14/05/2020

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Joskus kirjassa jokin jää vaivaamaan mieltä niin paljon, että sen luettuaan ei saa rauhaa. Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan kanssa kävi juuri näin.

Aluksi luin, niin kuin kirjoja joskus voi lukea: tauotettuna ja välillä lukiessani toisiin ajatuksiin harhautuen. Huomasin taas tutun tyylikeinon: asioiden vyöryttämisen luettelelemalla ja tervehdin sitä ilolla. Yhtäkkiä havahduin, että nythän tällä vyöryttelyllä kuvataankin persoonia ja luodaan henkilöhahmoja aivan huikealla tavalla. Varsinkin elämästä syrjäytyneen Torstin henkilöhahmon rakentaminen asioita luettelemalla on äärimmäisen taitavaa.

Ajattelin, että olen ohittanut ehkä muutakin. Päätin alkaa paikkaamaan lukemista ja keskittyä lukemiseen kunnolla, ja niin luinkin koko kirjan uudelleen.  Huomasin, että kirja ei ollut vaikea, vaan niin runsas, että ensimmäisellä lukukerralla jäi huomioimatta paljon asioita; huomioimatta ja ymmärtämättä.

Päähenkilö on oikeustieteen professori, jonka työ vaikuttaa melko helpolta, eikä sitä ole sidottu tiukkoihin aikatauluihin ja läsnäolopakkoon. Kun aikataulu joustaa, professori voi haahuilla mielin määrin ajatuksissaan ja muistoissaan.

Juuri haahuileminen, päämäärätön kuljeskelu ja omien muistojensa läpikäynti muodostavat Lumipäiväkirjan keskeisen juonikuvion. Tapahtumat alkavat, kun mies näkee sanomalehdessä ulkomaan uutisen, joka alkaa täyttää hänen ajatuksensa. Saksalainen äärivasemmistolainen terroristi oli laskettu ehdonalaiseen vapauteen. Nainen oli kuulunut Punaiseen armeijakuntaan, joka oli toiminut aktiivisesti 1970- ja - 80-luvulla ja murhannut yli 30 ihmistä. Mies tuntee naisen. Heillä on ollut läheinen suhde menneisyydessä. Töihin lähdöstä ei tulekaan mitään, kun mies kiipeää ullakolle ja uppoutuu matkalaukussa olevien tavaroiden, kirjeiden ja lehtileikkeiden selailuun. Tästä alkaa professorin haahuilu ja harhailu tilanteesta toiseen.

Vai voiko sittenkään puhua juonikuviosta? Kun kirjoitin kaikki haahuilemiset peräkkäin, huomasin, että tässähän piirretäänkin kuvaa päähenkilöstä, hänen luonteestaan ja toimintatavoistaan. Professorin erityisen tarkat aistit, jo lapsuudessa esille tullut erityisen voimakas mielikuvitus luovat hänestä tarkoin piirretyn kuvan. Hän elää omassa todellisuudessaan pään sisällä ja vain ajautuu tilanteesta toiseen. Jotenkin ymmärrän hänen vaimonsa uskottomuuden. Ei kai tällainen puhumaton haahuilija ole helppo kumppani: kulkee omia teitään, ei selittele tekemisiään, tuskinpa keskusteleekaan; soittaa tai viestittää vain välttämättömän, silloin kun tahtoo. Perheessä on tapahtunut isoja asioita, mutta onko professori ollut läsnä elämänsä todellisissa tapahtumissa?

Henkilöhahmojen luominen ja heidän elämänsä kuvaaminen tapahtuvat pienin vedoin, mutta ihastuttavan kuvan maalaten. Nimetön päähenkilö, Erika, Laura, junamatkustaja Kirill ja vapautettu terroristi, Sigrid piirretään esiin vähitellen, ikään kuin sivulauseissa. Heitä ja heidän elämäänsä ei selitellä, vaan todetaan. Joel Haahtelan kerrontatekniikka on vertaansa vailla. Lumipäiväkirjan kahteen kertaan lukeneena olen siitä erityisen vaikuttunut. Lumipäiväkirjassa kirjailija antaa lukijalle myös pikku lahjan: intertekstuaalisen viittauksen toiseen kirjaansa, Perhoskerääjään.

Kuinka paljon saa, kun antaa elämän vain kuljettaa? Kuinka paljon hukkaa, kun ei ole läsnä todellisissa asioissa? Jäikö haahuilun vuoksi jotain todellista ja tärkeää jälleen kerran huomaamatta? Oliko saksalaisessa kahvilassa ollut nainen Sigrid?


Muut Haahtela-postaukseni löytyvät tämän linkin takaa:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Joel+Haahtela

Haahtelan tähänastisesta tuotannosta on vielä lukematta Naiset katsovat vastavaloon, Tule risteykseen seitsemältä ja Elena. Olen pitänyt tähän asti lukemistani, mutta Traumbachin jätin kesken. Meitä ei ollut tarkoitettu toisillemme.

  • Kaksi kertaa kadonnut. Helsinki: Otava, 1999. 
  • Naiset katsovat vastavaloon. Helsinki: Otava, 2000. 
  • Tule risteykseen seitsemältä. Helsinki: Otava, 2002.
  • Elena. Pienoisromaani. Helsinki: Otava, 2003. 
  • Perhoskerääjä. Helsinki: Otava, 2006. 
  • Lumipäiväkirja. Helsinki: Otava, 2008. 
  • Katoamispiste. Helsinki: Otava, 2010. 
  • Traumbach. Helsinki: Otava, 2012. 
  • Tähtikirkas, lumivalkea. Helsinki: Otava, 2013. 
  • Mistä maailmat alkavat. Helsinki: Otava, 2017. 
  • Adèlen kysymys. Helsinki: Otava, 2019.


05/05/2020

Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko - sadun ja luonnon runoilija

Yrjö Kokko - projektini jatkuu. Nyt oli vuorossa Jukka Parkkisen kirjoittama elämäkerta Yrjö Kokko - sadun ja luonnon runoilija.

Parkkinen on paneutunut Yrjö Kokon elämään kunnioitettavalla tarkkuudella ja käynyt läpi Kokon kirjeenvaihdon, hänen päiväkirjansa, teoksensa, sanoma- ja aikakauslehtijuttunsa sekä muun Kokon perikunnan käsikirjoitus- ja leikearkiston.

Lisäksi hän on haastatellut Aune Kokkoa, Anna Kokko-Zalcmania ja Olli Kokkoa sekä Kokon aikalaisia muun tiedonhankinnan lisäksi. Aineisto on valtaisa.

Kirjan esipuheessa Parkkinen kirjoittaa:
"Elämäkerran kirjoittamisen keskeinen ongelma on saada synkronoitua ihmisen elämän monitahoisuus tekstin lineaarisuuteen. Jonkin tapahtumaketjun seuraaminen alusta loppuun karsii rinnalla kulkevia kerrontalinjoja. Jos pyrkii pitämään esillä monia samaan aikaan kulkevia tapahtumia, teksti voi hajota ja tulla sekavaksi tilkkutäkiksi...
...Mutta ihmiselämä on suurimmaksi osaksi niin moniulotteinen, ettei sitä voi kuvata verbaalisesti. Parhaassa tapauksessa sen voi myötäelää. Siihen olen pyrkinyt Kokon elämäkertaa kirjoittaessani. Olen antanut Kokon puhua tekstiensä välityksellä suoraan lukijalle, jolloin hän voi tehdä omia tulkintojaan."
Parkkinen on onnistunut tavoitteessaan mielestäni loistavasti, ja tuloksena on loogisesti etenevä ja hyvin kirjoitettu elämäkerta, jota on miellyttävä lukea. Elämäkerta piirtää kuvan intohimoisesti eläimiin ja luontoon suhtautuvasta herkästä ja taiteellisesta ihmisestä, joka eli itsensä näköistä elämää ja toteutti unelmiaan, egoistisestikin. Se ei ollut perheen kannalta ristiriidatonta, mutta onneksi hänen vaimonsa Aune oli vahva, viisas ja itsenäinen toimija, joka myös teki  rohkeita valintoja elämän ja uransa suhteen.

Perhe eli paljon erillään ja eri paikkakunnilla, ja toisinaan - tuntui siltä - yhdessäoloa vältellenkin. Näkemyseroja yhteiselämästä oli, mutta pari ei koskaan kuitenkaan eronnut, vaikka niin oletin aiemmin lukemieni kirjojen perusteella.
"Yrjö pani paljon painoa sille, että hän pyrki vähintään kerran kuussa käymään perheen luona. Aune koko tämän usein lisärasituksena. Mies tuli passattavaksi, hoiti vain omaa kirjeenvaihtoaan ja kolisi yökaudet omissa puuhissaan kehittäessään filmejä ja tehdessään kopioita.
Aunesta Yrjö toimi vain omilla ehdoillaan. Hän ja lapset saattoivat vierailla Muoniossa silloin, kun Yrjölle sopi ja tämä halusi ottaa vastaan. Kokon suurpiirteinen elämänmuoto, joka ei juuri piitannut sovinnaisesta herrasväen porvarillisuudesta, ei miellyttänyt Aunea. Yrjö oli alkanut 'porottua' ja 'painunut rähjäisemmäksi kuin pahin Lapin äijä.'"
Yrjö Kokko matkusteli maailmalla yhdessä perheenjäsenten kanssa ja yksikseen, mikä osoittaa ajan hermolla olemista ja nykyaikaisuutta 1960- ja 1970-luvuilla. Kirjojen tuoma varallisuus mahdollisti matkustelun ja pitkätkin oleskelut ulkomailla. Luultavasti taloudellinen menestys saattoi olla syynä Kokon ja Sulo Rovan  (laulujoutsenen toinen etsijä ja ystävä vuosien ajan)  - ja koko Rovan suvun - välirikkoon, jossa Ungelon torpasta tuli kiistakapula.

Kokosta sanotaan yleensä, että hän oli eläinlääkäri ja kirjailija. Jukka Parkkinen kääntää asian toisinpäin: Kokko oli kirjailija,  joka opiskeli eläinlääkäriksi. Näin hän antaa kunniaa nimenomaan Kokon kirjallisille pyrkimyksille ja saavutuksille.

Kirjassa oli mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten esimerkiksi se, että Kokon ollessa opiskeluaikana opettajan sijaisena, oppilaana oli pankinjohtaja Emil Fennanderin poika Veikko, joka suomensi myöhemmin nimensä Vennamoksi. Myös Hannoverin "lappalaisnäyttely" ja kotipaikkakuntani Ylitornion aika loivat kiehtovaa ajankuvaa.

Yrjö Kokko -projektini muut postaukset on luettavissa täältä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Yrj%C3%B6+Kokko

Lisäksi varsin mielenkiintoinen oli Pessin ja Illusian kuvittajan, Aleksander Lindebergin elämäkerta:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sisko+Ylimartimo


11/04/2020

Sisko Ylimartimo: Aleksander Lindeberg - mestarillinen ja monialainen kuvataiteilija

Sattuma kuljetti minua mukavasti. Luin  Yrjö Kokko -projektissani Kokon  luontosatuklassikon, Pessi ja Illusia. Kirjastokappaleen oli kuvittanut A. Lindeberg, 1963. Kuvat olivat vaikuttavia ja tukivat hyvin tarinaa.

Alkoi kiinnostaa, kuka ihmeen Lindeberg tuo kuvittaja on. Löysin netistä useita artikkeleja, ja sitä kautta myös Sisko Ylimartimon kirjan Aleksander Lindeberg - mestarillinen ja monialainen kuvataiteilija. 

Kirjan myötä pääsin tutustumaan kokonaan uusiin maailmoihin;  sota-aikaisiin TK-piirtäjiin, sodan jälkeisiin mainospiirtäjiin, kirjojen kuvittajiin, pukusuunnittelijoihin ja skenografeihin. Aleksander Lindeberg oli mukana kaikessa tässä ja lisäksi hän oli muotokuvamaalari ja teki myös animaatioita.

Sisko Ylimartimo kirjoittaa selkeästi. Kirja on mielenkiintoinen lukuelämys. Lindebergin laaja ja monipuolinen tuotanto esitellään hyvin, ja lukemastani Pessistä ja Illusiastakin tuli kivasti syventävää lisätietoa, kun sitä käsiteltiin nimenomaan kuvien ja syntyhistorian  kautta. Pessi ja Illusia noteerattiin Frankfurtissa ja Lontoossa, ja se sai yhteispohjoismaisen näyttelyn kunniamaininnan vuoden kauneimpana kirjana. Kokko sanoi Lindebergin tajunneen, mikä Pessissä ja Illusiassa  oli olennaista.

Ylimartimon kirjasta saa hyvän käsityksen Lindebergin taiteesta, mutta myös luonnonläheisestä ja elämäniloisesta persoonasta, joka eli pitkän elämän (1917 - 2015)

Kirjaston varauslistalle lähtevät tämän jälkeen mm. Lindebergin kuvittama Venäläisiä kansansatuja sekä Martti Haavion tekstittämä ja Lindebergin kuvittama Kalevalan tarinat, ehkä myös Gogolin Nenä.

Voi, minkä yhteen linkittyvien asioiden kokonaisuuden sattuma toikaan eteeni! Kyllä lukeminen on sitten mukavaa!

Tästä linkistä voi lukea postaukseni Pessistä ja Illusiasta ja myös ihastella joitakin kirjan kuvia:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Yrj%C3%B6+Kokko+Pessi+ja+Illusia


23/03/2020

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Minulla on menossa pitempiaikainen lukuprojekti, jonka aikana tutustun Joel Haahtelan tuotantoon. Tähtikirkas, lumivalkea -teoksen lukeminen sattui hankalaan saumaan. Koronavirus iski Suomeen, koronauutisointi vei huomion, jouduin etätyöhön ja suunnittelemaan sen toteutuksen. Ihmisten kokoontumisia rajoitettiin. Rajoja suljettiin. Näkymätön uhka toi huolta ja stressiä. Lukemiseen oli kyllä aikaa, mutta keskittyminen siihen oli vaikeaa, ja lukeminen eteni hitaasti. Olin jo luovuttamassa, mutta onneksi jatkoin loppuun asti, koska kirjan juju paljastui vasta ihan viimeisillä sivuilla.

Ensivaikutelma oli, että pidän kirjan nimestä. Se toi mieleen Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä - kirjan. Mitään muuta kirjoilla ei olekaan yhteistä kuin vain tuo runollinen nimen rakenne.

Tähtikirkas, lumivalkea sisältää seuraavat luvut:


Pariisi 1889
Berliini 1913 - 1914
Siam - Kambodža 1923
Bernburg 1936
Helsinki 2012

Mies kirjoittaa kirjeitä tai itseasiassa päiväkirjamerkintöjä rakastetulleen Suomeen. Hän on joutunut lähtemään ulkomaille kotimaassa tapahtuneen skandaalin vuoksi. Käy ilmi, että hänellä on lapsi, josta ei tiedä muuta kuin nimen, Otto. Mies pääsee sähköttäjäksi ja kehittyy työssään niin, että saa mahdollisuuden siirtyä sanomalehtimieheksi. Uuden työnsä vuoksi hän pääsee tutustumaan Pariisin maailmannäyttelyyn ja kuvailee sitä tarkasti. - Oi, mikä ihana kokemus! Ja minulle lukijana heräsi halu lukea maailmannäyttelystä lisää.

Berliiniin mies matkustaa 24 vuotta myöhemmin. 1. maailmansota on tulossa, mutta ei vielä ole alkanut Hänen elämässään tapahtuneita asioita tuodaan esille luontevasti, selittelmättä. "Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista tarttuu mukaan." - Niinpä juuri. Ihminen, joka elää elämäänsä,  ei välttämättä kirjaa asioita muistiin muita varten, julkaistavaksi. Asioita vain tapahtuu. Kerronta soljuu uskottavasti ja kevyesti, ja lukija saa lisätietoa pienistä lauseista ja rivien välistä.

Siam - Kambodža - osio jäi minulle kaikkein epäselvimmäksi. Juuri silloin koronauutisointi ja kaikki muu asiaan liittyvä oli päällimmäisenä. Matkan tarkoitus jäi aluksi epäselväksi. Liittyikö se miehen sanomalehtityöhön vai vain haluun nähdä maailmaa? En saanut jaksosta juonen kannalta kiinni, mutta sain historiallista tietoa tuolloisesta maailmantilanteesta.

Tässä vaiheessa tuskittelin lukemisen kanssa erityisesti, ja olin vähällä jättää lukemisen kesken. Odotin, että tarinassa edetään johonkin, että tapahtumilla on jokin päämäärä tai suunta, niin kuin romaaneissa olen tottunut lukemaan. Sitä ei tullut. Ennakointina tulevasta oli kuitenkin miehen sairastuminen, jota siinä vaiheessa en osannut liittää mihinkään.

Bernburg-jakso piti lukea kahteen kertaan, kun ensin olin päässyt loppuun asti. Ensiksi luin sen vain sairaalajaksona ja arvelin, että mies oli masentunut ja ehkä yrittänyt itsemurhaa. Hän koki saavansa hoitoa,  ja hoitaja B. oli aina ystävällinen ja piti kädestäkin kiinni, vaikka ei olisi saanut. Häntä pyydettiin kuvailemaan katatonista tilaansa, joka oli kestänyt melkein viikon. Hän ei muistanut mitään, mutta muisti olleensa lähellä rakastettuaan (kauan sitten kuollutta).  Kirjan nimi selviää:
"Ja siinä, maailmasta jo irronneena, en tuntenut enää ahdistusta enkä pelkoa. Ei ollut päivämäärää eikä paikkaa, ei enää milloin tai missä: ympärillä vain tähtikirkas, lumivalkea."
Sairaalajaksossa miehen varsinainen tekstin tuottaminen loppuu. Lopulta paperilla on vain sanoja, kirjaimista tehtyjä kuvioita. Ei ole päivämääriä tai paikkoja. Onko tila katatoninen?

Helsinki-jakso vasta paljastaa koko kirjan merkityksen. Olen kiitollinen, että luin sen loppuun! Nykypäivän minäkertoja kertoo, mistä sai muistikirjat ja miten hän kirjoitti ne puhtaaksi ja kävi myös kirjoittajan jalanjljillä tapahtumapaikoilla. Kirjallisuudesta on aina opetettu, että minäkertoja ei välttämättä ole kirjailija itse, vaan kertojan ääni. Tässä tapauksessa minäkertoja on niin uskottava, että voisin uskoa sen olevan kirjailija itse, ja  että päiväkirjaa kirjoittava mies olisi hänen isoisoisoisänsä Leo Halme, jonka elämä päättyi keuhkokuumeeseen saksalaisessa mielisairaalassa 1941. Oliko todellinen kuolinsyy keuhkokuume, onkin sitten kokonaan eri juttu.

Samaan aikaan Saksassa oli vallalla ajatus siitä, että on olemassa ihmisiä, joiden elämä ei ole elämisen arvoista ja jotka voitiin poistaa kansakunnan joukosta vahvimman oikeudella.

Kirjan tapahtumien juonettomuus, jota lukiessani kaipailin, on viimeisen jakson jälkeen selvää ja selitettävissä. Kirja kuvastaa  yhden ihmisen elämäntapahtumia; ei niitä ole juonelliseksi kokonaisuudeksi tarkoitettukaan.
"Ajattelen kirjaimia, jotka leijuvat paperilla kuin tähdet, nuorukaista, joka lähti kerran laivalla pois, hänen haaveitaan. Leo ja Klaara. Ilman näitä sivuja kukaan ei muistaisi heitä, kukaan ei kaipaisi, ei tietäisi, että he ovat koskaan olleet. Nimet, jotka katoavat maailman meluun. Elämisen arvoinen elämä."




05/03/2020

Eevi Minkkinen: Ole itsellesi armollinen - Kirja hellittämisestä ja riittävyydestä

Eevi Minkkisen kirja Ole itsellesi armollinen - Kirja hellittämisestä ja 

riittävyydestä kuuluu Hidasta elämää -sarjaan. Hidasta elämää on vuonna 2010 perustettu hyvinvointisivusto, jonka ydinteemoja ovat luonnollinen elämäntyyli, kokonaisvaltainen hyvinvointi ja henkinen kasvu. Hidasta elämää -kirjaperhe syventää sivustolta tuttuja aiheita.


Takakansitekstin mukaan Ole itsellesi armollinen on omakohtainen opaskirja, joka tarjoaa tietoa, vertaistukea ja työkaluja vaikeiden tunteiden ja ajatusmallien kohtaamiseen. Minkkinen kirjoittaa tutuista aiheista: addiktioista, triggereistä, jotka laukaisevat negatiivisen toiminnan, emotionaalisista rajoista, kannattelukokemuksista, joita vaille ihminen on voinut jäädä lapsuudessa. Hänen oma taakkansa on ollut syömishäiriö ja sen aiheuttama itseviha ja häpeä, jotka ovat pitäneet häntä otteessaan ja estäneet nauttimasta elämästä.

Kirja on avoin ja omakohtainen. Sen lähteinä on toiminut kirjailijan omat kokemukset, koulutuksissa oppitut asiat ja luettu kirjallisuus sekä omat terapiaprosessit. Tieteellistä, ns. kovaa faktaa lähdetietoineen kirja ei ole, mutta kirjoittaja sanookin:
"Olen parhaani mukaan pyrkinyt kirjoittamaan vain siitä, mistä minulla on itsellä  kokemusta, se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin 'valmis'."
Hän on opiskellut kognitiivista psykoterapiaa sekä hyväksymis- ja omistautumisterapiaa. Kirja on avoimuudessaan sympaattinen.

Ajallisesti kirjan lukeminen tuli minulle hieman jälkijunassa, sillä osan sen aiheista olen jo käsitellyt muilla tavoilla, mutta kyllä tämäkin sopii hyvin siihen itsetutkiskelun ja voimaantumisen aihepiiriin, johon olen viime aikoina tutustunut.

Positiivista on, että  kirjan harjoitukset on helppo toteuttaa lukemisen yhteydessä. Lisäksi pidin siitä, mitä Minkkinen kirjoittaa menneisyyden tutkimisesta:

"Nykyään henkiset suuntaukset puhuvat paljon siitä, että kaikki on tässä hetkessä. Toisaalta pidän tästä ajatuksesta ja siitä muistuttaminen tekee itselleni aika ajoin hyvää, mutta tässäkin on mielestäni pieni mutta. Näemme ja koemme tämän hetken menneisyydessä luotujen käsitystemme pohjalta ja reagoimme opituilla tavoilla. Siksi menneen tutkiminen voi olla joskus jopa tärkeämpää kuin ainainen tähän hetkeen keskittyminen. Juurien, haavojen ja egon tunteminen tuo meille ymmärrystä siitä, miksi koemme elämän kuten koemme, miksi reagoimme kuten reagoimme. Tämä taas antaa mahdollisuuden toimia toisin tai vapautua niistä tarinoista, joiden kantaminen tekee kipeää. Se ei todella ole helppoa, mutta mahdollista se on."
Tämä onkin minulle ajankohtainen ja mielenkiintoinen prosessi, sillä luen juuri nyt päiväkirjojani, joiden kirjoittaminen on alkanut jo 34 vuotta sitten!