Pekka Juntti: Villikoira

Olen viime aikoina lukenut aika paljon pohjoissuomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Pekka Juntin Villikoiran tapahtumat sijoittuvat kotikulmilleni, jopa kotikylääni. Olipa kiva lukea kirjaa, jossa vilahtelivat tutut paikat, tuttu murre ja tutunoloiset ihmiset. Lisäksi sain hieman näkökulmaa alueen metsähakkuisiin, jokien patoamiseen ja ihmisten suhtautumiseen niihin. Itselleni ne olivat aivan uusia asioita, ja niiden faktataustojen selvittäminen alkoi tuntua mielenkiintoiselta. Vastustettiinko Tengeliöjoen patoamista kovinkin voimakkaasti? Noustiinko Metsähallituksen metsäherroja vastaan jopa kapinaan ja oltiinko heitä vastaan jopa valmiita käyttämään väkivaltaa? Mikä oli yleinen kanta sotakorvauksiin ja avohakkuisiin? Mikä on historiaa? Mikä on fiktiota?

Kuvassa olevia tuttuja paikkoja mainitaan, ja näiden lisäksi muitakin, mutta mielestäni Juntti on sekoittanut ne tarinaan niin, että varmaa on vain, että jossain länsirajalla ollaan, eli ei pelkästään vain yhdellä paikkakunnalla. Paikasta toiseen myös liikutaan, villikoiria hakemassa. Ihmiset ovat fiktion tapaan varmaankin myös sekoituksia monista eri persoonista, mutta jostakin jo unohtuneesta lähteestä luin, että ainakin metsäherra Aarnolla on todellinen esikuva.

Pekka Juntin  käyttämä kieli on kaunista ja kuvailevaa, ja luontokuvauksissa näkyy paljon luonnossa aikaa viettäneen ihmisen tarkat havainnot ja myös luonnon arvostaminen, kuten esimerkiksi koiravaljakkoajon kuvauksessa s. 130 - 131: 

"Vastaani tuli tuttuja paikkoja, jyrkänteitä, lohkareita ja jättikelo konkelossa puron päällä, ei sellaisia paikkoja voinut unohtaa. Mutta metsä tuntui valjakon kanssa toisenlaiselta kuin hiihtäessä. Olin vapaa, auki.

Kuulin pikkulintujen huilut ja ukkometson siiven paukkeen, kun se iski korvennotkosta lentoon. Porotokka nulkkasi vuomalla. Riekkoparttiot pörisivät valjakon edessä. Maakotka liiteli esiin vaaran takaa." 

Kuvausten ja tarinankuljetuksen lisäksi kieli saa pisteitä myös taitavasta murteen käytöstä sekä siitä, että tarkasti hiotut lauseet paljastavat vähillä sanoilla paljon. Henkilöistä paljastuu sodan jättämiä jälkiä, traumoja ja traumatisoivaa puhumattomuutta,  häpeää, jolla ja johon on kasvatettu, uhkaavuutta ja pelkoa, mitätöintiä, isän ja pojan välisisiä jännitteitä. Koulukiusaajia ja muita mölisijöitä kuvataan nasevasti  hauskalla, mutta tässä toistamatta jäävällä sanalla.

Villikoiran aikataso etenee kolmen sukupolven verran: Aila-mummin (ämmin) lapsuus ja nuoruus, Outa-isän nykyhetken elämä poromiehenä sekä Aavan ja poikaystävä Samuelin (Samun) nykyhetki. Samun nykyhetki risteää muihin aikakausiin ja sisältää ajan kotona ennen valjakkokoiria, ajan niiden kanssa huskytarhalla ja ajan niiden jälkeen eräkämpällä. 

Samun aika rekikoirien jälkeen sisältää rinnakkaistarinan. Kun kaksi arvokasta koiraa katoaa, Samu lähtee etsimään niitä. Myös poromiehiä liittyy joukkoon. Toinen koira löytyykin kohtuullisen helposti, mutta toinen teettää enemmän työtä. Koiran etsimisen kuvaus, vihjeet ja väärät johtolangat tuovat kirjaan jännitystä, ja tilanteissa elää täysillä mukana. Etsimiseen liittyy myös outoa uhkaa, joka alkaa kohdistua sekä koiraan että Samuun. Rinnakkaistarinassa Samu viruu nälissään ja kylmissään eräkämpällä. Sivutarina tuntui pitkään irralliselta ja hämmentävältä, ennen kuin se yhdistyi päätarinaan. Onko kämppä turva vai Tuonela? Tekijä on kyllä selvä, mutta mikä on teon motiivi ja kuka on toimeksiantaja?

Nälkä, kylmyys ja nääntyminen ajavat Samun hulluuteen, mutta villiintyneen koiran palautunut luottamus ja uskollisuus ovat liikuttavia. Kirjan loppu särki sydämeni. Luulen, että toivoa ei ole, mutta lopetus jättää sille kuitenkin mahdollisuuden.

Pekka Juntti on kirjoittajana 2019 Tieto-Finlandian voittaneessa Metsä meidän jälkeemme -kirjassa. Hän on toimittaja ja kolumnisti. Villikoira on hänen esikoisromaaninsa. Jään odottamaan lisää.

Lisätietoa kirjailijasta: https://otava.fi/kirjailijat/pekka-juntti/ (Luettu 10.7.2022)

Arvostelu Villikoirasta toisaalla:  https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/pekka-juntti-rakentaa-suuret-odotukset-onnistuneilla-henkilohahmoilla-ja-kerronnalla-arviossa-esikoisromaani-villikoira/  (Luettu 10.7.2022)

Postaukseni kirjasta Metsä meidän jälkeemme on luettavissa alla olevasta linkistä: https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Pekka+Juntti

Tietoa Ylitorniosta ja Meltosjärven koulusta: http://www.marjavierimaa.fi/Ylitornion_Joulu_2016_mallisivuja.pdf  (Meltosjärven koulusta s.9. Luettu 10.7.2022)

Tietoa Tengeliöjoesta ja Portimokosken voimalaitoksesta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Portimokosken_vesivoimalaitos (Luettu 10.7.2022)

Tietoa Kaaranneskosken voimalaitoksesta: https://www.pohjolanvoima.fi/voimalaitokset/kaaranneskoski/ (Luettu 10.7.2022)

Botnia-palkintoehdokas 2019: Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme

Oulun kirjailijaseuran myöntämä 10 000 euron arvoinenBotnia-kirjallisuuspalkinto jaetaan 23.10.2019 ( http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto/botnia-palkinto-2019 )

Botnia-palkintoehdokkaat ovat:

• Mari Ahokoivu: Oksi (Asema), sarjakuvaromaani

• Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme (Like), tietokirja

• Tommi Kinnunen: Pintti (WSOY), romaani

• Essi Kummu ja Marika Maijala: Häätanssit (Tammi), lasten kuvakirja

• Mikko Moilanen: Suomen pyövelit (Docendo), tietokirjaMinna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus), romaani

• Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi), romaani

• Maarit Verronen: Hiljaiset joet (Aviador), romaani (https://www.kirjasampo.fi/fi/botnia-palkinnon-ehdokkaat-2019-julkistettu ) 

Lukupinossani on melkein kaikki ehdokkaat. Kinnusen Pintin olen lukenut jo aiemmin, mutta Rytisalon Rouva C on valitettavasti edelleen lukematta. Mikko Moilasen Suomen pyövelit - kirjaa käytin kädessäni, mutta aiheen ahdistavuuden vuoksi en halunnut sitä lukea. Maarit Verrosesen tuotannosta olen aina pitänyt, ja luenkin Hiljaiset joet seuraavaksi.

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä ovat pohjoissuomalaisia journalisteja, joiden yhteisteos Metsä meidän jälkeemme oli vaikuttava lukukokemus. Se on faktapohjainen, laaja-alainen hätähuuto metsiemme puolesta. Avohakkuilla ja metsäojituksilla on monimuotoisia ja kauaskantoisia vaikutuksia ekosysteemeihin, eläimiin ja ihmisiin. Järvet rehevöityvät ja muuttuvat mutalammikoiksi, kulttuurihistorialliset polut (mm. Elias Lönnrotin kulkema) häviävät, punkit lisääntyvät ja lintulajit harvinaistuvat. Esimerkiksi helmipöllö on jo silmälläpidettävä laji, siis lähellä uhanalaisuutta.

Mielikuva Suomen loputtomista metsävarannoista kirkastuu. Ei todellakaan ole kyse loputtomasti uusiutuvasta "vihreästä kullasta", eikä metsiä todellakaan voi pitää vain taloudellisen hyödyn tuottajana. Inarissa 1994 hakattu aukio ei ole vieläkään taimettunut. Inari on metsälle äärimmäinen ja viimeinen paikka elää ennen kuin tunturikoivikot ja avoimet paljakat alkavat. 100 vuotta on metsälle lyhyt aika uudistua, ainakin pohjoisessa. Huomionarvoista on, että Ruotsissa vastaavia alueita ei ole hakattu.

"Ihmisen kohtalona on se, että hänestä on tullut viisi miljardia vuotta vanhan planeetan valtias, joka kuitenkin pystyy luonnostaan ajattelemaan vain päiviä, kuukausia tai vuosia eteenpäin, mutta ei pidemmälle - kymmeniä, satoja tai tuhansia vuosia eteenpäin." 

          Ilkka Hanski: Kutistuva maailma 2007.  (s. 239)

 ****

"Vuonna 2006 Inarista löydettiin ... noin 800 vuotta vanha aihki...ja se on saanut alkunsa 1200-luvun alkupuolella. Puu oli todennäköisesti jo olemassa, kun Turun kaupunki perustettiin 1229. Kristoffer Kolumbuksen lähtiessä purjehtimaan kohti Amerikkaa vuonna 1492 se oli jo täysikasvuinen." (s. 32)

"Keskimäärin mänty kuolee Suomessa 300 - 400-vuotiaana. Suotuisissa oloissa pohjoisen mänty voi elää yli 600-vuotiaaksi, vanhemmaksikin." (s. 33) 

Metsä meidän jälkeemme herättelee tärkeään asiaan kiihkottomasti, faktapohjaisesti ja monipuolisesti. Faktojen lisäksi kirja vaikuttaa edellä kuvatun kaltaisesti havainnollistamalla, avaa silmiä ja nostaa lukijan tunteet pintaan. Myös Metsähallituksen toimintaa alkaa katsoa uusin silmin.

Kirjaa varten on haastateltu useita eri alojen asiantuntijoita ja tavallisia ihmisiä, joiden elämään ja elinympäristöön muuttuneet metsät ovat vaikuttaneet. Tekijät ovat tehneet huolellista taustatyötä. Asia on vakava, ja metsien muutoksen pysäyttämisellä on kiire.

Kirjasta välittyy huoli, arvostaminen, välittäminen ja rakkaus sekä - kaikesta huolimatta - toivon mahdollisuus. Metsä meidän jälkeemme on hieno kirja. Olen iloinen, jos se saa Botnia-palkinnon 2019.

Jenni Räinä: Suo muistaa

 

Vuoden 2019 Tieto-Finlandia -palkinnon voitti upea Metsä meidän jälkeemme, jossa Jenni Räinä ja Pekka Juntti ovat kirjoittajina Anssi Jokirannan ja Anna Ruohosen lisäksi. Sen jälkeen sekä Juntilta että Räinältä on ilmestynyt myös romaani. On mielenkiintoista, että taitavien kirjoittajien yhteistyö näkyy myös tässä kirjassa, jonka kiitoksissa Juntti mainitaan. Suo muistaa (2022) on Räinän esikoinen. Kirjan harvinaisen kauniin kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

Tapahtumapaikkana kirjassa on pohjoissuomalainen syrjäkylä, jossa on tyhjentyneitä taloja ja Koskenniskan kyläkoulu. Se sijaitsee n. 20 kilometrin päästä keskustasta, pienehköstä kaupungista. Kesällä aurinko paistaa yöt läpeensä, sääskiä ja mäkäräisiä on. Suurpetokeskuksen mainitseminen sai arvailemaan karttamerkkejä Kuusamon suuntaan.

Keskeisenä toimijana on ekoyhteisö, jonka päämääränä on ennallistaa lähialueen soita. Vähän yli kolmikymppinen Juho ostaa vanhan koulun, johon pikkuhiljaa muuttaa asumaan samanhenkisiä ihmisiä. Halutaan olla mahdollisimman omavaraisia, elää rauhassa ja vain vähän kuluttaen. Luonnonläheinen elämäntapa yhdistää. Yhteistyö on saumatonta. Idylli alkaa muodostua.

Juhosta tulee yhteisön puheenjohtaja. Hänen vankkumaton uskonsa asiaan ja vakuuttava puhetapansa toimivat puheenjohtajuuden puolesta. Toiset ovat tyytyväisiä, kun joku tekee päätökset ja kaikki voivat osallistua työhön parhaiden kykyjensä mukaisesti. Oikeassa olemisen taakka alkaa kuitenkin painaa Juhon harteita, ja hän sortuu asioiden salailuun ja totuuden pimittämiseen, millä on yhteisöä hajottava vaikutus.

On mukavaa, että yhteisö ei ole kiihkomielinen, joten heidän elämänsä seuraaminen on lukijallekin rauhallista. Ihmissuhteitakin muodostuu yhteisön sisällä, ja myöhemmin, kun Hellä tulee kylälle tyhjentämään vaarinsa taloa. Maalaiselämän ja ihmisten kuvaus on aitoa.

Myöhemmin koululle muuttaa myös suorasukaisempiin toimintatapoihin tottunut ekoaktivisti Amalia, joka rikkoo yhteisön tunnelman ja asettaa Juhon aseman, johtamisen ja koko toiminnan kyseenalaiseksi. Amalian myötä myös lukijan rauha rikkoutuu ja ilmastoahdistus tunkee päälle ikävällä tavalla.

Suo muistaa -kirjan luontokuvaukset ovat tavattoman kauniita, ja niistä välittyy kirjoittajan arvostus luonnon monimuotoisuutta kohtaan ja rakkaus luontoon. Pienilläkin teoilla on merkitystä. Hellän pohdinnat kuvastanevat kirjailijan omia ajatuksia. 

"Ajatus suuruudesta ajoi miettimään pieniä asioita vielä merkityksellisimpinä. Kadonneet vuorijonot korostivat sitä, kuinka tätä hetkeä tärkeämpää ei ollut."

Luontokuvausten lisäksi huomiotani kiinnitti vaarin talon kuolinsiivous: tavaran määrä on tuttua, koska kaikki on säästetty vuosikymmenten ajan. Työtapojen kuvaus sekä koulun kunnostuksessa että suon ennallistamisessa olivat mielenkiintoista luettavaa, ja tuli mieleen, että kirjailijalla on asioista kokemusta tai hyvät pohjatiedot.

Aavistin, että Virva-hevosen karkaaminen on idyllin kannalta käännekohta. Olin oikeassa. Kun Hellä saa vaarinsa talon tyhjennettyä, on päätöksen aika: lähteäkö omilleen Norjaan vai palatako katsomaan, onko Koskenniskassa vielä toivoa. Loppu on kielellisesti kaunis ja toivon kannalta tärkeä, mutta se jättää asiat kuitenkin avoimeksi. Hyvä niin.

"Mustuus oli läpitunkematon, taivaalla ei tähteäkään. Siinä oli jotain lohdullista.

Yhtä aikaa alku ja loppu, kohtu ja maa, ei mitään ympärillä ja kaikki ympärillä." 

         

Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni kirjoista Metsä meidän jälkeemme (joka kirjoitushetkellä oli Botnia-palkintoehdokas) ja teoksesta Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä, joissa Jenni Räinä on yhtenä tekijänä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jenni+R%C3%A4in%C3%A4