Vuoden 2019 Tieto-Finlandia -palkinnon voitti upea Metsä meidän jälkeemme, jossa Jenni Räinä ja Pekka Juntti ovat kirjoittajina Anssi Jokirannan ja Anna Ruohosen lisäksi. Sen jälkeen sekä Juntilta että Räinältä on ilmestynyt myös romaani. On mielenkiintoista, että taitavien kirjoittajien yhteistyö näkyy myös tässä kirjassa, jonka kiitoksissa Juntti mainitaan. Suo muistaa (2022) on Räinän esikoinen. Kirjan harvinaisen kauniin kannen on suunnitellut Jenni Noponen.
Tapahtumapaikkana kirjassa on pohjoissuomalainen syrjäkylä, jossa on tyhjentyneitä taloja ja Koskenniskan kyläkoulu. Se sijaitsee n. 20 kilometrin päästä keskustasta, pienehköstä kaupungista. Kesällä aurinko paistaa yöt läpeensä, sääskiä ja mäkäräisiä on. Suurpetokeskuksen mainitseminen sai arvailemaan karttamerkkejä Kuusamon suuntaan.
Keskeisenä toimijana on ekoyhteisö, jonka päämääränä on ennallistaa lähialueen soita. Vähän yli kolmikymppinen Juho ostaa vanhan koulun, johon pikkuhiljaa muuttaa asumaan samanhenkisiä ihmisiä. Halutaan olla mahdollisimman omavaraisia, elää rauhassa ja vain vähän kuluttaen. Luonnonläheinen elämäntapa yhdistää. Yhteistyö on saumatonta. Idylli alkaa muodostua.
Juhosta tulee yhteisön puheenjohtaja. Hänen vankkumaton uskonsa asiaan ja vakuuttava puhetapansa toimivat puheenjohtajuuden puolesta. Toiset ovat tyytyväisiä, kun joku tekee päätökset ja kaikki voivat osallistua työhön parhaiden kykyjensä mukaisesti. Oikeassa olemisen taakka alkaa kuitenkin painaa Juhon harteita, ja hän sortuu asioiden salailuun ja totuuden pimittämiseen, millä on yhteisöä hajottava vaikutus.
On mukavaa, että yhteisö ei ole kiihkomielinen, joten heidän elämänsä seuraaminen on lukijallekin rauhallista. Ihmissuhteitakin muodostuu yhteisön sisällä, ja myöhemmin, kun Hellä tulee kylälle tyhjentämään vaarinsa taloa. Maalaiselämän ja ihmisten kuvaus on aitoa.
Myöhemmin koululle muuttaa myös suorasukaisempiin toimintatapoihin tottunut ekoaktivisti Amalia, joka rikkoo yhteisön tunnelman ja asettaa Juhon aseman, johtamisen ja koko toiminnan kyseenalaiseksi. Amalian myötä myös lukijan rauha rikkoutuu ja ilmastoahdistus tunkee päälle ikävällä tavalla.
Suo muistaa -kirjan luontokuvaukset ovat tavattoman kauniita, ja niistä välittyy kirjoittajan arvostus luonnon monimuotoisuutta kohtaan ja rakkaus luontoon. Pienilläkin teoilla on merkitystä. Hellän pohdinnat kuvastanevat kirjailijan omia ajatuksia.
"Ajatus suuruudesta ajoi miettimään pieniä asioita vielä merkityksellisimpinä. Kadonneet vuorijonot korostivat sitä, kuinka tätä hetkeä tärkeämpää ei ollut."
Luontokuvausten lisäksi huomiotani kiinnitti vaarin talon kuolinsiivous: tavaran määrä on tuttua, koska kaikki on säästetty vuosikymmenten ajan. Työtapojen kuvaus sekä koulun kunnostuksessa että suon ennallistamisessa olivat mielenkiintoista luettavaa, ja tuli mieleen, että kirjailijalla on asioista kokemusta tai hyvät pohjatiedot.
Aavistin, että Virva-hevosen karkaaminen on idyllin kannalta käännekohta. Olin oikeassa. Kun Hellä saa vaarinsa talon tyhjennettyä, on päätöksen aika: lähteäkö omilleen Norjaan vai palatako katsomaan, onko Koskenniskassa vielä toivoa. Loppu on kielellisesti kaunis ja toivon kannalta tärkeä, mutta se jättää asiat kuitenkin avoimeksi. Hyvä niin.
"Mustuus oli läpitunkematon, taivaalla ei tähteäkään. Siinä oli jotain lohdullista.
Yhtä aikaa alku ja loppu, kohtu ja maa, ei mitään ympärillä ja kaikki ympärillä."
Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni kirjoista Metsä meidän jälkeemme (joka kirjoitushetkellä oli Botnia-palkintoehdokas) ja teoksesta Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä, joissa Jenni Räinä on yhtenä tekijänä.
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jenni+R%C3%A4in%C3%A4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti