarna ja hänen lapsuudenystävänsä poliisi Tuomas Melander. Lisäksi keskeisessä roolissa on pieni, valkea ja ystävällinen villakoira Rolle.

Tarinaan tulee jännitystä, kun vinksahtanut psykopaatti alkaa kostaa kärsimäänsä petetyksi tulemista ja täydellisen avioliittonsa kaatumista. Keinot ovat tarkoin suunniteltuja ja julmia. Näennäisesti hän elää normaalia elämää, joten hän ehtii tehdä paljon pahojaan, koska kukaan ei osaa epäillä mitään. Hyväuskoinen Otso joutuu kuitenkin katsomaan psykopaattia silmästä silmään tuhoisin seurauksin.

Tarina kulke suhteellisen vetävästi, mutta psykopaatin pään sisäinen jauhanta alkaa toistuessaan hieman kyllästyttää, vaikka sillä ehkä onkin tarkoitus juuri osoittaa, ettei tyypin ajatusmaailma ole normaali. Muita ansioita on esimerkiksi Tuomaksen ja Otson ystävyyden kuvailu sekä Tuomaksen lempeä huolenpito sairaasta äidistään. 

Mielestäni Nimettömässä on myös muutamia puutteita. Minua vaivasi, että Tuomaksen poliisiammatti ikään kuin unohtuu ja jää taustalle. Se tulee esille vasta kirjan loppupuolella, ja ehkä sittenkin hieman epäammattimaisesti.

Olisin toivonut myös erilaista loppuratkaisua, jossa paha olisi saanut palkkansa, kun siihen kerran ilmiselvästi oli mahdollisuus. Nyt loppu toi mieleeni S.E. Hintonin Me kolme ja jengi -kirjan lopun, ja se kyllä kieltämättä läsäytti hieman tunnelmaa. 

Saara Turunen on paitsi tämän kirjan henkilö, myös suomalainen kirjailija. Jäin miettimään, onko nimikaimat vain sattumaa, vai voisiko tässä olla kahden kirjailijan yhdessä sopima jekku lukijoille. Loppuratkaisu viittaisi juuri tähän.

Kaikkein eniten minua kuitenkin lukiessani vaivasi ja suututti - ja suututtaa edelleen-  iloisen ja ystävällisen Rolle-koiran häpäisy ja sen kirjoittaminen tarinaan niin, että se on kuvottavaa ja suorastaan anteeksiantamatonta.  Jyri Paretskoin Nimettömällä on ansionsa, mutta siinä on myös puutteita. Rollen kirjoittaminen tarinaan makaaberilla tavalla ylitti sietokykyni.