Minäkertoja, jonka nimi paljastuu vasta kirjan lopussa, on elänyt lapsuutensa kaukana pohjoisessa (ehkä Sallassa), jossa rautatieasema oli hänen kotinsa tai ainakin henkinen kotinsa. Ihmisiä tuli ja meni, mutta haaveileva ja herkkä pikkutyttö viihtyi näkymättömänä omissa oloissaan. Vanhempien huoneesta kuuluu toisinaan pelottavaa meteliä ja huutoa. Aikuisten asioita ei ollut tapana selittää, eikä lapsen valmistelemisesta uusiin tilanteisiin ollut kuultukaan.
Varoittamatta hänet tempaistaankin uuteen ympäristöön; kaupunkiin ja kerrostaloasuntoon, jossa hänen piti viettää aikaa avaamatta ovea kenellekään, kun äiti oli töissä. Isäkin häipyy vain lasta päähän taputtaen. Lapsi jää kiinni muistoihin ja menneisyyteen. Aikuisena "juurettomuuden tunne saa hänet tekemään toivioretken lapsuutensa rautatieasemalle. Sinne missä kolmen sukupolven kohtalot risteävät. Missä paljon kokeneet isoäiti ja äiti ovat karaisseet häntä, varoittaneet sortumasta heikkoon mieheen."(Takakansitekstiä)
Kerronnassa vaihtelevat nykyhetki ja menneisyys. Isovanhempien ja vanhempien elämästä sekä naapuruston asioista paljastuu tarinoita vähitellen, salaisuuksiakin, eikä nykyhetkessäkään kaikkien ihmisten elämä ole sitä, miltä pinnalta näyttää.
Runokirjojen jälkeen ensimmäisen romaaninkin kieli on paikoitellen kuin runoa:
"Jos minä olen kivi, niin sinä olet tuuli. Eikä kivi lämpene tuulen, vaan auringon voimasta. Ja vain aurinko on tosi: se heittää säteensä kiven kylkeen joka ikinen aamu, vuodesta toiseen. Tuuli on ohikulkeva aavistus, ei sen enempää."
Olen aloittanut Lintusen tuotantoon tutustumisen tuoreimmista kirjoista, joten Sukukaktusta lukiessani huomasin, että tässä on jo näkyvissä niitä tyylipiirteitä, jotka ovat terävöityneet mestarilliselle tasolle myöhemmässä tuotannossa. Kahden aikatason rinnakkain kuljettaminen, näkökulmien vaihtaminen ja ihmisten välisten suhteiden kuvaus ei vielä tässä kirjassa ole nähdäkseni niin terävää ja harkittua kuin myöhemmissä kirjoissa. Muutamalla lauseella ihmisen koko elämän piirtäminen on kuitenkin jo näkyvissä. Rauhan tarinassa tämä tulee erityisen hyvin esille. Työpaikan äkäilevä riivinrauta ei olekaan koko kuva hänestä.
Lähialueen sotatapahtumat ja kaikki siihen liittyvät pelottavat asiat ovat vaikuttaneet lukemiseeni. On ollut vaikea keskittyä. Olo on ollut kireä ja hermostunut, ahdistunut. Jouduin lukemaan Lintusen Sukukaktuksen kahteen kertaan ja piirtämään ihmissuhdekaavioita, jotta ymmärtäisin sen. Ensimmäisellä lukukerralla ajatus harhaili muualla. Sydänrajan jouduin jättämään kesken, koska kirjan aiheesta tuli mielikuvia ja yhtymäkohtia juuri nyt Suomen lähellä käytävään sotaan. Kunhan tilanne rauhoittuu - ja toivottavasti se tapahtuu pian - voin palata myös Sydänrajan pariin.
Lintusen proosatuotannosta lukemista odottelevat vielä: Heijastus ja Kirjeitä Suolavuonolta.
Tästä linkistä pääsee lukemaan Lintusen tuotantoa käsittelevät blogipostaukseni:
Tosi mukavaa, että olet esitellyt Lintusta niin kattavasti! Hänen tuotantoonsa voisi kyllä tutustua, varsinkin tämä esikoiskirja alkoi kiinnostaa.
VastaaPoistaKiitos, Anki. Voisin suositella, että voisi aloittaa novellikokoelmista ja myöhemmistä romaaneista. Tässä tyyli ei mielestäni vielä ollut terävimmillään.
VastaaPoista