Niko Kettunen: Kaikenkarvainen kabybara: tiedetoimittaja kertoo luonnon kummajaisista

Vuoden 2024 viimeinen postaus käsittelee mielenkiintoisia eläimiä ja myös eläimiin viittaavaa kieltä.

Niko Kettusen Kaikenkarvainen kabybara on  kolmas kokoelma Helsingin Sanomien tiedesivujen Viikon eläin -palstalta kootuista tiedepakinoista. Aiemmin on ilmestynyt Viikon eläimet (2022)  ja Örisevä konnakala (2023). Olen lukenut ne molemmat. Alla on linkki blogiini, josta pääsee lukemaan aiemmat postaukseni, jos kiinnostaa.

Tälläkin kertaa Kettunen esittelee mitä ihmeellisimpiä otuksia rennon hauskalla tyylillä. Mielestäni varsin mainioita tyyppejä ovat mm. tähtikuonokontiainen, kirppusammakko, nokkasiili, meriperuna, sokkomyllikäs ja merinorsu.

Tähtikuonokontiaisella on nimensä mukaisesti tähden muotoinen kuono, joka on kuin mustekala lonkeroineen. Sen kuonosta on sanottu, että se on nenä, joka näyttää kädeltä mutta toimii silminä.

Kirppusammakko on maailman pienin sammakko, vain 6,5 mm pitkä. Se asuu Brasilian sademetsässä ja kärsii huonosta tasapainosta.

Nokkasiilin luultiin jo kadonneen maan päältä, mutta eipä vain ollutkaan. Tämä tyyppi on varsinainen monitoimikone: Se on nisäkäs, mutta se munii kuin lintu. Kuoriutuneita poikasiaan se kantaa pussissa kuten kenguru. Maitoa se erittää suoraan ihonsa läpi, ja sen nokassa on sähköaisti.

Meriperuna puolestaan muistuttaa karvaista perunaa, ja sen sukulainen on merimakkara. Kettunen aprikoikin, miltä maistuisi merimakkaraperunat ketsupin kanssa.

Sokkomyllikäs on hauska ainakin nimeltään, mutta  ulkoasultaan... no joo, ehkä enemmänkin kauhukabinetin asukas, joka elää elämänsä maan alla ilman silmiä. Sokkomyllikkäät eivät voi sietää lajitovereitaan, eivätkä ne voi sairastua syöpään.

Merinorsu on iso köllikkä, joka pystyy nukkumaan sukeltaessaan. Jopa 377 metrin syvyydestä on löydetty merinorsu, joka on jatkanut uniaan sukelluksensa jälkeen.

                                                                 ***

Kun luen, luen aina itse asiaa: tarinaa tai kirjan antamaa tietoa, mutta aina myös kieltä. Minulle on tärkeää se, mitä kirjoitetaan, mutta myös se, miten kirjoitetaan. Kettusen kirjoitustyyli on pakinamaisen letkeää,  mutta tällä kertaa huomioni kiinnittyi mielestäni varsin ärsyttävään kielipiirteeseen: hän-pronominin käyttämiseen eläimistä se-pronominin sijasta. 

Tämä on mielestäni häiritsevä muoti-ilmiö, jonka olen nähnyt leviävän myös kasveista kirjoittamiseen. Nuukahtaneesta kasvista on Facebookin ryhmässä kyselty: Mikäs häntä vaivaa? Kuulin myös erään julkkiksen käyttäneen tuolista pronominia hän, tosin puhuessaan, ei kirjoittaessaan. Kummallista!

Kettunen käyttää teksteissään enimmäkseen yleiskielen mukaista se-pronominia, mutta myös hän-pronominia, ja toisinaan samassa tekstissä kumpaakin pronominia sekaisin. Esimerkki sokkomyllikkään esittelystä:

"Joskus internetissä tulee vastaan kuvia eläimistä, joiden ei uskoisi olevan aitoja. Katsokaapa vaikka tuota ilmestystä. Onko se joku lasten mielikuvituksellinen pehmolelu? 

Ei, vaan kyseessä on ihan todellinen otus. Hän on nimeltään balkaninsokkomyllikäs (Nannosapalax leucodon). Tämä likinäköinen veijari kaivelee tunneleita vahvoilla hampaillaan ja viettää suuren osan elämästään maan alla, jonne aurinko ei paista.

Otusta saa kutsua myös unkarinsokkohiireksi, jos välttämättä haluaa. Myös                valkohammassokkohiirenä hänet on tunnettu. Hän ei kylläkään ole hiiri." 

Mitä tällä halutaan kertoa? Tiedän, että jotkut eläinaktivistit pitävät se-pronominin käyttöä eläintä halventavana. Ihminen muka asettaa itsensä eläimen yläpuolelle. Eihän tästä ole kyse.

Minua vaivaa tällainen häiritsevä kielen muoti-ilmiö niin paljon, että luin asiasta myös Kielitoimiston ohjepankista (linkki alla). Sivustolla kerrotaan,  että eläimestä käytetty hän-pronomini on puhekieleen liittyvä ja leikillinen, mutta yleiskielen vastainen. 

Katri Priiki pohdiskelee samaa asiaa laajemmin Kielikellon artikkelissa (linkki alla). Priikin artikkelissa on linkkejä myös muihin aihetta käsitteleviin teksteihin, ja teksti on mielestäni mielenkiintoinen.

Miksi siis vaikutusvaltaisen lehden tiedetoimittaja on useissa teksteissään käyttänyt eläimestä hän-pronominia? Onko kyse juurikin leikillisyydestä ja eläimen esittelystä kuvaannollisten rumpujen päristessä niin kuin suuressa show'ssa ikään? Pakinatyyliin se voikin sopia, mutta pakinatyyli ei välttämättä sovi yleiskielen kielimalliksi. 

Aikaisemmat postaukseni Niko Kettusen tiedepakinoista avautuu linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Niko+Kettunen

Hän vai se -pronominin pohdiskelua avautuu seuraavista linkeistä:

https://kielitoimistonohjepankki.fi/ohje/pronominit-han-vai-se/  (Luettu 29.12.2024).

https://kielikello.fi/saako-lemmikkiin-viitata-h%c3%a4n-pronominilla/ ) (Luettu 29.12.2024.).

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut. Kuvittanut Onni Mansnerus

Lapsuudenkodissa minulle ei luettu, koska sellainen ei ollut tapana, eikä vanhemmilla ollut aikaa siihen, mutta isä luki paljon ja kannusti minuakin lukemiseen. Kun opin lukemaan ja etenin tarinassa jonkun verran, kukko kävi yöllä munimassa kirjan sivujen väliin pikku palkinnon. 

Muistan myös elävästi, kuinka ensimmäisen luokan Maija-Liisa-opettaja otti aika ajoin esille tosi paksun, mustakantisen satukirjan (Mikähän se oli?) ja luki oppilaille ääneen satuja. Oi, kuinka se oli mukavaa! Sain myös kurkistaa kirjan kuvia. Ne olivat mustavalkoisia piirroskuvia. Yhden prinsessakuvan luulen vieläkin muistavani. 

Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut on hieno, aito satu, eikä siinä olen mitään opettavaista pönötystä. Se on ilmestynyt ensi kerran vuonna 1919, ja lukemani kahdeksastoista painos on ilmestynyt 2005 WSOY:n kustantamana.

Mestaritontun seikkailuissa on hyvä tarina ja ihanan vaihteleva satumaailman miljöö. Juoni on vetävä, ja tapahtumat paikoitellen hurjan jännittäviä. Kieli on ihastuttavan kuvailevaa, niin että tapahtumat ja tapahtumapaikat on helppo nähdä elävinä mielikuvina. Henkilöhahmot ja satuolennot ovat mielenkiintoisia. Mestaritonttu ja noidat Sammaleinen, Luuta-Lempi ja Pataposki ovat virkistävän persoonallisia henkilöhahmoja. Kyöpelinvuoren herra Julma-Kumma on pelottava, ja noitien mielistely hänen ympärillään on huvittavaa.

Aikuiselle lukijallekin tämä oli palkitseva lukukokemus, ja oikeasti jännittävä. Sitä se on varmaan myös lapsille. Suosittelen vanhempia tai muita aikuisia lukemaan Mestaritontun seikkailut ääneen lapsille. Lapsi kyllä kestää sadun jännityksen turvallisesti aikuisen lähellä tai kainalossa. Sadun loppu on onnellinen, niin kuin kuuluukin. Vietetään tuplahäät: Aamuruskon maan kuningas saa Päivikki-prinsessasta maalleen uuden kuningattaren, ja Päivikin veli Prinssi Yönsilmä saa puolisokseen Aamuruskon kuninkaan sisaren Sarasteen.

Onni Mansneruksen kauniit piirroskuvat tuovat tarinaan oman viehättävän lisänsä. Osa kuvista on mustavalkoisia ja osa värillisiä. Taidokkaita ja yksityiskohtaisia ne ovat kaikki.

Nykyään ollaan huolissaan lasten ja nuorten lukutaidon heikkenemisestä. Luulen, että koulu ei voi yksin lukutaitoa tukea tai elvyttää.Yhtenä tärkeänä tekijänä on varmaan kodin antama lukemisen malli ja myönteinen asenne lukemiseen.  Itse olen lukenut omille lapsilleni aina, ja iltasatuja luettiin yhdessä vielä silloinkin, kun lapset osasivat jo itse lukea. Ne hetket ovat edelleen parhaimpien muistojen joukossa.

Voi, vanhemmat, lukekaa lapsille satuja ja tarinoita! Älylaitteet eivät mitenkään korvaa ihania ja kielellisesti huikeita tarinoita, joiden mukana voi kokea monenlaisia tunteita: ihastusta, jännitystä ja iloa. Saduista ja tarinoista saa mielikuvitukselle virikkeitä, ja sanavarasto kehittyy. Yhdessä vanhemman kanssa on turvallista jännittää vaikka noitia, lohikäärmeitä ja sitä, löytyykö lumottu prinsessa ajoissa, vai joutuuko hän Julma-Kumman linnaan loppuiäkseen. On ihanaa eläytyä sadun hahmoihin ja vaikka leikkiä Mestaritontun tapahtumia uudelleen ja uudelleen eri rooleissa.

Vuonna 2005 Mestaritontun seikkailut nähtiin Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Se oli vaikuttava esitys, jossa suuren näyttämön tekniikka pääsi oikeuksiinsa. Pääosassa Mestaritonttuna nähtiin Tuula Väänänen.

Lisätietoa kirjailijasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Aili_Somersalo (Luettu 21.12.2024)

Lisätietoa kuvittajasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Onni_Mansnerus (Luettu 21.12.2024)

Annamari Huovinen: Hankala eläin: Esseitä lajien kohtaamisista

 

"Annamari Huovinen on kauppatieteiden tohtori, joka on työskennellyt yliopistoissa sekä median ja viestinnän alalla. Hän on kiinnostunut eläimistä, ihmisistä ja siitä, miten talous ja kulttuuri muovaavat elinympäristöämme." (Etuliepeen tekstiä)

Huovisen esseekokoelma Hankala eläin käsittelee laajasti ja monipuolisesti eläimiä, ihmisiä ja lajien kohtaamisia. Aika usein on kyse ihmisen vallasta, eläinten hyväksikäytöstä ja alistamisesta. Kirjan pääotsikot ovat: Villit, Kesytetyt ja Vangitut, joiden alla Huovinen käsittelee aihetta laajasti.

Esseissä on kauppatieteilijän näkökulma. Huovinen kirjoittaa: "Olen halunnut tässä kirjassa tutkia niitä monia tapoja, joilla talous vaikuttaa ihmisen ja muiden eläinten välisiin suhteisiin."

"Pohjimmiltaan kirjani kysyy, mitä ihmisten valta-asema on muille eläimille tehnyt ja miten meidän tulisi tässä maailmassa muiden eläinten rinnalla elää. Ihminen ei kauan pysy elossa ilman muita eläimiä."

Arvostan Huovisen selkeää kieltä ja kiihkotonta, pohtivaa kirjoitustyyliä. Hän nostaa esille myös voimakkaita  tunteita herättäviä asioita, kuten sudet, turkistarhaus ja salametsästys sekä jotkut eläinaktivistien ylilyönneiksi ajattelemani asiat. Hänen kantansa tulee esille, mutta kielen tasolla kirjoittaja pysyttelee neutraalissa tyylissä.  - Onneksi, sillä nettihuutamista ja vastakkainasettelua on jo aivan tarpeeksi! Henkilökohtainen elämä maalla on kivasti punottu mukaan: puutarhan hoito ja kesäkanojen elämän tarkkailu tuovat elämään sisältöä.

Kuva on kopioitu Tammen kuvapankista, ja kuvan osoite on: https://www.tammi.fi/kuvapankki/?mediabank_filter=book&mediabank_search=Hankala%20el%C3%A4in (Luettu 15.12.2024)

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus. Kuvittanut Kati Vuorento.

Jihuu! Cristal Snow´n Penni Pähkinäsydän -sarja sai odotettua jatkoa! Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus tarjoaa hienoa luettavaa sekä varttuneille että nuoremmille lukijoille. Kirjasarja toimii varmaan yhdessä aikuisen kanssa luettuna  n. 8-vuotiaasta alkaen, ja itse lukeville ehkä 11-vuotiaasta alkaen.  

Odotin tätä, ja kun se ilmestyi, luin kirjan parissa päivässä, vaikka työ pyrki haittaamaan harrastusta.

"Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus on viides osa kirjasarjaa, joka on lumonnut kaikenikäiset lukijat ja saanut kiitosta myös kriitikoilta. Kuvittaja Kati Vuorento on loihtinut kirjoihin klassikkosatujen lumoa ilmeikkäillä, pitsimäisillä kuvituksillaan, jotka saavat katsojan melkein kuulemaan lyijykynän rahinan." (Takaliepeen tekstiä) 

Sarjan aiemmin ilmestyneet osat ovat: 

1. Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku

2 .Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous

3. Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus

4. Penni Pähkinäsydän. Tarinoita Tuulenpesän metsästä

Penni Pähkinäsydän -sarja edustaa vahvaa fantasiaa, jonka maailma on kokonainen ja hiottu. Hahmot ovat persoonallisia ja moniulotteisia. Sarjan viidennessä osassa keijulasten lojaali ystävyys vahvistuu entisestään. Myös päähenkilöiden persoonallisuus ja luonteiden ominaisuudet tarkentuvat. Persoonien hioutuminen ja erikoistuminen voivat ennakoida sitä, että tulossa on kuudes osa, ja ehkä odotettavissa on myös suuri taistelu.

Penni Pähkinäsydän -sarja ei todellakaan ole vain pelkkää söpöstelyä, vaikka keijuista onkin kyse. Teemat ovat koskettavia. Todellisen maailman asiat ovat olemassa myös keijumaailmassa: koulunkäynti, riitelyt, kiusaamiset, perheiden pelottavat salaisuudet, erilaiset parisuhteet, mutta tietenkin myös arkielämän ilo ja nauru, leikit ja ystävyys. Myös vakavia asioita käsitellään. Tuoreimmassa kirjassa Penniä kohtaa niin suuri suru, että se tuntuu liian raskaalta pienen keijulapsen kannettavaksi. Onneksi on isoäiti, ja onneksi on ystävät: Liana, Viliina ja Hilda, jotka tuovat Pennille läksyjä ja kertovat tyhjänpäiväisiä asioita koulusta:  "Kuinka ruokana oli ollut jäkälävelliä tai muhkusoppaa tai kuka muu oli ollut Pennin lisäksi poissa koulusta." Uskolliset ystävät tulevat myös vierailulle isoäidin taloon, jonne Penni muuttaa.

Cristal Snow`n kirjojen kieli on riemastuttavaa, kuvailevaa ja raikasta. Keijuhahmojen nimet ovat mainioita, ja ruokalajit on myös taitavasti keksitty. Kerronta etenee sujuvasti ja on tarkoin mietittyä. Pitsikartanon kummituksessa(kin) on hurjan jännittäviä kohtauksia, mutta ne on kirjoitettu niin, että jännitys kuitenkin laukeaa, joten tarina sopii pienemmillekin kuulijoille, ainakin aikuisen turvallisessa kainalossa.

Kati Vuorennon lyijykynäpiirrokset ovat suloisia, ja ne sopivat tarinaan parhaalla mahdollisella tavalla. Penni Pähkinäsydän -tarinat perustuvat Cristal Snow´n ja Niina Siewertin alkuperäisideaan.

Olen lukenut koko sarjan. Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan blogissani olevat postaukset. Linkistä avautuessaan postaukset ovat käänteisessä järjestyksessä, eli sarjan ensimmäinen on listan viimeisenä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Cristal+Snow&max-results=20&by-date=true

Kiitän kirjasta @Cristal Snow ja @Kati Vuorento! Toivon, että mahdollisimman monet löytävät tiensä tähän ihastuttavaan keijumaailmaan. Toivon, että myös opettajat ja koululuokat pääsevät nauttimaan kirjasta. Jään odottamaan seuraavaa osaa.

Kirjakuvan somisteena on  kuva The Hanging Garden -tapahtumasta. Lisätietoa avautuu tästä linkistä:

https://www.osao.fi/tapahtuma/the-hanging-garden/

Suvi Bowellan: Nyt riittää: rajat kiltteydelle

                                 

Jotkut voivat naurahdellen ihmetellä, kuka näitä niin sanottuja selfhelp-kirjoja oikein lukee. Minä voin kuitenkin pystypäin vastata, että olen lukenut monia Hidasta elämää -sarjassa ilmestyneitä kirjoja. Kaikki ne ovat vastanneet johonkin tarpeeseeni, ja olen löytänyt niistä monia hoitavia ajatuksia.  

Suvi Bowellanin uusin kirja  Nyt riittää: rajat kiltteydelle vastasi nimensä mukaisesti erityisherkän ja kiltin ihmisen kokemuksiin, jotka ovat johtaneet esimerkiksi pitkiin sairauslomiin ja työssä uupumiseen. Kirja on Bazar-kustannuksen julkaisema ja ilmestynyt 2024.

Ensinnäkin pidän sarjan kirjojen hempeän kauniista ulkoasusta. Ne ovat selkeästi tunnistettavia muiden kirjojen joukosta. Toiseksi pidän siitä, että niistä voi löytää itsensä, läheisensä ja myös ystävyyssuhteitaan. Voi pysähtyä ajattelemaan asioita ja saamaan uusia näkökulmia. Voi vahvistua ja saada ymmärrystä omille kipupisteilleen, jotka ovat voineet syntyä jo lapsuuden kasvuympäristössä.

Kirjoitan tähän muutamia suoria lainauksia niistä kohdista, jotka minua tällä kertaa puhuttelivat. 

• "Rajojen puute suhteessa itseen ja muihin ihmisiin on yksi merkittävistä väsymyksen ja uupumuksen aiheuttajista." ( s. 10 - 11)

• "Jokainen, joka kantaa vastuun itsestään ja kohtelee muita arvostavasti, tekee maailmasta vähän paremman paikan meille kaikille." (s. 15)

• "Hyväksy se, että toisella on oikeus rajoihinsa. Sinun ei tarvitse ymmärtää kaikkia syitä eikä sinulla ole oikeutta niistä udella." ( s. 46)

• "Annat itsestäsi paljon, muttet saa vastaavaa panostusta osaksesi." (s. 95)

• "Kun näkee itsensä arvokkaana ja tärkeänä, on mahdollisuus rakentaa elämä, jossa voi hyvin." (s. 187)

Blogistani löytyy myös muita Hidasta elämää - postauksia, jos tällaiset kirjat kiinnostavat. Voi saada lukuvinkkejä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Hidasta+el%C3%A4m%C3%A4%C3%A4

Mukana on myös Annukka Cederlöfin: Tiluksilla: Unelmani maalla, joka ei varsinaisesti ole Hidasta elämää -sarjaa, mutta mielestäni se teemoiltaan sopii siihen.

 

 

 

 

 

Satu Rämö: Rakel

Satu Rämön Rakel on neljäs osa Hildur-sarjaa. Tällä kertaa keskiössä on Hildurin äidin elämä Hildurin lapsuuden aikoihin. Kirja antaa taustatietoja isän ja äidin auto-onnettomuudelle ja isän aggressiiviselle käytökselle, jotka ovat jättäneet jälkensä Hilduriin. Tällä hetkellä Rakel on sarjan päätösosa. Toivon niin, sillä nyt keskeisten henkilöiden elämät on käsitelty omissa osissaan. Kirjassa myös viitataan joihinkin aiemmissa osissa esiin tulleisiin asioihin. Lisäosat tuntuisivat jo ylimääräisiltä.

Keskeisiä rikoksia, joita poliisit nyt selvittävät, on mökkimurtojen sarja, varkaudet ja kuolemantapaus vanhainkodissa sekä risteilyalukselta tulevan verisen miehen tapaus. Myös vanhojen luurankojen löytyminen aiheuttaa päänvaivaa. Neulovan suomalaispoliisin, Jaakobin, kielitaito on kehittynyt niin paljon, että hän voi opiskella ja toimia kielitaitonsa puolesta tasavertaisena poliisina Hildurin ja Beatan rinnalla. 

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa, ja lukeminen eteni nopeasti. Vaikka tarina kulkee, huomioni kiinnittyi joihinkin asioihin, joista en niin pitänyt. Kieli on parempaa kuin aiemmissa osissa, mutta tässäkin osassa on tarkalle lukijalle huomiota kiinnittäviä kohtia, esimerkiksi "[Jaakob] alkoi lapata vettä kiukaalle."  Oikea verbi on kai kuitenkin lappaa. Muitakin kömmähdyksiä on. 

Kielen tasolla huomioni kiinnittyi myös turhaan selittelyyn ja alleviivaamiseen, kun lukija varmaan on asian tekstiyhteydestä jo ymmärtänyt. Näin oli vaikkapa trollien selittämisessä tai joidenkin poliisitöiden kuvailussa. Joidenkin eleiden kuvaaminen on mielestäni myös turhan yksityiskohtaista, koska ne eivät tuo lisäarvoa sisältöön tai paljasta jotakin erityistä henkilöhahmosta. Tällainen on esimerkiksi:  ..."pyyhkäisi toisella kädellä vasenta korvaansa..."

Kaikkia ideoituja juonen rönsyjä ei ehkä välttämättä olisi tarvinnut tarinaan kirjoittaa. Jaakobin vanhempien tekstiviestit ja yllätysvierailu Islantiin Jaakobin työpaikalle on yksi hyvä esimerkki tästä. Minua ei kerta kaikkiaan jaksaneet kiinnostaa Jaakobin lapsuuden asiat ja mummola Äkäslompolossa. Ne tuntuivat päälle liimatuilta. Hildurin pikasuhde lappilaisen poromiehen kanssa olisi voinut jäädä vain Jaakob-osaan, joka on mielestäni koko sarjan heikoin. 

Mietin myös joidenkin henkilöhahmojen merkitystä tarinassa. Yksikätinen sairaanhoitaja ihmetyttää. Miksi hän ei voinut käyttää toista kättään? Voiko sairaanhoitajana edes työskennellä vain yhden toimivan käden kanssa? Olisiko Jaakobin Matias-pojan henkilöhahmon voinut kuvailla vain kerronnan tasolla, niin että hän on olemassa ja kärsii sopeutumisvaikeuksista, mutta tarkemmin persoonaa ei olisi lähdetty luomaan?

Satu Rämö on osannut taitavasti markkinoida kirjasarjansa. Siitä täytyy antaa pisteitä, mutta valitettavasti jatkuva ja ylilyövä monikanavainen esilläolo on alkanut kääntyä myös itseään vastaan. Ainakin minä koen näin. Koko sarjan luettuani voin sanoa, että osilla ja koko sarjalla on omat ansionsa. Heitän ehkä bensaa liekkeihin toteamalla, että ehkä kirjojen suosio onkin seurausta taitavasta markkinoinnista, ei niinkään kirjojen ylittämättömästä hyvyydestä.

Alla olevasta linkistä avautuu muut postaukseni Hildur-sarjasta. Ensimmäisenä avautuu tosin Rämön Islantilainen kodinonni. 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Satu+R%C3%A4m%C3%B6

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän: Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita

 

Joskus liikaa, aina liian vähän: Oopperalaulaja Helena Juntusen elämätarinoita (2023) on Helena Juntusen ja Petri Tammisen yhteistyön tulos. Lukijalle osoitettussa kappaleessa Tamminen valottaa, miten kirja on syntynyt. Tuli mielenkiintoinen kirja mielenkiintoisesta persoonasta, joka on ponnistanut Oulun läheltä Kiimingistä maailmantähdeksi.

Juntusesta välittyy positiivinen kuva. Teksteissä on mukana itseironiaakin kivalla tavalla. Tähteys ja tavallisuus tuntuvat olevan mukavasti samassa persoonassa. Tamminen sopii mielestäni hyvin kirjoittajapariksi. Lyhyet lauseet ja lyhyet luvut sopivat tarinoihin hyvin. Lisäksi Tamminen on kirjoittanut omalta osaltaankin huijarisyndroomasta, joka Juntustakin aika ajoin vaivaa.

Oli mielenkiintoista lukea oopperalaulajan työstä: kehon äärimmäisestä treenamisesta äänen tuottamiseksi, kielten merkityksestä, rooleihin valmistautumisesta ja myös odottamattomista käänteistä, joista Juntunen on selvinnyt hämmästyttävän nopeasti. Täytyy olla rautainen ammattitaito ja keskittymiskyky sekä hyvä muisti, että voi opetella roolin matkalla esiintymispaikalle, kun olikin vahingossa opetellut väärän roolin.

Juntunen kertoo avoimesti myös elämänsä rosopuolista. Etuliepeessä teosta kuvataan näin: "Pysäyttävä, kiertelemätön ja lämpimän humoristinen kirja klassisen musiikin maailmasta sanoo suoraan ja lumoaa rytmillään." Niinpä. Tämä oli ilahduttava lukukokemus!

Joskus liikaa, aina liian vähän: Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita on Botnia-palkintoehdokkaana. Palkinnoista ja ehdokkaista voi lukea lisää alla olevasta linkistä:

https://www.munoulu.fi/kulttuuri/vahvojen-kertojien-vuosi-botnia-palkinnon-ehdokkaat-uskalsivat-tarttua-arkoihinkin-aiheisiin/ (Luettu 3.11.2024)

Helena Merriman: Pako Berliinin ali: rakkautta, vakoilua ja petoksia: tositarina poikkeuksellisesta paosta Berliinin muurin ali. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.

Huh, huh, mitä hiuksia nostattavaa jännitystä tämä kirja tarjosikaan, eikä ollut kyseessä dekkari! Kirja piti intensiivisesti otteessaan parin päivän ajan, ja lukemisen jälkeen oli olo, ettei voi lukea muuta vähän aikaan.  

Helena Merrimanin Pako Berliinin ali: rakkautta, vakoilua ja petoksia: tositarina poikkeuksellisesta paosta Berliinin muurin ali (2022) on tositarina, joka on uskomattomampi kuin jännittävinkään dekkari. Takakansitekstin mukaan kirja on "hermoja raastava jännitysnäytelmä sankaruudesta, petturuudesta ja salaisesta tunnelista Berliinin katujen alla."

"Helena Merriman on palkittu BBC:n juontaja ja tuottaja, joka haastatteli kirjaansa varten kymmeniä tunnelin rakentamiseen osallistuneita ja Itä-Saksasta paenneita. Pako Berliinin ali perustuu Merrimanin suosittuun Tunnel 29 -podcastiin, jonka New Yorker -lehti valitsi vuoden 2019 kymmenen parhaan podcastin joukkoon. Kirjasta on tekeillä tv-sarja." (Etuliepeen tekstiä)

Toisen maailmansodan jälkeinen Saksan jako on historiasta tuttua, kylmästä sodastakin on koulussa luettu, Willy Brandt, John F. Kennedy, Erich Honecker ovat tuttuja nimiä, DDR:n myöhempi urheilumenestys ja kyseenalaiset keinot sen saavuttamiseksi ovat myös tuttuja asioita, mutta tosiasiaa elämästä juuri jaetussa Berliinissä en ole aiemmin näin väkevästi lukenut. Miten oikeat ihmiset kokivat vapauden riistämisen, perheiden hajottamisen, lasten riistämisen vanhemmiltaan ja käsittämättömän julman Itä-Saksan salaisen poliisin, Stasin, toiminnan?

Stasi käytti äärimmäisen tehokkaasti omien kansalaistensa vakoilua ja loi ilmiantojärjestelmän, jossa vakoiltiin kaikkea ja kaikkia, joten kehenkään ei voinut luottaa. Stasi myös käytti Neuvostoliiton kuulustelu- ja kidutusmenetelmiä, jotka oli kopioitu natseilta. Apua antoi vielä VoPo (Volkspolizei), joka mm. vartioi muurilla käskynään ampua pakoa yrittävät.

"Sitten Joachim ajattelee, mitä hänen yläpuolellaan on: VoPot. Hän tietää, että he etsivät tunneleita. Hän tietää kuuntelulaitteista, joita he sijoittavat maahan. Jos he havaitsevat liikettä, he kaivavat kuopan ja ampuvat siihen tai pudottavat siihen dynamiittia. Millä hetkellä tahansa maa voi revetä auki hänen yläpuolellaan, jolloin näkyisi kirkas taivaan välähdys ennen kuin kaikki päättyisi.    

Joinain öinä hän kuulee heidän puhuvan. Ja hän tietää, että jos hän kuulee heidät, hekin voivat kuulla hänet. Niinpä tunnelissa ei puhella. Hän sammuttaa tuulettimen. Se on liian äänekäs."  ( s. 165)

Merriman on kirjoittanut kirjan hyvin. Jännitys ja pelko ovat käsin kosketeltavia, ja tapahtumat etenevät koko ajan ilman seesteisiä vaiheita. Ihmisten pahuus on hämmästyttävää: luultavasti vain ihminen lajina on sellainen, joka kykenee lajitoveriensa (mm. oman maan kansalaisten, saman kaupungin asukkaiden, naapurien, sukulaisten)  kiusaamiseen, kiduttamiseen ja tappamiseen. Ihailtavaa on kuitenkin todellisten ihmisten rohkeus ja viisaus, korkea vapauden päämäärä ja voimia säästelemätön toiminta. Ihmisten hyvyys korostuu pahuuden rinnalla.

Pako Berliinin ali kuvaa taitavasti sekä historiallista maailman tilannetta että yksittäisten ihmisten kokemuksia siitä,  ja on siten historian kirjoitusta parhaimmillaan. Lisäplussaa tulee kirjan kuvista ja hakemistosta, jonka avulla voi palata tapahtumiin ja tarkistaa lukemaansa. Näistä syistä suosittelen siis lukemaan kirjan, en kuuntelmaan.

Uutta tietoa minulle oli että John F. Kennedyn salamurha ajoittuu vain 5 kk päähän siitä, kun hän vieraili jaetussa Berliinissä ja ydinsodan puhkeaminen oli vain napin painalluksen päässä. Tämä sai ajattelemaan salamurhaa ja siihen syyllisiä uudesta näkökulmasta.

***

Alla olevista linkeistä pääsee kurkistamaan myös muita aiheeseen liittyviä postauksia blogissani, jos kiinnostaa: 

• Fiktiivistä jännitystä samasta ajasta tarjoilee mm. Jyrki Erran Berliinin ajokoirat

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jyrki+Erra 

• DDR:ään ja vakoiluaikaan liittyy myös Meri Valkaman, Sinun, Margot. Siinä parasta on muurin murtumisen kuvailu, mutta kokonaisuutena koin sen pettymyksenä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Meri+Valkama

• Sakari Silvolan Nukkumatin kylmä sota valottaa tämän harmittoman lastenohjelmien sankarin ideologista taustaa. Blogissani on siitä vain lyhyt muistiinpano, mutta tarkempaa tietoa löytyy mm. SKS:n sivulta.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Nukkumatin+kylm%C3%A4+sota

https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/nukkumatin-kylma-sota/2765806 (Luettu 23.10.2024)

• DDR:n urheiluun ja valmennusmenetelmiin voi tutustua mm. lukemalla Lola Lafonin kirjan Pieni kommunisti, joka ei koskaan hymyillyt

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Pieni+kommunisti+joka+ei+koskaan+hymyillyt

Antti Rönkä: Kiltti poika

Antti Röngän Kiltti poika (2024) on hänen kolmas romaaninsa. Olen lukenut ne kaikki. Lisäksi olen lukenut kirjeenvaihtokirjan, jonka hän kirjoitti yhdessä isänsä Petri Tammisen kanssa. Näistä muodostuu kokonaisuus, joka mielestäni  kannattaa lukea järjestyksessä:

                   Jalat ilmassa (2019)

        Silloin tällöin onnellinen: Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta (2020 yhdessä Petri Tammisen kanssa)

        Nocturno 21:07 (2021)

Takakansitekstin mukaan "Entistäkin kirkkaammin kirjoittavan lahjakkaan prosaistin kolmas romaani sanoittaa omat rajat rikkovaa kiltteyttä, millenaalisukupolven yksinäisyyttä ja alati yltyvää ahdistusta."

Olen takakansitekstin laatijan kanssa samaa mieltä kirjoittamisen kirkkauden ja lahjakkuuden osalta, mutta alati yltyvän ahdistuksen osalta en. Kun olen lukenut kaikki Röngän neljä kirjaa, jossa käsitellään rajuja kiusaamiskokemuksia, ahdistusta ja masennusta, olen sitä mieltä, että tässä romaanissa minäkertojan ahdistus on jo helpottamassa, ei suinkaan yltymässä. Kipeät asiat ovat edelleen olemassa, mutta minäkertoja voi nähdäkseni jo katsoa niitä hieman etäämmältä. Ehkä lähellä on aika, jolloin niistä voi päästää irti. 

Kiltti poika kertoo ajallisesti yhden viikonlopun tapahtumista, mutta minäkertojan pään sisällä matkataan kauemmas kouluaikaan, jolloin kiltti ja herkkä poika joutuu pitkäkestoisen ja rajun koulukiusaamisen kohteeksi. Sen seurauksena on ahdistusta, masennusta ja itsetuhoisuutta. 27-vuotissyntymäpäivänsä aikoihin minäkertoja toimii ulkoisesti uskottavasti ja aikuismaisen kohteliaasti, jopa sosiaalisestikin, mutta pään sisällä myllertää edelleen. Kielen tasolla Rönkä kuvaa henkilönsä epävarmuutta taitavasti ajatuksella ja sen pois vetämisellä, lauseella ja sen kumoamisella.

Liika kiltteys, introverttiys, arvottomuuden tunne, epävarmuus, masennus, koulukiusaaminen ovat tuttuja asioita, joihin olen törmännyt joko omassa tai läheisteni elämässä. On tärkeää, että niistä puhutaan. On tärkeää, että niitä ei ohiteta. On tärkeää, että myös hiljaiset tai puhumattomat saavat apua.

Antti Rönkä kirjoittaa kipeistä asioista rehellisen rohkeasti, mutta samalla kauniisti. Tekstissä on paljon tarkkoja havaintoja, syviä ajatuksia ja tarkoin mietittyä kielenkäyttöä. Sitä on mukava lukea. Päähenkilölle toivoo kaikkea hyvää.

Mahdollisten kirjallisuuspalkintojen lisäksi Antti Rönkä ansaitsisi mielestäni myös jonkin mielenterveyttä edistävän järjestön  huomionosoituksen tai palkinnon.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan blogipostaukseni Röngän aiemmin ilmestyneistä kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Antti+R%C3%B6nk%C3%A4

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli. Suomentanut Kaarina Helakisa. Kuvittanut Ilon Wikland.

- Voi Nangilima! Niin, Joonatan, Joonatan, minä näen valon! Minä näen valon!

Luin Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen, kun suunnittelin meneväni katsomaan Helsingin Kaupunginteatterissa parhaillaan esitettävää näytelmää, joka on tehty kirjan pohjalta. 

Kuinkahan monta kertaa olen kirjan lukenut? Veljeni Leijonamieli on yksi vaikuttavimmista aikuisiällä lukemistani kirjoista. Se on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi. Siinä on fantasiakirjallisuuden piirteitä: siirtyminen toiseen maailmaan, hyvä ja paha, uskollisuus, rohkeus ja suuri taistelu. On kuitenkin suuri vääryys, jos se mielletään "vain" lastenkirjallisuudeksi, sillä se on kestävää kaunokirjallisuutta, joka käsittelee syviä teemoja.

Veljeni Leijonamieli kertoo kahden veljeksen tarinan, joka yhdistyy Ruusulaakson ja Kirsikkalaakson asukkaiden tarinaan. Kyse on vakavista asioista: elämästä ja kuolemasta sekä kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudesta. Kyse on rakkaudesta, rohkeudesta ja toivosta pahuuden keskellä. 

Hirmuhallitsija Tengil pitää ihmisiä yksinvaltaisessa otteessaan, kiduttaa ja tappaa. Kuinka hirveää (ja valitettavasti niin totta todellisuudessakin) on se, että hallitsija voi yhdellä sormenosoituksellaan määrätä, kenen elämä päättyy joko teloitukseen tai kidutukseen.

Tengilillä on apunaan sokeasti totteleva sotilaslauma ja ikiaikainen hirviö Katla. Hän vaikuttaa voittamattomalta, kun ihmisten vapaa liikkuminen ja ruuan saantikin on estetty. 

Kirjassa Tengil kukistetaan, mutta tuntuu, että todellisuudessa Tengil elää ja on suorastaan monistunut. Niin paljon sortoa ja pahaa tällä hetkellä maailmassa on. Pelottavasti pahan voimat myös liittoutuvat.

Veljeni Leijonamieli on tunnekasvatusta parhaimmillaan. Elämää ei tarjoilla lapsillekaan sokerihuurrettuna vaahtokarkkina, vaan myös pelottavat asiat tuodaan päivänvaloon. Ollaan kuitenkin hyvän puolella, iloitaan elämästä ja rakastetaan lähimmäisiä.

Tämä kirja olisi luettava vähintään kerran elämässä. Kunpa lapsille yhä enemmän tarjottaisiin kirjoja kännyköiden ja tablettien sijasta! Kunpa lapsille luettaisiin ja koettaisiin yhdessä pelottaviakin tunteita, mutta lapsi  turvallisesti aikuisen kainalossa! Kunpa lasten ja nuorten kanssa keskusteltaisiin tunteista ja ajatuksista! Ehkä silloin lapset oppisivat olemaan hyvän puolella, eivätkä puukottaisi tai hakkaisi toisiaan, niin kuin viime aikoina on tapahtunut.

Aion jatkaa kirjahyllyni uumenista löytyvien Lindgrenin kirjojen uudelleen lukemista muun lukemisen ohella. Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoista 1939 - 1945 ja Jens Andersenin kirjoittamasta elämäkerrasta: Astrid Lindgren: tämä päivä, yksi elämä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Astrid+Lindgren

Kirjakuvan somisteena on kuva uskomattomista revontulista torstaina 12.9.2024.

JP Koskinen: Ukkoslintu

Kuvan kukkakimppu ei liity mitenkään olennaisesti JP Koskisen Ukkoslintuun (2024), mutta mielestäni se voi kuvata trilogian runsautta. Aiemmat osat, Tulisiipi, Haukansilmä ja päätösosa Ukkoslintu kattavat ajan  Amerikan Yhdysvaltojen intiaanisodista toisen maailmansodan jälkeiseen kylmään sotaan ja avaruuden kilpavarusteluun. Mukaan mahtuu myös Venäjän vallankumous, Suomen sisällissota, Neuvostoliiton synty ja ensimmäinen maailmansota Euroopan länsi- ja itärintamalla. Melko runsas siis.

Kuvataan pitkää aikaa, ja valaistaan monien maiden historiaa, ja varsinkin ameikansuomalaisen Kuuran suvun henkilöhistoriaa. Laajaan aikaperspektiiviin mahtuu paljon ihmisiä ja paljon tapahtumia. Trilogiasta voisi ehkä puhua sukukronikkana se laajuuden vuoksi, paitsi, että kronikkaan on kirjoitettu historiallisia tapahtumia aikajärjestykseen. Koskisen trilogiassa näin ei ole.

Tulisiipi, joka ilmestyi ensimmäisenä, kertoo pojanpoika Kaarlen (Charles) tarinan. Toisena ilmestynyt Haukansilmä puolestaan kertoo isoisä Yrjön (George) tarinan, ja kolmantena ilmestynyt Ukkoslintu kertoo keskimmäistä sukupolvea edustavan Jannen (James) tarinan. Janne on Kaarlen setä. Trilogian osat voi varmaan lukea erillisinä teoksina, mutta kuitenkin niissä toistuvasti viitataan aina sukuun. Olisi mielenkiintoista kuulla, miksi kirjailija on valinnut epäkronologisen esitystavan. Ukkoslinnussa kyllä viitataan aiempiin osiin, mutta ainakin minun piti ponnistella miettiessäni, miten tämä nyt tähän liittyy ja kuka olikaan kuka, koska aiempien osien lukemisesta on aikaa. Jonkinlainen sukupuu olisi helpottanut lukijaa.

Ukkoslinnun kertojana on James Frost, eli suomalaisittain Janne Kuura, joka lähtee Duluthista 16-vuotiaana New Yorkiin päämääränään ansaita elantonsa toimittajana. James on rehti ja eteenpäin pyrkivä, rohkea ja iästään huolimatta erittäin aikuinen. (Ero tuntuu huomattavalta nykyajan teineihin verrattuna.) Takakannen mukaan: "Kun Euroopassa raivoaa suursota, The New York Timesin toimittaja Janne Kuura ymmärtää, että käynnissä on mannerlaattoja ravisuttava muutos."

Mielenkiintoinen henkilöhahmo on myös Jamesin ystävä, sivistynyt ja kielitaitoinen apassi, Nopea Hirvi. Yhdessä he kokevat ensimmäisen maailmansodan järkyttäviä tapahtumia länsi- ja itärintamalla. 

Susan, Olga ja Vera vaikuttavat omilla tavoillaan Jamesin elämään. Persoonina heidätkin on hyvin kuvattu, niin kuin muutkin kirjan henkilöt. Kaikki henkilöt ovat moniulotteisia, kokonaisia persoonia.

Henkilöhahmojen lisäksi Ukkoslinnun vahvuutena on historian tapahtumien kuvaaminen uskottavasti. Tämä sopii koko trilogiaankin. Lisäksi Koskisen kieli on sujuvaa ja selkeää, mitä arvostan kovasti.

JP Koskinen on taitava kirjoittaja ja hyvä tarinankertoja. Etuliepeen mukaan "JP Koskinen (1968) on lukuisilla kirjallisuuspalkinnoilla huomioitu pitkän linjan kirjailija. Kaksinkertaisen Finlandia-ehdokkaan tuotanto sisältää kymmeniä romaaneja, tietokirjoja ja lastenkirjallisuutta. Tulisiipi (2019) voitti Savonia-palkinnon, Vuoden kirja -palkinnon ja oli ehdolla Finlandian saajaksi. Haukansilmä (2021) valittiin Savonia-palkintoehdokkaaksi."

Kirjasta löytyy pohdintoja myös muualta, mm. näiden linkkien takaa.

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/search?q=Ukkoslintu

https://kiiltomato.net/critic/jp-koskinen-ukkoslintu/

Postaukseni Haukansilmästä ja Tulisiivestä avautuvat alla olevasta linkistä:

 https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=JP+Koskinen

Jukka Aalho & GPT-3: Aum Golly: Tekoälyn runoja ihmisyydestä. Jukka Aalho & ChatGPT: Aum Golly 2: Tekoälyn kuvitettuja runoja ihmisyydestä. Kuvittanut Midjourney.

 Mitä tiedän roboteista? 

• Ne ovat tieteiselokuvien hahmoja (esim. R2-D2 Tähtien sota -elokuvissa, T-101 Terminator-elokuvissa).
• Niitä käytetään lääkärien apuna leikkauksissa ja niiden avulla voidaan kuntouttaa halvaantuneita potilaita kävelemiseen. 
• Apteekissa robotti lajittelee lääkepakkauksia ja tipauttaa niitä farmaseuttien kautta asiakkaille.
• Oulun Sokos Herkun kuljetusrobotit kuljettavat asiakkaille ruokia, näyttävät sympaattisilta ja osaavat toimia liikenteessä. (Lisätietoa: https://arina.fi/news/robotit-saapuivat-oulun-sokos-herkkuun/ Luettu 1.8.2024)

Mitä tiedän tekoälystä?

• Öööö...
• Opiskelijat kuulemma käyttävät sitä koevastauksissa tai kirjoittavat sen avulla tekstejä, joita esittävät ominaan.

Haparoivat tiedot ja ajatukset liittyvät lähinnä elokuvien ja kirjallisuuden dystopiamaailmoihin. Mm. Piia Leinon kirjassa Lakipiste älylaitteisiin tulee yllättäviä toimintahäiriöitä, ja samanaikaisesti alkaa tapahtua outoja kuolemantapauksia. Laitteet alkavat elää oman tahtonsa mukaisesti ihmisiä vastaan.

Dystopiamielikuvien vuoksi tekoäly liittyy mielessäni juurikin uhkakuviin: ihmisten tyhmistymiseen, huijaamiseen, kirjoitustaidon rapautumiseen,  henkilötietojen kaappaamiseen, pankkitilien tyhjentämiseen... Tätä taustaa vasten Jukka Aalhon & GPT-3:n, ChatGPT:n ja Midjourneyn yhteistyön tuloksena syntyneet runokirjat Aum Golly ja Aum Golly 2 tekivät suuren vaikutuksen.

Hämmästyin: Tätäkö on tekoäly? Voiko se tuottaa näin vaikuttavia runoja? Voiko se olla näin inhimillinen, sympaattinen ja viisas? Positiivisia ajatuksia syntyi myös kirjailijan taitavuudesta sekä kirjailijan ja tekoälyn rehellisestä kumppanuudesta, jonka Aalho tuo kokoelmien alussa hienosti esille. Hän esittelee tekijät ja tekijöiden osuudet tekstien tuottamisessa. Hän myös sanoo vastaavansa teosten sisällöstä. Ei siis huijata mitenkään! Voi tutustua huoletta, ja voi iloita ja nauttia tästä yhteistyömuodosta.

Esittelen seuraavaksi muutamia minua ilahduttaneita runoja. Kirjailijan kirjoittamat syötteet on lihavoitu samoin kuin runoteoksessakin. Lihavoimaton osuus on tekoälyn tuottamaa. Kursivointi on oma valintani tähän blogitekstiin.

runo leijoista vapauden ja onnen metaforana

leija on köyhien lintu

lentää kotiin katolle

voi olla myös rikkaiden lintu

lentämässä auringonlaskuun

se on vapauden lintu

joka voi jakaa taivaan kahtia

vapauden lintu, joka on voimakkaampi

kuin yksikään petolintu 

**

millaista on elämä ennen syntymää? 

luulen, että kellumme kaikki

isossa kosmisessa keitossa

josta meidät vedetään johonkin munaan tai

toiseen, riippuen siitä, kuinka onnekkaita olemme

**

tämä yksinkertainen runo ihmisyydestä sai minut kyyneliin 

minä olen yösydän

tähtien lapsi

auringon kuiskaus

 

valon ilo 

minä olen 

tuulentuivertaman kuun kasvot 

**

mikä on Aum Golly?

Aum Golly on uusi interaktiivisen taiteen tyyli

joka on suunniteltu edistämään syvällistä ymmärrystä

ympäröivästä maailmasta ja

 

kannustamaan siihen, että tuntisimme

empatiaa ja kunnioitusta ympäristöä kohtaan 

** 

 

Aum Golly 2:n runot ovat syntyneet saman periaatteen mukaisesti. Lisäksi kuvageneraattori Midjourney on kuvittanut ne. Tässäkin kokoelmassa on pajon liikuttavia ja oivaltavia  runoja. Lisänä on runoihin sopivia kivoja kuvia. 

Iloitsen ja kiitän näistä ihanista runokokoelmista ja kannustan kaikkia lukemaan nämä ihmisen ja tekoälyn yhteistyön tulokset! - Ehkäpä tekoäly ei olekaan uhka.

Linkki Jukka Aalhon Aum Golly -sivustolle.

https://aumgolly.fi/tietoja/ (Luettu 1.8.2024)

Helppolukuista lisätietoa robotiikasta sosiaali- ja terveydenhoidon tukena: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/77700/1/90-2021_Robotiikka%2520sosiaali-%2520ja%2520terveydenhoidon%2520tukena_VERKKO.pdf  (Luettu 1.8.2024)

Linkki postaukseeni Piia Leinon Lakipisteestä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Lakipiste

Ragnar Jónasson: Sumu. Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström.

Sumu päättää Ragnar Jónassonin Hulda-trilogian. Se on ilmestynyt suomeksi 2022. Lukiessani mietin pitkään kirjan nimeä. Sumu? Kysehän on kuitenkin joulun ajan lumimyrskystä erittäin syrjäisellä seudulla, jossa vain aviopari Einar ja Erla asuttavat yksinäistä maataloa. Tämä kirjahan se olisi voinut olla nimeltään Lumiskokea, kuten aiemmin lukemani Ari Thor - sarjan aloitusosa on. Toisaalta kirjan nimenä olisi voinut olla myös Pimeys, joka puolestaan aloittaa Hulda-sarjan. Kirjan nimi selviää kyllä myöhemmin, vasta loppupuolella, kun lukija ymmärtää, millaisesta kauhistuttavasta sumusta on kyse. 

Joulua valmistellaan ja tytär Annaa odotetaan, mutta hänestä ei kuulu mitään, vaikka ihan kohta on jo aika syödä jouluateria ja avata lahjat. Ettei vain hänelle olisi sattunut mitään...

Einarin ja Erlan totutun kaavan mukaista hiljaiseloa ja joulunviettoa tulee aatonaattona häiritsemään vieras mies, joka sanoo eksyneensä lumimyrskyssä. Hän on kiitollinen saamastaan suojasta ja ateriasta sekä yöpaikasta. Kohteliaskin hän on, mutta pian Erla huomaa miehen valehtelevan. Pikku lipsahduksia ja epäloogisuuksia tulee suusta tuon tuostakin. Koska sää on erittäin huono, Einar ja Erla eivät voi lähettää miestä matkoihinsa. Sovitaan, että hän saa jäädä yöksi, mutta nukkumaan mennessään Erla lukitsee makuuhuoneen oven. Koska Erla ei pysty nukkumaan, hän kuulee, kuinka mies liikuskelee talossa. Mitä hänellä oikein on mielessään? Millä asioilla hän oikein on? Ei ainakaan hyvillä asioilla.

Hulda-sarja sisältää rikosten lisäksi taitavasti rakennettua kauhua, ensimmäinen osa Pimeys ja viimeinen osa Sumu kaikkein eniten, niin että herkän lukijan piti varoa aivan yömyöhällä niitä lukemasta. Saari-osassa on myös kauhuelementtejä, mutta lievemmin. 

Mielenkiintoista on, että Pimeys on tarinan loppu, ja rikosetsivä Hulda Hulda Hermannsdóttir lähestyy siinä eläkeikää. Jatko-osissa Saari ja Sumu kuljetaan kronologisesti taaksepäin, niin että Saaressa Hulda on noin viisikymmentä, ja Sumussa noin neljäkymmentävuotias. Trilogiasta selviää loistavasti Huldan työ ja elämä, jotka eivät todennäköisesti jätä ketään kylmäksi.

Huh, olenpa viettänyt intensiivisen lukuviikon Ragnar Jónassonin kirjojen parissa! Olen nyt lukenut putkeen sekä Ari Thor -sarjan kolme osaa että Hulda-sarjan kolme osaa. Suosittelen kyllä kumpaakin sarjaa, mutta henkilökohtaisesti koin Hulda-sarjan vaikuttavampana. 

Tässä kohtaa kiitän E-kirjaformaattia, joka mahdollisti lukumaratonin ilman paperikirjojen odottelua kirjastosta. Palvelun tarjoajana on BookBeat.  Näistä kiitoksista huolimatta arvostan kirjastolaitosta suunnattomasti, enkä aio koskaan luopua sen käyttämisestä.

Nyt saa Islanti hetkeksi jäädä. Lukupino tarjoilee seuraavaksi luonnon ihmeitä.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan postaukseni tähän asti lukemistani Jónassonin kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Ragnar+J%C3%B3nasson

Ragnar Jónasson: Saari. Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström

Olen nyt Ragnar Jónassonin kanssa lukuputkessa. Nyt oli vuorossa Hulda-sarjan 2.osa Saari, joka ilmestyi suomeksi 2021.

Järisyttävän 1. osan jälkeen jäin miettimään, mitäs nyt, miten sarja nyt jatkuisi, kun Huldan ura päättyi. Hyvinhän se jatkui, koska sarjan etenemisjärjestys noudattaakin  kronologiaa käänteisessä järjestyksessä: edetään lopusta kohti alkua. Mielenkiintoinen ratkaisu!

Rikosetsivä Hulda Hermannsdottír on sarjan aloittavassa osassa eläköitymässä. Kakkososassa hän on n. 50-vuotias, ja kolmannessa osassa noin nelikymppinen. Hän on mielestäni terävyydessään ihailtava ja inhimillsyydessään samastuttava. Saaressa ratkotaan sekä nykyhetken että 10 vuoden takaisia kuolemantapauksia, jotka yllättäen liittyvätkin yhteen. Molemmat tapaukset ovat ns. suljetun paikan mysteereitä. Syylliset ratkeavat vasta aivan viime metreillä Huldan ansiosta. Pisteet siitä.

Saaressa on mukana myös kauhuelementtejä. 

Saaressa on mielestäni myös turhan paljon rönsyjä. Nykyhetken nuorten aikuisten ihmissuhdemuisteluita vatvotaan turhan tarkasti, ja yhden henkilön perhe ja pienet lapset jäävät vain maininnaksi, vaikka ne henkilön puheissa tuntuvat olevan ehdottoman tärkeitä. Tuntuu, että kirjailija ei oikein ole osannut päättää, mihin suuntaan tarinaa kuljettaisi tai mitkä rönsyistä voisi karsia pois. Olen aiemminkin törmännyt ilmiöön, että trilogiaksi tarkoitetun sarjan kakkososa on heikompi kuin aloittaja ja lopettaja. Hyvä tarina se silti on ja pitää otteessaan hyvin.

Suljetun paikan mysteerit selviävät lopulta Huldan terävyyden ansiosta, ja syynä ovat inhimilliset tunteet. 

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa, josta kuvakin on kopioitu.

Ragnar Jónasson: Pimeys. Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen

Pimeys on  Ragnar Jónassonin Hulda-sarjan ykkösosa. Hulda-sarja on ilmestynyt emnen Ari Thor -sarjaa, mutta luin ne toisessa järjestyksessä: ensin Arit, nyt on menossa Huldat. Pimeyden on suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen, ja se ilmestyi suomeksi 2021.

Nyt on kiva lukuputki päällä. Luen Jónassonin dekkareita E-kirjana. Rikosetsivä Hulda Hermannsdóttirin pitkä ura on loppumassa. Eläkeikä lähestyy. Yllättäen nuori pomo määrää Huldan jäämään eläkkeelle jo aiemmin (mieluummin heti), koska hänen tilalleen on jo palkattu nuori mies. Pomo myöntyy parin viikon lisäaikaan, jolloin Hulda voisi puuhastella jotain jonkun vanhan jutun parissa. Hulda päättää palata venäläisnaisen hukkumistapaukseen, jonka tutkinta on hänen mielestään huonosti hoidettu. 

Yksikkönsä parhaimpiin kuuluvana etsivänä hän pääseekin tapauksessa syvemmälle kuin kukaan muu. Hukkuminen ei olekaan onnettomuus, vaan murha. Samalla selviää toisenkin venäläisnaisen katoamistapaus. Tapahtuu vielä kolmaskin katoaminen, ennen kuin asiat selviävät - karmealla tavalla, ja ainakin lukijalle. Poliisille tapaukset jäävät edelleen selvittämättömiksi.

No huh huh, mikä kirja! Todellakin otteessa pitävä jännäri! Huldan persoona ja elämänvaiheet luodaan hienosti. Hulda on valtavan terävä, mutta sosiaalisuudessa hän on enemmänkin oman tien kulkija kuin tiimipelaaja. Hänen elämässään on ollut vaikeita aikoja ja asioita, jotka ovat jättäneet jälkiä hänen persoonaansa. Ikänsä vuoksi hän joutuuu työpaikallaan nuoren miespomon ja hänen hyvävelikavereidensa väheksymäksi ja ylitallatuksi. Yli 60-vuotias nainen on kertakaikkisen mummo, hönö, näkymätön, epäilyttävä, riipppumatta siitä, että hän on yksikkönsä parhaimpiin kuuluva tutkija, vaikkakin hitaampi kuin nuoremmat, mutta samalla huolellisempi ja terävämpi. Pitkän kokemuksensa ansiosta hän näkee valehtelijat ja asioiden salaajat helposti. Hulda on mielenkiintoinen ja samastuttava persoona, ja tarvittaessa hänestä löytyy auktoriteettia, joka toimii myös ylimielisiin nuoriin miehiinkin, vaikka vain uran viimeisenä päivänä.

Kirjan loppu on sellainen, että on aivan pakko jatkaa seuraaviin osiin. Pimeys teki suuren vaikutuksen, eikä ole ihme, että se on  Jónassonin kansainvälinen läpimurtoteos. Pidin siitä ehkä enemmän kuin Ari Thor-sarjan aloittajasta Lumisokeasta. Koko sarjaa ei voi vielä tässä vaiheessa verrata toisiinsa.

Luin kirjan E-kirjana BookBeat -palvelusta, josta kuvakin on kopioitu.

Ragnar Jónasson: Repeämä. Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Antti Saarilahti.

Nyt tuli tällainen putki, että luin kaikki Ragnar Jónassonin tähän mennessä ilmestyneet Ari Thor-sarjan osat peräjälkeen. Olen kirjoittanut niistä blogiini. Repeämä on ilmestynyt vuonna 2024. Lisäksi blogissa on  postaus myös Jónassonin yhdessä Katrin Jakobsdottirin kanssa kirjoittamasta Reykjavikista.

Ari Thor- sarjaan kuuluvat osat Lumisokea, Tuhkayö ja Repeämä sekä marraskuussa 2024 ilmestyvä Sydäntalvi. Lisäksi häneltä on ilmestynyt Hulda-sarja, johon kuuluvat teokset Pimeys, Saari ja Sumu. Nekin voisi lukea jossain vaiheessa, ehkäpä seuraavaksi.

Repeämän lähtötilanne on se, että pohjoiseen pikkukaupunkiin tulee rikkaan turistin mukana verenvuotokuume, ja kaupunki määrätään karanteeniin. Ihmiset eristäytyvät koteihinsa, ja poliiseilla on aikaa näpräillä omien henkilökohtaisten asioidensa sekä yli 50 vuotta sitten tapahtuneen syrjäisen paikan kuolemantapauksen parissa. Etelässä, Reykjavikissa, sen sijaan tapahtuu rikoksia: vakava pahoinpitely, josta seuraa kaksivuotinen kooma ja kuolema, yliajo, lapsenryöstö. Lisäksi on poliittista vehkeilyä. Asioiden selvittäjänä on jälleen kerran toimittaja Isrun, vaikka tokihan poliisikin on mukana kuvioissa. Juoni on tältä osin mielenkiintoinen ja looginen.

Vanhan kuolemantapauksen selvittelyssä Ari Thor osoittaa pätevyytensä ja terävyytensä. Tapahtuman osalta juoni on mielenkiintoinen ja monimutkainen. Kyseessä on arvoitus, jonka selvittämisessä avustajina on joukko amatöörejä ja hyväkuntoisia vanhuksia. Toimittaja Isrun auttaa vähäisellä panoksella tässäkin tapauksessa. Ari Thor sen kuitenkin ratkaisee, ja kun hän kertoo tarinan eri kuvioita ja ratkaisua "nauttien huomion keskipisteenä olemisesta", tulee väkisinkin mieleen mestarisalapoliisi Hercule Poirot.

Repeämässä on siis kaksi erillistä tarinaa, joilla on vain vähäinen yhdistävä osa. Lisäksi on muitakin tarinoita: poliisien ja toimittajan yksityiselämään liittyviä. Osa niistä on mielestäni ehkä turhiakin rönsyjä.

Jäin miettimään tälläkin kertaa kirjan nimeä. Miksi se on, mikä on? Mikä repeää? Usko ihmisiinkö?

Aiempien sarjan osien postaukset löytyvät alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Ragnar+Jonasson

Lisäksi voi kurkistaa Reykjavik-postaukseeni, jos kiinnostaa. Tälle kirjalle en varauksettomasti lämmennyt.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Reykjavik

Luin Ari Thor -sarjan E-kirjoina BookBeat-palvelusta, josta kuvakin on lainattu.

Ragnar Jónasson: Tuhkayö. Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Antti Saarilahti.

                                                                        

Ragnar Jónassonin Tuhkayö on toinen osa Ari Thor -sarjasta. Sen on suomentanut englanninkielisestä laitoksesta Antti Saarilahti 2023. En tiedä, olenko ollenkaan oikeassa, vai kuvittelenko vain, mutta "mutu-tuntumalla" suomen kieli on Tuhkayössä jotenkin jämäkämpää kuin ensimmäisessä osassa. Voikohan suomentamisella englannin kielestä olla vaikutusta asiaan? Jokuhan on jo miettinyt ilmaisuja, ennen kuin suomentaja ryhtyy töihin. Suomentajalla on siis mahdollisesti käytössään kaksi versiota (islanninkielinen ja englanninkielinen), joten sanavalintoja voi ehkä verrata ja valita parhaan. Suomennettaessa suoraan alkukielestä suomentaja on ehkä enemmän omillaan. Tämäkin on siis pelkkää mutu-tuntumaa.

Tuhkayössä kirjailija käyttää taas luontovertausta kuvaamaan kirjan tunnelmia. Sarjan ensimmäisessä osassa, Lumisokeassa, uhkaa loi lumi, tällä kertaa tulivuoren purkauksen aiheuttama tuhkasumu ja pimeys. Tässä luontoviitaus toimii mielestäni hyvin. Joka paikkaan tunkeutuva tuhkamassa pimentää näkymät ja estää näkemästä tapahtumia selkeästi. Menneisyydessä tapahtuneet asiat ovat hautautumassa tuhkaan, mutta tulevat esille viime hetkillä.

Juonenkuljetuksessa on kaksi aikatasoa: tarkemmin määrittelemätön menneisyys ja nykyhetki, jossa pienessä syrjäkylässä löydetään miehen pahasti runneltu ruumis. Sekä poliisit että media alkavat tutkia tapausta. Asia on vakava, mutta pienen poliisilaitoksen koko miehistö ei valitettavasti ole parhaimmillaan henkilökohtaisten asioidensa vuoksi. Ajatukset ovat muualla sekä To'masilla, Arilla että varsinkin Hlynurilla, joka on kertakaikkisesti menettämässä otteensa työntekoon ja vaikutta uupuneelta. Esimies on huolissaan hänestä, mutta kiireiden vuoksi kehityskeskustelun käyminen lykkääntyy.

Aluksi hämmennyin henkilöiden määrästä ja näkökulmien äkkinäisestä vaihtumisesta, mutta lukiessani aloin tehdä ihmissuhdekaaviota, joka selkeytti asioita. Silti jäi tunne, että ihmisiä ja  keskeneräisiä juonisäikeitä jäi irralleen turhan paljon. Ehkä niihin tulee lisätietoa seuraavissa osissa. Selvisihän tässä jo kuitenkin Arin rakkausasioita, jotka ensimmäisessä osassa jäivät pähkäilyvaiheeseen.  Rikostutkinnan keskellä hän saa esittää jopa romanttista sankaria, mistä tosin seuraa sairaalareissu.

Tuhkayössä viitataan monenlaisiin rikoksiin ja ikäviin asioihin tutkittavana olevan kuolemantapauksen lisäksi. On väkivaltaa, alistamista, raiskauksia, itsemurhia, ihmiskaupaa ja sen tuomaa elinikäistä orjuutta, mutta onneksi rikoksilla ei mässäillä. Ne ovat taustalla, mutta vaikuttavat nykyhetken asioihin.

Vaikka poliisimiehet ovat hieman tylsässä terässä, onneksi on voimanaisia, jotka saavat asioihin selkeyttä ja ratkaisuja. 

Pidin Tuhkayöstä  hieman enemmän kuin Lumisokeasta. Mielenkiinto on herännyt,  ja suhtaudun positiivisin odotuksin sarjan muihin osiin. Postaukseni Lumisokeasta on luettavissa alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Ragnar+Jonasson

Ragnar Jónasson: Lu­mi­so­kea. Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen

Kesäkuussa sattui vastaan monia kirjoja, jotka jätin kesken (Aki Hintsa: Tänään olen elossa, Saku Tuominen: Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa ja Umberto Eco: Numero Zeron tapaus). Olin aika pitkään varautunut myös Ragnar Jónassonin Lu­mi­so­kean kanssa, mutta kyllä siinä oli kuitenkin selvästi enemmän vetoa kuin noissa keskenjääneissä, ja lopulta olin kohtalaisen tyytyväinen juoneen ja ihmisuhdekiemuroihin, joita teoksessa ilmeni. Kirjan on suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen (2022).

"Lumisokea on nerokas suljetun tilan mysteeri, jossa lukittujen ovien tilalla on lumen vangiksi jäänyt kylä. Ari Thor etsii murhaajaa kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta kukaan ei luota kehenkään.

Murhapaikka: Kalastajakylä Islannin pohjoisvuonoilla, kaukana kaikkialta. Poliisi: Ari Thor, teologian opinnot hylännyt nuori poliisi ensimmäisessä työpaikassaan, kaukana Reykjavíkista ja tyttöystävästään. Rikos: Nuori nainen löytyy pahoinpideltynä lumesta. Kuuluisa kirjailija kuolee, mutta oliko se onnettomuus? Sarja: Lumisokea aloittaa Ari Thor -sarjan, joka teki Ragnar Jónassonista tähden."

(https://kirja.fi/collections/ragnar-jonasson/products/lumisokea-9789520441692. Luettu 1.7.2024)

Positiivista on, että näennäisen uinuvan syrjäkylän ihmissuhteisiin on saatu punotuksi niin monenlaisia salaisuuksia. Henkilöhahmoista Nina tuntui mielestäni jotenkin keskeneräiseltä hahmolta. Hänen taustansa ja toiminnan motiivinsa olisivat mielestäni tarvinneet hieman lisävalaistusta. 

Huomiota kiinnitti poliisilaitoksen sisäänpäinlämpiävyys, ja tulokas Ari Thorin ulkopuolisuuden korostuminen. Poliisin ikä, 25 vuotta, tuntui myös hieman epäuskottavalta, mutta ehkä se on mahdollista, kun on kyse ensimmäisestä työpaikasta. Arin rakkauspähkäilyt tuntuivat hieman turhan perusteellisilta, mutta ehkä niille löytyy selitys sarjan edetessä. 

Sarjan muita osia ovat Tuhkayö, Repeämä, ja tulossa oleva Sydäntalvi. Ehkäpä nekin voi kesän aikana lukea. Pohjoisen ihmisenä lumen ahdistavuus ei ollut samastuttavaa. Se tuntui keinotekoisesti rakennetulta uhalta, ja mielestäni myös kirjan nimeä olisi voinut miettiä vielä uudemman kerran.

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa, josta näyttökuvakin on kopioitu.

 

 

Pekka Tiilikainen: Radiomatkoja maailmalla

Välillä lukemisessa on hauska tehdä aikahyppyjä, jotka vain arvokas kirjastolaitos mahdollistaa. Tällaisen aikahypyn tarjosi Pekka Tiilikaisen Radiomatkoja maailmalla vuodelta 1957. Sain kirjan luettavaksi Raahen kaupunginkirjaston varastosta. Tällaisia aarteita ei saa äänikirjapalveluista, eikä kirjastolaitosta muutenkaan korvaa mikään.

Pekka Tiilikainen (1911 - 1976) oli uimari, esiintyjä ja Yleisradion pitkäaikainen urheiluselostaja, lempinimeltään ”Sinivalkoinen ääni” (https://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Tiilikainen. Luettu 19.6.2024). Muistan itsekin kuulleeni hänen mieleenpainuvaa, maalailevaa selostustaan lapsuudenkodissa, jossa usein kuunneltiin radiota. Silloin elettiin 1960-1970-lukua. Huomiota kiinnitti jo silloin, että tietoa tuli muustakin kuin vain itse tapahtumasta, jota selostettiin. Mielenkiinto kirjaa kohtaan syntyi juuri Tiilikaisen kielellisen ilmaisun vuoksi, ja kirja kyllä vastasi sen puolesta odotuksia.

Koska kirja on painettu 1957, on monet kirjassa mainitut henkilöt outoja, mutta juuri lapsuuden ja varhaisnuoruuden radio-ohjelmien ansiosta (ja myöhemmin televisiosta) löytyi myös tuttuja nimiä, kuten Kauko Käyhkö, Carl-Erik Creutz, Tauno Palo ja Hannes Häyrynen. Myös Metsäradiota kotona kuunneltiin, ja sen myötä juuri Kauko Käyhkön laulut tulivat tutuiksi.

Pekka Tiilikainen yhdistetään helposti urheiluselostuksiin, mutta hänen selostusuransa on paljon laajempi. Kirjassa tulee esille sota-ajan tiedonvälitys ja viihdetoimitus sekä jälleenrakennusajan mielenkiintoiset ohjelmat eri puolilta Suomea. Tiilikainen selostaa mm. silakanpyyntiä, purjelaivan hautajaisia sekä Karjalan kannaksen evakkoperheen asettumista Suomeen pienviljelijäksi. Perheen elämää seurattiin useamman kerran.  Tiilikainen on ollut monessa mukana, ja hänen positiivisen utelias luonteensa on sopinut erinomaisesti radiotyöhön. Elämänkokemusta on karttunut monelta eri alalta.

Radiomatkoja maailmalla -kirjassa keskeisessä roolissa on Tiilikaisen ja Yleisradion ruotsinkielisen toimituksen Enzio Sevo'nin maailmanympärimatka Melbournen olympialaisiin 1956. Matka kesti yhdeksän viikkoa, ja sen aikana kaksikko tutustui 20 maahan ja teki radioselostuksia pysähdyspaikoista. Näitä on edelleen kuultavissa Yle Areenan Elävästä arkistosta haulla Pekan matkassa maailman ympäri. Esittelyjakso löytyy nimellä Vieraalla maalla radioarkiston matkassa: Maailman toisella puolen Arkistonäytteitä Pekka Tiilikaisen maailmanympärimatkalta v. 1956 https://areena.yle.fi/podcastit/1-2357597.

Painetussa kirjassa on harmillisesti painovirheitä niin, että monia aukeamia on jäänyt tyhjäksi.  Jokin mielenkiintoinen asia jää sen vuoksi pahasti kesken.

Tiilikainen pyrkii kuvaamaan näkemiään maita ja ihmisten tapoja neutraalisti, mutta paikoitellen, varsinkin "itämailla" asenne on hieman epäluuloinen, ehkä myös ahdasmielinen ja stereotyyppinen. Matkustaminen kaukaisiin maihin ei vielä ollut tavallista. Tuossa historiallisessa kontekstissa se on kuitenkin ymmärrettävää. Tuona aikana on ehkä ollut tavallista puhua muhammettilaisista, neekereistä, väriveljistä ja roduista, vaikka nykyisin ilmauksia pidetään epäasiallisina ja rasistisina.

Pekka Tiilikaisen Radiomatkoja maailmalla oli erittäin mielenkiintoinen lukukokemus ja aikahyppy 1950-luvun lopun maailmaan. Lisäksi se kertoo radion ylivoimaisesta merkityksestä tiedonvälittäjänä ja viihteen tuottajana ennen televisiota ja Internettiä. Radion valtakauden suurena ansiona on toimitetut ohjelmat, joissa toimittaja tai selostaja on perehtynyt aiheeseen, tehnyt muistiinpanot ja jäsennellyt asian ja käyttänyt hyvää, sujuvaa suomen kieltä selkeästi artikuloiden.

Tällaisia ohjelmia on edelleen (Taivaan kiitos!), mutta nykyään on paljon myös täysin ala-arvoisia "ohjelmia", joissa "juontaja" keksii aiheita omasta päästään ja kehottaa kuuntelijoita soittamaan studioon ja "keskustelemaan" vaikkapa alakoulussa sattuneista hävettävistä asioista tai päivän sukkien valinnasta. Tätä tyhjänpäiväistä pölötystä en voi sietää. 

Lopuksi vielä Pekka Tiilikaisen näkemys radioselostajan työstä:

"Radioselostajan tehtävä on sen laatuinen, että siinä ei saa hyvää aikaan ellei ole innostunut aiheeseensa. Se taas merkitsee, että jokaiseen tehtävään ja siihen liittyviin ilmiöihin on eräällä tavalla rakastuttava. Tämä auttaa ja helpottaa tehtävän onnistumista, mutta ei ole saavutuksen ehdoton takuu. Radioselostuksessa on niin monta erillistä haaraa, että parhaankin suunnittelun ja valmistelutyön jälkeen voi epäonnistua. Yleisenä sääntönä voidaan kuitenkin pitää, että raskailla synnytystuskilla päädytään varmempaan ja syvällisempään työnsuoritukseen kuin luottamalla pelkkään hetkelliseen inspiraatioon." (s. 252 - 253)

 

Miina Supinen: Apatosauruksen maa: tarinoita

Olen nyt tutustunut Miina Supisen kahteen kirjaan. Ensin luin esikoisromaanin Liha tottelee kuria vuodelta 2007. Nyt sain juuri luetuksi hänen toisen kirjansa: Apatosauruksen maa: tarinoita. Se on ilmestynyt 2010. Molemmat on kustantanut WSOY. Lukemani perusteella seuraan kyllä jatkossakin hänen tuotantoaan. Varsin mielenkiintoinen kirjailija!

Apatosauruksen maan takakannessa kuvataan kirjaa seuraavasti: "Absurdi lyhytproosakokoelma ylittää naurattamisen rajat terävillä huomioillaan ja inhimillisellä lämmöllään." Lisäisin tähän vielä, että tarinat ovat hassuja, liioittelevia, yllättäviä ja hieman vinksahtaneita kertomuksia arkielämästä sekä idyllien ja todellisuuden kohtaamisista. Tarinoissa käsitellään vakaviakin aiheita, kuten synnytyksen jälkeistä hormonimylläkkää, kaamosmasennusta, äidin vauva-arkiväsymystä, mutta tyyli tuottaa iloa. 

Pidin kyllä kaikista tarinoista. Nostan erityisesti esille seuraavat tarinat: Vaari ja ravintola, Vaari ja viidakko, Timanttinappi, Carl Larsson ja niminovellin Apatosauruksen maa. Niminovellissa ja Katri Rauanjoen kirjasssa Jonain keväänä herään on mielestäni samankaltaista huumoria  masennuksen kuvaamisessa.

Supisen Liha tottelee kuria oli myös kiva lukukokemus. Joitakin voi kirjan ajoittainen roisius hätkähdyttää, mutta mielestäni siinäkin Supinen oli osannut kääntää taitavasti esille kiiltävän pinnan rosoisen kääntöpuolen. Kirjoitin kirjasta lyhyesti Kirjakirjokansi-instagramtililleni.  Kirjakirjokansi (@kirjakirjokansi) 

Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar: Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina

Teemu Luukka on Helsingin Sanomien toimittaja, joka on asunut New Yorkissa useina vuosikymmeninä. Hän on työskennellyt siellä 1980-luvulla Tyyni Kalervon omistamassa baarissa sekä New Yorkin Uutisissa. (Takaliepeen tekstiä)

New Yorkin uhmatar: Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina on mielenkiintoinen kirja Haukiputaan Kellossa vuonna 1900 syntyneestä Tyyni Kalervosta (o.s. Hyryläinen). Perhe muutti Helsinkiin 1907, ja Tyyni alkoi osallistua ison perheen elatukseen jo 7-vuotiaana myymällä torilla niittykukkakimppuja. 1923 hän lähti siirtolaiseksi Kanadan kautta Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin.

Rohkeus ja päättäväisyys, ankara työnteko ja bisnesäly mahdollistivat Tyynin pärjäämisen  ja menestymisen, vaikka kielitaito olikin puutteellinen. Laivaan astuessaan hän ei osannut sanaakaan englantia. Hän onnistui elämässään, ja lopulta omisti New Yorkissa ja lähialueilla useita ravintoloita ja baareja, kerrostalon ja farmin. Lisäksi hän osti vanhemmilleen asunnon sekä kaupungista että maalta ja auttoi sisaruksiaan sekä Suomessa että myöhemmin Amerikassa. Lisäksi hän järjesti varainkeruuta Suomen hyväksi mm. olympiavuonna ja myöhemmin SOS-lapsikyliä varten.

Luukka yhdistää taitavasti Tyyni Kalervon henkilöhistoriaa, omaa henkilöhistoriaansa ja siirtolaisuutta yleensä. Rinnalla kulkee koko ajan New Yorkin rakentuminen siksi metropoliksi, joka se nyt on. Tyyni Kalervo tunsi miljonäärejä ja julkkiksia. Suomalaisista hänellä oli henkilökohtainen kontakti mm. presidentti Urho Kekkoseen, presidentti Mauno Koivistoon, ulkoministeri Ahti Karjalaiseen. Jossakin kuvassa lymyili myös nuori Paavo Väyrynen. Tyyni Kalervo oppi helposti luomaan ja käyttämään suhteitaan. Nykyään puhuttaisiin verkostoitumisesta. 

90-vuotisjuhlakuvassa hymyilee kaunis ja tyylikäs rouva, joka iltapuvussaan palasi työpaikalleen baariin, eikä aikonut jäädä eläkkeelle. Työntekoa hän jatkoikin kuolemaansa asti.  

Asun Tyyni Kalervon syntymäkotikunnassa. Kotoa ei oikein löytynyt mitään siirtolaisuuteen viittaavaa kuvausrekvisiittaa, paitsi linnunpönttö. Mutta koska kirja ei pysynyt pöntön päällä, otin kuvan pöntön alapuolelta. Kuvatkoon tämä haukiputaalainen puu siis Tyyni Kalervon haukiputaalaisia juuria.

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

 

Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestys (2024) on kaksikerroksinen tarina, jossa on tarina tarinan sisällä. Kehystarinan miljöö on 1600-luvun Turku, ja ns. sisätarinan miljöö on 30-vuotisen sodan taistelukentät mm. Saksassa. Molemmat ovat fiktiota. Kirjailijan mukaan joitakin historiallisia faktoja kirjassa esiintyy, mutta myös niiden osalta on voitu käytää kirjailijan vapautta. "Ei kannata uskoa ihan kaikkea, mitä kirjailija kertoo", toteaa Lipasti kirjailijan jälkisanoissa.

Kehystarinan kertojana on nuori orpopoika Påvel, jonka äiti on istutettu huorapenkkiin Påvelin syntymän jälkeen, koska pojan isästä ei ole tietoa. Påvelin rujo käsi on vammautunut synnytyksessä, ja sen vuoksi häntä nimitellään ja nöyryytetään monin tavoin. Pojan tilanne kuitenkin kohenee, kun nuori sodasta palaava luutnantti Ströbel asettuu asumaan pojan kanssa ja alkaa pitää hänestä huolta. Påvel on luutnantin suojatti ja palvelija. Hän osoittautuu terävä-älyiseksi, ja luutnantin opetettua kirjaimet, hän oppii myös lukemaan. Lukutaidon myötä maailma ja sen salaisuudet avautuvat mullistavalla tavalla.

Ns. sisätarinan kertojana on luutnantti Ströbel, jonka päiväkirjamaisissa lähettämättömissä kirjeissä kauheat sotakokemukset kuvaillaan tarkasti ja inhorealistisesti. Påvel ihmettelee lukiessaan joitakin kohtia, jotka tuntuvat ristiriitaisilta siihen verrattuna, mitä luutnantti on kertonut, mutta koska lukutaito on salattava, hän jättää asiat sikseen, eikä kysele turhia.

Kehystarinan avulla kuvaillaan mielenkiintoisten ja aidonoloisten henkilöhahmojen elämää 1600-luvun Turussa. On monenlaisia ammatinharjoittajia, on kuria ja järjestystä ylläpitävä raati ja on kiihkeä piispa, joka aika ajoin saarnaa kaikki suomalaistollot alimpaan helvettiin. Hän on kuitenkin myös avoin uudistuksille, joista tärkeimpänä on luutnantti Ströbelin ulkomailta mukanaan tuoma ajatus kirkon penkeistä, joissa väki voisi istua [Ennenkuulumatonta!] omilla paikoillaan [Missä järjestyksessä?]. 

Ströbel on taiteellisesti lahjakas ja piirtää penkeistä kuvat, joiden avulla puuseppämestari voi alkaa valmistaa penkkejä. Niiden valmistumista odoteltaessa alkaa kaupunkilaisten kiihkeä haaveilu omasta, mahdollisimman hyvästä paikasta. Kaupunkilaiset haluavat korostaa omaa tärkeyttään ja vaikuttaa siihen, että Ströbel järjestää kullekin parhaan paikan. Keinot ovat moninaiset.

Kiihkeän paikkakilpailun lisäksi kirjasta löytyy rakkautta, vakava aviorikos seurauksineen, aarteen etsintää, tutkinta- ja rangaistusmenetelmien esittelyä, ennakkoluuloja ja juoruilua sekä uuden elämänvaiheen aloittamista. Toisille se voi olla hieman onnekkaampi kuin toisille. Loppu on seesteinen, mutta en ole varma, onko se onnellinen. 

Påvel ihmetteli jotain luutnantti Ströbelin kirjeitä lukiessaan. Minäkin ihmettelin mm, sitä, miksi niissä välillä puhuttiin eversti Ströbelistä, miten se luutnantin jalka-asia oikein meni ja sitä, oliko Ströbel sodassa ollutkaan. Lisäksi jäin miettimään Påvelin kainaloa. Oliko se syynä Seiliin päätymiselle, vai oliko se vain helppo syy saada asiat halutulle mallille, järjestykseen?

Kuvan osoite: https://www.suomalainen.com/products/luutnantti-strobelin-istumajarjestys-1

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tommmi Kinnusen uusin teos, Kaarna, (2024) jatkaa naisten sotakokemusten esille tuomista. Tällä kertaa Kinnunen kuvaa vaiettua aihetta, neuvostoliittolaisten partisaanien hyökkäystä syrjäiseen rajakylään, jonne oli jäänyt ikään kuin unohduksiin parin talon asukkaat, lähinnä naisia ja lapsia. Kylän asukkaiden huolta ja todisteita vieraan vallan sotilaiden läsnäolosta talojen lähimetsässä, ei otettu tosissaan, eikä siviileille tarjottu ajoissa evakuointia. Julmuudet tapahtuivat, eikä Neuvostoliitto koskaan myöntänyt, että partisaani-iskuja olisi tapahtunut.

Kaarna on omistettu koskettavasti "Särjetyille", ja se kertoo Lainan ja hänen perheensä tarinan. Lainalle partisaanien julmuudet koteloituvat sisään loppuelämän ajaksi ja näkyivät ahdistuksena ja masennuksena, joka purkautui arvaamattomana väkivaltana lapsia kohtaan. Asioista ei puhuttu, eikä kahdesta rikkinäisestä, Lainasta ja Antista, tullut yhtä ehjää. Sodasta kärsi koko perhe vielä vuosia ja vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.

Kirjassa on kaksi aikatasoa: Lainan nuoruus sota-aikana ja perhe-elämä jälleeenrakennusaikana sekä nykyaika, jossa Laina on hoitolaitoksessa kuolemaa odottava vanhus ja lapsetkin kohta eläkeläisiä. Tapahtumapaikkana on Kuusamo ja lähitienoo. Miljööseen Kinnunen viittaa hienosti puhumalla Niemen koulusta (vrt. Pimeät kuut) ja Neljäntienristeyksestä.

Naisten sotahaavat eivät näy päälle, niin kuin miesten. "Naisten sodasta ei puhuta." Tapahtumat ovat kauhistuttavia, mutta Kinnunen kuvaa julmat tapahtumat hienovaraisesti ja ihmisiä kunnioittaen. Kirja sisältää hienoja käännekohtia, mm. Martin luonteenlaadun ymmärtämiseksi. Kaarna on mielestäni alkuvuoden 2024 upein kirja, ja Kinnunen on todellakin suomalaisen kirjallisuuden ehdotonta kärkikaartia. 

Kannen on suunnitellut Martti Ruokonen.  (Kuvan osoite: https://www.wsoy.fi/kirja/tommi-kinnunen/kaarna/9789510503195)

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa yhden päivän aikana. Aion ostaa sen myös omaksi.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan myös muita postauksiani Tommi Kinnusen tuotannosta. Mukaan on valikoitunut myös muihin kirjoihin liittyviä postauksia, joissa Kinnunen mainitaan.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Tommi+Kinnunen