Botnia-palkintoehdokas 2019: Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Olen tottunut ajattelemaan, että Kuusamo on Koillismaata. 
Wikipedia on tästä samaa mieltä: 
"Pohjois-Pohjanmaan koillisosan kunnat Pudasjärvi, Taivalkoski ja Kuusamo muodostavat yhdessä Lapin maakuntaan kuuluvan Posion kanssa ns. Koillismaan. ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjois-Pohjanmaan_maakunta )"

Botnia-palkinto meni kuitenkin jo toisen kerran Kuusamo-taustaiselle kirjailijalle. Vaikka haluaisin hieman kritisoida tätä, kritisointi ei auta, koska:

"Botnia-palkinto on Oulun kirjailijaseura ry:n vuosittain myöntämä palkinto teokselle, jonka tekijä on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta tai toimii siellä. Jos kirjailijan suhde maakuntaan on epäselvä, kirjailijaseuran hallituksella on oikeus tehdä päätös tämän kelpoisuudesta osallistua kilpailuun."  ( http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto )

Kieltämättä Tommi Kinnusen Pintti on hieno kirja, mutta olisiko ollut aika palkita kirjailija, joka ei näy parrasvaloissa, eikä lehtihaastatteluissa, mutta on toiminut päätoimisena kirjailijana vuodesta 1994 lähtien ja palkittu useilla kirjallisuuspalkinnoilla. Maarit Verronen on sanankäytön ja juonenkuljetuksen mestari vailla vertaa. Lisäksi olisin toivonut hänelle palkintoa kirjan ajankohtaisuuden ja genren vuoksi.

Verrosen Hiljaiset joet ottaa kantaa ympäristön tuhoutumiseen totaalisen dystopian kautta. Äkillinen kosminen mullistus tekee koko maapallolla pala palalta pahenevaa tuhoa. En ole pitkään aikaan lukenut yhtä vaikuttavaa aloituskappaletta, kuin tässä kirjassa:

"Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin. Rajantakainen painajaismaa jouti mennä."

Aloituskappaleen jälkeen tapahtumat etenevät ilman taukoja tai suvantovaiheita ja pitävät otteessaan kirjan loppuun asti. Maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia on ollut tavallista enemmän, rankkasateita, tulvia ja hyökyaaltoja ilmestyy paikkoihin, joissa niitä ei ole ennen ollut. Maankuori pirstoutuu, Tanska ja Pohjois-Saksa kallistuvat, laavahalkeama ulottuu jo Etelä-Viroon. Pohjoisella Jäämerellä hyökyaalto on tehnyt tuhojaan. - Silti on pyrittävä yhä kauemmas pohjoiseen, jossa on vielä vähän aikaa melkein turvallista. Pienestä maantärinästä on tosin tullut aivan normaalia.

Suomalaissyntyinen Lia Alina Anias kertoo oman ja viiden - ihmeen kaupalla itsekseen selviytyneen - lapsen tarinan tuhon keskellä. Selviytyneet lapset rekisteröidään ja heille annetaan uudet nimet. 11-vuotias River on vanhin, Heather on 9, Stella 7, Frost on 4 ja Neve on pieni tyttövauva, josta kaikki isommat pitävät huolta. River on terävä ja valpas ja toimii Lian rinnalla aikuismaisen vastuullisesti. Loppupuolella vastuu on jo painava taakka sisäisesti vanhan lapsen kapeilla harteilla.

Lapset ovat rohkeita, eikä kukaan kiinnitä huomiota vaikeuksiin. Menneisyyttä ei mietitä. Päämääränä on vain eteenpäin meneminen ja selviytyminen. Ryhmän silmiinpistävä voima on liikuttavan suuri yhteenkuuluvuus ja luottamus. Tapahtumat ovat rajuja, mutta Verrosen kerronta on rauhallisen toteavaa ja siksi uskottavaa.

Melko nopeasti tarinaa lukiessa tulee mieleen sana exodus, jolla voidaan viitata moniin eri asioihin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Exodus ), myös uuteen alkuun ja neitseelliseen siirtokuntaan.
Onneksi nyt ei ole kyse amerikkalaisten elokuvien siirappisista siirtokuntatarinoista, joissa sekä matka että siirtokunnan perustaminen sujuvat ongelmitta.

Kirjakissan blogissa Niina Tolonen kuvaa Maarit Verrosen Hiljaiset joet -kirjaa yhdeksi parhaimmista vuoden aikana lukemistaan kirjoista ja suosittelee sitä lämpimästi.  ( http://kirjakissa.blogspot.com/2018/10/maarit-verronen-hiljaiset-joet.html ) Vahva suositus tulee minultakin!


Lisätietoa Maarit Verrosen tuotannosta ja kirjallisuuspalkinnoista löytyy täältä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maarit_Verronen

Botnia-palkintoehdokas 2019: Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme

Oulun kirjailijaseuran myöntämä 10 000 euron arvoinenBotnia-kirjallisuuspalkinto jaetaan 23.10.2019 ( http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto/botnia-palkinto-2019 )

Botnia-palkintoehdokkaat ovat:

• Mari Ahokoivu: Oksi (Asema), sarjakuvaromaani

• Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme (Like), tietokirja

• Tommi Kinnunen: Pintti (WSOY), romaani

• Essi Kummu ja Marika Maijala: Häätanssit (Tammi), lasten kuvakirja

• Mikko Moilanen: Suomen pyövelit (Docendo), tietokirjaMinna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus), romaani

• Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi), romaani

• Maarit Verronen: Hiljaiset joet (Aviador), romaani (https://www.kirjasampo.fi/fi/botnia-palkinnon-ehdokkaat-2019-julkistettu ) 

Lukupinossani on melkein kaikki ehdokkaat. Kinnusen Pintin olen lukenut jo aiemmin, mutta Rytisalon Rouva C on valitettavasti edelleen lukematta. Mikko Moilasen Suomen pyövelit - kirjaa käytin kädessäni, mutta aiheen ahdistavuuden vuoksi en halunnut sitä lukea. Maarit Verrosesen tuotannosta olen aina pitänyt, ja luenkin Hiljaiset joet seuraavaksi.

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä ovat pohjoissuomalaisia journalisteja, joiden yhteisteos Metsä meidän jälkeemme oli vaikuttava lukukokemus. Se on faktapohjainen, laaja-alainen hätähuuto metsiemme puolesta. Avohakkuilla ja metsäojituksilla on monimuotoisia ja kauaskantoisia vaikutuksia ekosysteemeihin, eläimiin ja ihmisiin. Järvet rehevöityvät ja muuttuvat mutalammikoiksi, kulttuurihistorialliset polut (mm. Elias Lönnrotin kulkema) häviävät, punkit lisääntyvät ja lintulajit harvinaistuvat. Esimerkiksi helmipöllö on jo silmälläpidettävä laji, siis lähellä uhanalaisuutta.

Mielikuva Suomen loputtomista metsävarannoista kirkastuu. Ei todellakaan ole kyse loputtomasti uusiutuvasta "vihreästä kullasta", eikä metsiä todellakaan voi pitää vain taloudellisen hyödyn tuottajana. Inarissa 1994 hakattu aukio ei ole vieläkään taimettunut. Inari on metsälle äärimmäinen ja viimeinen paikka elää ennen kuin tunturikoivikot ja avoimet paljakat alkavat. 100 vuotta on metsälle lyhyt aika uudistua, ainakin pohjoisessa. Huomionarvoista on, että Ruotsissa vastaavia alueita ei ole hakattu.

"Ihmisen kohtalona on se, että hänestä on tullut viisi miljardia vuotta vanhan planeetan valtias, joka kuitenkin pystyy luonnostaan ajattelemaan vain päiviä, kuukausia tai vuosia eteenpäin, mutta ei pidemmälle - kymmeniä, satoja tai tuhansia vuosia eteenpäin." 

          Ilkka Hanski: Kutistuva maailma 2007.  (s. 239)

 ****

"Vuonna 2006 Inarista löydettiin ... noin 800 vuotta vanha aihki...ja se on saanut alkunsa 1200-luvun alkupuolella. Puu oli todennäköisesti jo olemassa, kun Turun kaupunki perustettiin 1229. Kristoffer Kolumbuksen lähtiessä purjehtimaan kohti Amerikkaa vuonna 1492 se oli jo täysikasvuinen." (s. 32)

"Keskimäärin mänty kuolee Suomessa 300 - 400-vuotiaana. Suotuisissa oloissa pohjoisen mänty voi elää yli 600-vuotiaaksi, vanhemmaksikin." (s. 33) 

Metsä meidän jälkeemme herättelee tärkeään asiaan kiihkottomasti, faktapohjaisesti ja monipuolisesti. Faktojen lisäksi kirja vaikuttaa edellä kuvatun kaltaisesti havainnollistamalla, avaa silmiä ja nostaa lukijan tunteet pintaan. Myös Metsähallituksen toimintaa alkaa katsoa uusin silmin.

Kirjaa varten on haastateltu useita eri alojen asiantuntijoita ja tavallisia ihmisiä, joiden elämään ja elinympäristöön muuttuneet metsät ovat vaikuttaneet. Tekijät ovat tehneet huolellista taustatyötä. Asia on vakava, ja metsien muutoksen pysäyttämisellä on kiire.

Kirjasta välittyy huoli, arvostaminen, välittäminen ja rakkaus sekä - kaikesta huolimatta - toivon mahdollisuus. Metsä meidän jälkeemme on hieno kirja. Olen iloinen, jos se saa Botnia-palkinnon 2019.

Maarit Verronen: Orionin vyö

 

Tieteen Kuvalehden mukaan Orion on yksi yötaivaan selvimmin erottuvista tähdistöistä. Etenkin Orionin vyö, joka koostuu kolmesta samalla suoralla olevasta kirkkaasta tähdestä, on helppo löytää. (https://tieku.fi/maailmankaikkeus/tahdet/tahdistot/orion-nain-loydat-orionin-tahdiston Luettu 14.1.2023)

Vanhasta tottumuksesta otaksuin, että Maarit Verrosen kirja Orionin vyö (2022) liittyy tulevaisuuteen  ja scifi-maailmaan. Yllätyin, että näin ei ollutkaan, ja itse Orionin vyökin tuntui olevan melko lailla sivuroolissa koko kirjassa. Onhan sillä toki tärkeä merkitys turvan ja henkisen paikalta pakenemisen kannalta, mutta paljon tapahtuu ilman, että Orionin vyötä edes mainitaan. Kirjan nimi on mielestäni hieman harhaanjohtava. Siksi somistin kuvankin hieman harhaanjohtavaksi, niin että voi kysyä, missä se kirja oikein on. 

Tarina kyllä lähtee vetämään heti, ja miljöön ja henkilöiden tarkka kuvailu tekee eläytymisen helpoksi. Päähenkilönä on Mipi Ii, altru. Muitakin altruja on, ja heidät kutsutaan tekemään aika ajoin vaikeita ja vaarallisia tehtäviä, joita muut eivät tee. Altrut tekevät, mitä käsketään, eivätkä kysele.

"Meitä oli tuolla komennuksella kaksikymmentä. Jokainen oli jäntevä ja laiha, lyhythiuksinen tai kalju, monin tavoin arpeutunut. Poikkeuksellisesti meillä oli yllämme melko paljon sotilasunivormujen osia. Meidän ei haluttu erottuvan liikaa sotilaista, jotta kenelläkään ei heräisi kysymyksiä."

Lukemisen ajan huomioni oli altrussa ja yritin selvittää,  mikä altru oikein on. Altrut ovat hämmästyttävän monitaitoisia,  kyselemättömiä ja jollakin tavalla tunteettomia. He sopeutuvat kaikkiin olosuhteisiin ja tulevat toimeen vähällä. Heille tehdään henkilötodistuksia ja passeja tarpeen mukaan ja lähetetään eri puolille maailmaa erilaisiin tehtäviin.

Aluksi ajattelin altrun olevan robotti, mutta kun hän kuitenkin söi, peseytyi ja kävi tarpeillaan, päädyin kyborgivaihtoehtoon. Lopulta jouduin toteamaan, että olin väärässä kummankin ajatuskuvion osalta. Se vähän harmittaa, kun mielestäni oma ajatukseni olisi ollut hyvinkin mahdollinen. Olin kuitenkin väärässä genressä ja väärässä ajassa. 

Tapahtumapaikat vaihtelevat tarinassa nykyhetken ja menneisyyden välillä. Mipi Ii toimii kertojana tarinan nykyhetkessä,  ja muistojen kautta tulee tietoa myös erilaisista menneistä altrutehtävistä erilaisissa paikoissa.

Tapahtuma-aika ei yllätyksekseni ollutkaan tulevaisuus, vaan 2000-luvun toinen vuosikymmen. Nykyaikaan viittaa mm. englannin kielen käyttäminen kansainvälisenä kielenä, kahden henkilön akateeminen koulutustausta, YK-sotilaat, italialainen muotilehti, National Geographic - ja Soldier of Fortune -lehti. 

Vaikka nykyhetken ja menneisyyden tapahtumien aika on suurin piirtein sama, Mipi Iin kokemukset ovat tapahtuneet kuin kahdessa eri maailmassa. Erityisesti nimeämättömän levottoman maan ja linnoituksen tapahtumat ovat kuin kaukaa menneisyydestä tai kaukaisesta tulevaisuuden dystopiasta. On vaikea uskoa, että nekin olisivat nykyaikaa. Samalla tavoin on vaikea uskoa, että esim. talebanit elävät nykyajassa.

Takakansitekstissä kirjaa kuvataan näin: "Maarit Verronen pohtii uusimmassa romaanissaan isoja globaaleja kysymyksiä allegorisen tarinan kautta."  Kyllä, ymmärsin tämän. Ja lopulta ymmärsin myös, mikä altru on. Täytyy myöntää, että sitä oli hieman vaikea hyväksyä, koska selitys ei mielestäni aivan sopinut siihen kuvaan, jota heidän taidoistaan ja tehtävistään tarinassa annettiin. Jäi olo, että jokin tässä kuvassa ei asetu paikoilleen. Tuntui, että tarina eteni omaan suuntaansa ja globaali kysymys liitettiin siihen päälle. Nämä ovat kuitenkin aina tulkintoja.

Takakansitekstin loppuosaa en aivan allekirjoita. "Hän kysyy, mitkä ovat tavallisen ihmisen mahdollisuudet tehdä edes pieniä rakentavia tekoja maailmassa, jossa oman edun tavoittelu uhkaa jyrätä kaiken inhimillisen ja kauniin."  Minä ymmärsin kirjan keskeisen ajatuksen hieman toisella tavalla.

Paikoitellen tapahtumat ovat julmia, mutta taitavasti kerrottuna ne eivät tuntuneet ahdistavilta. Mipi Iille ne kaikki ovat totta ja hän on ne kokenut. Kaiken kokemansa jälkeen Mipi Ii on tyytyväinen, kun elämä on aivan tavallista. Voi asua helsinkiläisessä kerrostalossa, käydä omalla saunavuorolla saunassa ja heittää löylyä niin paljon kuin haluaa.

Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni Maarit Verrosen kirjasta Hiljaiset joet. Siinä ainakin ollaan scifi-maailmassa.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Hiljaiset+joet