Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot

Olen kuullut jo lapsuudessani juttuja kirjailija Annikki Kariniemestä (1913 - 1982), joka asui viimeiset vuotensa kotikyläni lähellä Ylitornion Törmäsjärvellä. Jutuissa vähän naureskeltiin Kariniemen omaperäisyydelle.  Hän oli kuulemma maksanut postiautossa matkansa postimerkeillä, piti aina Lapin lakkia ja aurinkolaseja. 

Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot -elämäkerrassa jutut osoittautuvat todenperäisiksi. Postimerkkimaksut johtuivat tietenkin rahapulasta, mutta osoittavat Annikin kekseliäisyyttä selvitä mistä tahansa tilanteesta. Lapin lakki oli hänelle niin tunnusomainen asuste, että kukkalaitteen sijasta se matkasi hänen arkkunsa päällä Utsjoen hautausmaalle. Tummien lasien käyttämiseen olikin sitten traagisempi syy: Ne saattoivat peittää mustelmia, mutta Annikki uskoi näköhermojensa vaurioituneen everstimiehensä pitkään kestäneen väkivallan seurauksena, eivätkä silmät enää kestäneet kirkasta valoa. Annikki Kariniemi on Rosa Liksomin Everstinna-romaanin esikuva.

Kirjan kannessa ja kuvasivuilla näkyy kaunis, verevä ja elämäniloinen nainen. Hymy on valloittava. Elämäkerran takakannessa sanotaan: "Eläytyvä, lämminhenkinen elämäkerta kaivaa esiin ihmisen kohujen ja legendojen takaa." Hytösen elämäkerta piirtääkin esiin aktiivisen ja innostuvan naisen, joka eli rohkeasti omannäköistään elämää. 

Kariniemi kirjoitti 31 romaania vuosien 1952 - 1983 aikana ja kolme näytelmää vuosien 1957 - 1979 aikana. Näytelmät eivät saavuttaneet suosiota, mutta romaanin Salakaato dramatisointi oli jättimenestys. Osa romaaneista kohahdutti avointen seksikuvausten vuoksi ja leimasi kirjailijaa vähän turhankin alleviivaavasti. 

Kaikki hänen kirjansa eivät suinkaan olleet vain kevyttä viihdettä, vaan niissä oli myös kantaaottavaa sanomaa Lapin luonnon ja ihmisten puolesta. Vuonna 1968 Kariniemi kirjoitti romaanin Erään avioliiton anatomia, jossa hän vihdoin uskalsi tuoda julkisuuteen avioelämänsä väkivaltaisen eversti Willamon kanssa. Aiemmin tällaisesta vaietusta aiheesta oli kirjoittanut Maria Jotuni romaanissaan Huojuva talo, joka julkaistiin 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1963. Olikohan se toiminut innoittajana myös Kariniemelle?

Sota-aikana Willamot olivat tiiviissä kontaktissa korkea-arvoisiin saksalaissotilaisiin,  joita oli Rovaniemellä. Joidenkin kanssa muodostui jopa ystävyyssuhteita. Outi Hytönen kuvaa sota-aikaa mielenkiintoisesti kohdehenkilön kokemusten kautta antaen samalla sodasta minulle uutta tietoa. 

Aiempi IKL -aika, Suur-Suomi-intoilut ja  saksalaismyönteisyys olivat Kariniemelle myöhemmin mainehaitta. Saksan ihailu saattoi johtua everstipuolison vaikutuksesta,  mutta elämäkerrasta välittyvän kuvan mukaan Annikki saattoi myös olla vain elämää janoava nuori nainen, joka saattoi huumaantua saksalaissotilaiden hyvästä käytöksestä ja iloita siitä, että kauppalaan tuli vähän jännitystä ja vipinää. Hytösen mukaan Annikki oli vilpittömästi järkyttynyt saatuaan tietää saksalaisten keskitysleireistä. Vanhempana hänen ajatusmaailmansa muuttui kristilliseksi ja jopa vasemmistolaiseksi.

Sodan jälkeen Kariniemi toimi epäpätevänä opettajana useilla Lapin kylillä, mm. Jolangissa ja Lohijärvellä, josta Rosa Liksom (Anni Ylävaara) on kotoisin. Muistelen, että Rosa Liksom on kertonut Kariniemen vierailleen hänen kotonaan. Elämäkerrassakin mainitaan ystävällinen Ylävaaran pariskunta.

Elämäkerrassa piirtyy esiin rohkea oman tiensä kulkija, joka ei pelännyt puolustaa Lapin luontoa ja ihmisiä. Häneltä riitti empatiaa niin eläimiä kuin kylien köyhiä koululaisia kohtaan. Opettajana hän oli aikaansa edellä järjestämällä oppilaille retkiä. Hän myös puhui, että saamenkielisten lasten tulisi voida opiskella omalla äidinkielellään.

Minulle muodostui kuva innostuvasta, aktiivisesta, hyväsydämisestä ja elämäniloisesta ihmisestä, joka eli niin rohkeasti itsensä näköistä elämää, että oli kuin olisi ollut monta Annikkia. Outi Hytönen kirjoittaakin: "Millainen ihminen oli Annikki Kariniemi? Vietettyäni kolme vuotta tiiviisti hänen elämänsä tutkimisen parissa on paras kuulemani vastaus edelleen: riippuu keneltä kysyy. Yhden kuvailemana hän kuulostaa aivan eri ihmiseltä kuin toisen tarinassa."

Hytönen on perehtynyt valtavaan lähdeaineistoon ja tehnyt huolellista taustatyötä. Hän esittelee Annikki Kariniemen kirjat niin, että mielenkiintoiset nousevat selkeästi esiin. Tekstinäytteet herättivät kiinnostukseni Kariniemen  kaunista kieltä kohtaan.  Saattaa olla, että kesän aikana tutkiskelen Annikki Kariniemen tuotannosta ainakin seuraavat:

Poro-Kristiina, 1953

Lohisiima ja silkkiliina, 1954

Metsä elää, 1958

Morgam, punaisen kullan maa, 1959 

Laulu lohesta ja auringosta, 1962

Pikka, 1963

Riekon valkea siipi, 1967

Salakaato, 1969

Veren kuva, 1971

Tupsukorva, 1974

Oi Juutua, 1975

Minä aina kompuroin, 1980

Satakielien syks, 1981

Ristisiipi, 1982

Heikossa asemassa oleville Annikki antoi varauksettoman tukensa. Liikuttavaa on, miten hän tuki sydänsairasta Timo K. Mukkaa Hymy-lehden häväistysjutun jälkeen. Alla olevista linkeistä pääsee lukemaan postaukseni Sini Silverin kirjoittamasta Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä. Linkeistä avautuu myös postaukseni Kariniemen Erään avioliiton anatomiasta ja Rosa Liksomin Everstinasta.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sini+Silveri

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Annikki+Kariniemi

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Rosa+Liksom

Jos sattuu liikkumaan Torniojokivarressa, kannattaa käydä katsomassa Annikki Kariniemen patsas, joka on  Aavasaksan vaaralla. Patsaalle pääsee vaaran  kiertävän kauniin maisemareitin kautta. 

https://aavasaksa.fi/kayntikohteet/patsaat-ja-muistomerkit/annikki-kariniemen-patsas/

Pekka Kuparinen & Jönssi: K9 Koirapartio: Aistien varassa

Pekka Kuparisen (& Jönssi) kirjoittama kirja K9 Koirapartio: Aistien varassa tarjosi kivan lukukokemuksen. Se kertoo mielenkiintoisella tavalla poliisityöstä, poliisikoiran kouluttamisesta, koirapartion toiminnasta ja ohjaajan ja poliisikoiran yhteistyöstä.

Kirjassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta sävy on positiivinen. Kirjan kieli on selkeää ja mukavasti luettavaa. Kuparinen esittelee elämäntarinansa ja oman koulupolkunsa kohti unelma-ammattiaan. Hän kertoo rehellisesti, että nuorena koulunkäynti ei ollut lempipuuhaa, mutta ammatin kautta saattaa kouluttautua lisää ja monipuolisesti. Tätä hän on tehnytkin. Näistä syistä K9 Koirapartio: Aistien varassa sopii asiasta kiinnostuneiden aikuislukijoiden lisäksi varmaan myös peruskoulun 9. -luokkalaisille ja nuorille aikuisille. Kuparinen kannustaa oman tien kulkemiseen, kouluttautumiseen ja lukemiseen. 

Mukava yksityiskohta on, että lapsena Jorma Kurvisen Susikoira Roi -kirjat ja -elokuvat tekivät häneen suuren vaikutuksen. - Niinpä! Kirjallisuuden lukemisella on monia positiivisia seurauksia.

Anu Kolmonen: Taapelitaivas

Anu Kolmosen Taapelitaivas kertoo Friita Peltolan elämäntarinan syntymästä kuolemaan. Tarinaan mahtuu kolme sukupolvea: Kemiin tullut "omantunnon morsian" (äiti), Friita sekä Vappu ja Aarre -kaksoslapset. Aikajana ulottuu Friitan syntymästä 1931 nykyvuosiin, korona-aikaan ja hieman sen yli. Tapahtumapaikkana on Kemi.

Sota vie Friitalta jo pienenä lempeän isän ja kodin turvan. Vaikka sotalapsiaika Ruotsissa oli täynnä onnellisuutta ja rakkautta, pohjimmaisena tunteena ovat traumaattiset erokokemukset ja lähtemätön suru. Ensin piti erota äidistä ja kaikesta tutusta, sitten mammasta ja Nisse-papasta, sitten vielä pikkusiskosta ja lopullisesti äidistä 14-vuotiaana. Äidin valinta kahden Ruotsista palaavan lapsen välillä jättää ikuiset haavat.

Muutaman vuoden kuluttua menetyksiä tulee lisää. Friita jää nuorena leskeksi ja kaksosten yksinhuoltajaksi. Myöhemmin hänellä on vain yksi lapsi. 

Friita on oppinut jo varhain, että on vain pärjättävä yksin. On oltava vahva. Kirjan kustantaja Aviadorin sivulla kuvataan, mitä elämä Friitalle ja muille sodasta toipuville on:

"Tekee työnsä, kantaa osansa ja rakentaa elämälleen katon sekä seinät. Jos kattoon, kenkiin tai sieluun tulee reikä, ihminen paikkaa sen itse. Tilkitsee sillä, mitä on saatavilla."

(https://www.aviador.fi/product-page/taapelitaivas. Luettu 11.4.2025)

Hilma on ystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut. Kun Friita vain makaa surun syövereissä sängyssä, Hilma konkreettisesti repii ystävänsä ylös ja pakottaa jatkamaan elämää ja huolehtimaan lapsista. Tämä kohtaus kirjassa on voimakas ja yksi mieleen jäävimmistä. Hilma myös keksii keinon, jolla naiset voivat elättää itsensä ja lapsensa: Sahalle tarvitaan työntekijöitä. Sahasta tuleekin naisille "leivän isä" vuosikymmeniksi.

Köyhyyttä on, mutta onnen elementeiksi muodostuvat  hyvät asiat: oma koti, pieni peruna- ja kasvimaa, kellarin säilykkeet ja taivaansininen lintujen kylpyallas pihalla.

Tapelitaivaassa on paljon kaunista ja koskettavaa. Varsinkin kirjan loppu on liikuttava. Edesmenneet rakkaat tulevat hakemaan Friitaa, ja kurjet näyttävät tietä:

"Tänään tulevat kurjet. Kuulen niiden huudot sairaalahuoneen tuuletusräppänästä ja tiedän meren jääkanteen sulaneista silmistä kihoavan porevettä. Taivaankannen kannattajien saattaja huutelee kurkiauran edellä: ”Tätä tietä”.”

Historiallisen ajan kuljettaminen ja Vapun vanheneminen äitinsä rinnalla eivät kaikin paikoin olleet mielestäni uskottavia. Olisin myös toivonut, että Friitan ja Hilman ystävyys olisi kuvattu naisten lujana ystävyytenä ilman sateenkaarivivahteita, jotka mielestäni vaikuttivat muodikkaasti päälleliimatuilta.

En tiedä, onko henkilöillä todellisia esikuvia. Joka tapauksessa Friita Peltolan tarina ansaitsi tulla kerrotuksi,  ja Anu Kolmonen ansaitsi tulla valituksi vuoden 2024 Botnia-palkinnon voittajaksi.

Sini Silveri: Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä

                                               

Sini Silverin Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä on tuore elämäkerta lahjakkaasta pohjoissuomalaisesta kirjailijasta ja kuvataiteilijasta. Teos on Gummeruksen kustantama ja se ilmestyi 2024. 

Olen nuorena lukenut koko Mukan proosatuotannon, ja myös kuvassa näkyvän Erno Paasilinnan kirjoittaman elämäkerran Timo K. Mukka: Legenda jo eläessään (1988). Se löytyy kirjahyllystäni, kuten myös taustalla oleva Riitta Kuusikon 1996 toimittama Timo K. Mukka 1955 - 1973.

Valtavan suuren lähdeaineiston joukossa Silverin kirjassa ovat myös nämä teokset. Paasilinnan elämäkertaa Silveri tosin kritisoi ja osoittaa siitä suoranaisia virheitä ja myös, kuinka Paasilinna asettui Tuula Mukan yläpuolelle ja kuvitteli tietävänsä asiat paremmin kuin läheisin ihminen. 

Sini Silveri on takaliepeen mukaan "runoilija ja esitystaiteilija, jonka juuret ovat Torniojokivarressa." Myös minun juureni ovat siellä, ja siksi minusta tuntuu, että  Silveri on tavoittanut olennaiset asiat tuon alueen ihmisistä. Esipuheen hän on kirjannut Juoksengissa, minullekin tutussa maisemassa, ja kirjoittaa liikuttavasti: "Kiitän Torniojokea, mahdollisuutta viettää iso osa kirjoittamisen ajasta sinun kanssasi." Tavoitan maiseman ja kiitollisuuden tunteen. 

Silverin käyttämien lähteiden määrä ja valtava taustatyö on vaikuttavaa! Elämäkerta antaakin Mukasta laajan  kuvan ihmisenä, kirjailijana ja taiteilijana. Erilaisia tekstinäytteitä on paljon, ja ne avaavat Mukan persoonaa ja ajattelua. Valtavan hienot ja hiotut lauseet nousevat teksteissä hyvin esiin, olipa sitten kyse lehtikirjoituksesta, kirjeestä tai kaunokirjallisesta teoksesta.

Sini Silverillä tuntuu olevan tunneyhteys Mukkaan. Hänen kerrontatapansa on rinnalla olevaa, arvostavaa ja tarkkailevaa. Se ei ole millään tavalla ylhäältä alas suuntautuvaa tai toisaalta kohdehenkilöää ylöspäin palvovaa. Kerrontatapa on ikään kuin vertaisen ystävyyttä. Silveri kuvaa kyllä myös Mukan elämän huonompia puolia, kuten pelaamista, juomista ja holtitonta rahankäyttöä, mutta ennen kaikkea hän nostaa esille hyviä asioita Mukasta: kiltteyden, rakkauden perhettä kohtaan ja huolenpidon, vaikka ajat olivat monin tavoin vaikeat. Koskettavaa on, että Silverin mukaan Timon kuoltua Tuula Mukka ei koskaan löytänyt Timon kaltaista rakkautta.

Elämäkerran kautta  Timoon, (Silveri käyttää usein kohdehenkilöstä nimenomaan etunimeä), on helppo ikään kuin rakastua ja todellakin luoda tunneyhteys häneen, vaikkakin vain kirjan välityksellä ja yli 50 vuotta kuoleman jälkeen. Olihan hän eläessään älykäs, sivistynyt, herkkä ja syvällisesti tunteva, kauniisti kirjoittava nuori mies. Hämmästyttävää on tiedostaa kirjailijan ikä: kypsän esikoiskirjan ilmestyessä Mukka oli vasta 19-vuotias. Kaikki päättyi jo 10 vuotta myöhemmin. Kuollessaan Mukka oli siis vain 29-vuotias. Kymmenen vuoden aikana ilmestyi koko tuotanto, jota usein oli pakko kirjoittaa hengenhädässä, jotta perheelle tulisi edes jonkinlaista toimeentuloa.

Tämä ei tule esiin Silverin kirjassa, mutta lukiessani elämäkertaa Mukan persoona, sisäinen kirjoittamisen palo ja elämäntarina alkoivat mielessäni vertautua Aleksis Kiveen.  Molemmilla oli vahva tietoisuus omasta tehtävästään ja vahva näkemys kirjoittamisensa tärkeydestä. Molemmat olivat erittäin  lahjakkaita sanankäyttäjiä. Molemmat myös pelkäsivät mennä näytelmänsä ensi-iltaan. Molemmilla oli suuria taloudellisia vaikeuksia ja ongelmia terveyden kanssa. Molemmilla oli myös hankala suhde alkoholiin.  Molempien elämä päättyi varhain (Kivi kuoli 38-vuotiaana),  ja mikä traagisinta: molempien terveydentilaan ja kuolemaan johtaneiden tapahtumien taustalta löytyy murskaavaa ja häpäisevää panettelua, mitätöintiä ja teilaamista. Aleksis Kiven terveydentilan romahtamiseen vaikutti professori August Ahlqvistin murska-arvostelu Seitsemästä veljeksestä. Timo K. Mukan terveyttä heikensivät Hymy-lehden valheelliset ja vahingoittavat jutut. Varsinkin viimeinen, vain muutama kuukausi ennen Mukan kuolemaa ilmestynyt juttu "Riiput jo ristillä. Timo K. Mukka", oli tuhoisa. Tekstissä valehdeltiin ja vähäteltiin Mukan elämäntyötä. August Ahlqvist väheksyi ja lyttäsi  Kiven elämäntyön.

Mukan ystävät olivat Hymyn jutusta järkyttyneitä ja päättivät yhdessä Mukan kanssa kirjoittaa eduskunnan oikeusasiamiehelle kehottaen kiirehtimään intimiteettisuojalain säätämisessä. Persoonallinen lappilainen kirjailija Annikki Kariniemi oli monien muiden mukana saanut myös osansa Hymyn loanheitosta. Kariniemen ehdotus Timon puolustamiseksi on omaperäinen ja rohkea. Koska se myös naurattaa minua, lainaan sen Silverin kirjasta tähän kokonaisuudessaan:

"Lisäksi Annikki ehdotti, että olisi tärkeää vetää yleisön huomio pois Timosta, joka oli sairas, jonka oli saatava lepuuttaa sydäntään, josta kaikki ympärillä olivat huolissaan. Koska Annikki omien sanojensa mukaan oli saanut sotilaskasvatuksen, hän halusi järjestää oikein hyvän paukun. Annikki myi Hymyyn 100 000 markalla vielä isomman skuupin, vielä mehevämmistä juoruista. Annikki kertoi lehdelle, miten ex-miehen isku paistinpannulla päähän oli tehnyt hänestä lesbon. Annikilla ei ollut menetettävää, hän halusi leikkiä huomiolla ja ennen kaikkea viedä juorukoneiston katseen pois kollegoista. Tempauksen tarkoitus oli suojella Timoa, jotta hän sai puolustautumisen sijaan keskittyä taistelemaan oikeudesta." (s. 238)

Monet Mukan tukijat kirjelmöivät valtioneuvostolle sensaatiolehtien henkisen terrorin lopettamiseksi. Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen lisättiin lopulta Suomen rikoslakiin vuonna 1974. Laki tunnetaan edelleen nimellä Lex Hymy tai Lex Mukka. (s. 239).

Sini Silverin Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä  kuvaa kohdehenkilön elämää ja uraa lämpimällä tavalla. Se herätti ajatuksen alkaa lukea Mukan tuotantoa uudelleen. Lisäksi se nostaa mielenkiintoisesti esille myös muita lappilaisia taiteilijoita ja kirjailijoita, joiden elämäkertoihin voisin tutustua. Reidar Särestöniemestä on vastikään ilmestynyt Noora Vaaralan kirjoittama Sarviini puhkeaa lehti: Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. Lisäksi lukulistallani on jo pitkään ollut Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot. Ehkäpä senkin lukemisen aika on nyt.

Silverin hienosti kirjoitettu Mukan elämäkerta voisi mielestäni hyvinkin kilpailla vuoden 2025 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta.

Päivi Lukkarila: Skutsi

Vuoden 2024 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Päivi Lukkarila nuortenromaanillaan Skutsi.

Vaikka seuraan kirjallisuuden kenttää, erilaisia, kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia sekä kirjallisuuskeskusteluja ja luen tieto- ja kaunokirjallisuutta aika monipuolisesti, en juurikaan enää lue lasten- ja nuortenkirjoja. Mutta Skutsin luin - kertaistumalta, yhdessä päivässä ja positiivisissa tunnelmissa.

Voittajakirjan valitsija Maria Veitola kuvaa kirjan vetovoimaa hyvin: "Tämä kirja viihdyttää, koukuttaa ja opettaa vaivihkaa monenlaista, mm. peloista, ennakkoluuloista ja erätaidoista. Mikä tärkeintä, se antaa nuorelle lukijalle luvan olla keskeneräinen."  (https://lukemo.fi/ajankohtaista/vuoden-2024-lasten-ja-nuortenkirjallisuuden-finlandia-voittaja/. Luettu 22.2.2025)

Päivi Lukkarilan nimen muistin jostain aiemmasta nuortenkirjasta, ja kun tarkistin asiaa, kyseessä oli Koitetaan kestää, Nanna vuodelta 2007. Kyseessä on siis pitkän linjan kirjoittaja, jonka nimi tuntui tutulta, mutta tuotanto ei. Mielenkiintoista on, että Skutsi ilmestyi Päivi Lukkarilan 2020 perustaman Nokkahiiri-kustantamon kustantamana, ikään kuin omakustanteena siis. Kirjan mainiosta ja monitulkintaisesta kannesta vastaa Jyrki Pitkä.

Takakansitekstissä kirjaa kuvataan seuraavasti: "Neljä nuorta, erämaa, ei älylaitteita. Kauhutarinoita iltanuotiolla, ennakkoluuloja ja salaisuuksia, orastavaa ystävyyttä. Kun kuolema vierailee leirissä, leppoisa vaellus muuttuu painajaiseksi."

Aihe limittyy kivasti juuri lukemaani Suvi Uskin tietokirjaan Mitä some tekee meille? Uski kuvailee siinä someriippuvuutta ja somen vaikutusta lapsiin ja nuoriin. Miten ihmeessä siis nykyajan nuorisojoukko voi selvitä vajaa kolme vuorokautta kestävällä vaelluksella ilman älylaitteita? Normaalioloissa he ovat tosi taitavia älylaitteiden käyttäjiä ja vahvasti koukuttuneita someen. Mutta entäpä, kun ei olekaan karttasovellusta käytettävissä, ja kartanlukutaitokin on niin ja näin. Ainoana puhelimenakin on ohjaajan taskusta otettu ns.tyhmäpuhelin, jonka ainoana etuna on pitkä akunkestävyys.

Skutsin henkilöhahmot on hyvin kehitelty, ja nuorten maailma tuntuu aidolta. Myös vuoropuhelu vaikuttaa uskottavalta. Nuorten maailma on kirjailijalle tuttua työnsä puolesta: onhan hän toiselta ammatiltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja sekä suomi toisena kielenä -opettaja.

Kerronta etenee kivasti eri henkilöiden kuvaamana, jolloin henkilöhahmo kuvaa tapahtumia ja toisia henkilöitä paljastaen samalla jotain itsestään. Vaelluksen edetessä jokaisesta löytyy jotain, mitä hän on tähän asti peitellyt. Kaikilla on oma tarinansa, omat kipukohtansa, ja tietenkin myös omat haaveensa. Sabinan persoonallisuus jää sopivasti epäselväksi. Asiasta voi syntyä mielenkiintoisia keskusteluja nuorten lukijoiden kesken.

Skutsi on sopiva sekoitus realistista nuortenkirjallisuutta, jännitystä ja kauhua. Se myös tonkaisee sopivasti stereotypioita ja ennakkoluuloja. Toivottavasti monet nuoret ja nuorten opettajat löytävät tämän kirjan. Paras lukijaryhmä on varmaan yläkoulun 8. - 9.-luokkalaiset.

Lisätietoa kirjailijasta ja hänen tuotannostaan löytyy vaikkapa kirjailijan kotisivulta: https://paivilukkarila.wordpress.com/. (Luettu 22.2.2025) 

tai Wikipedian artikkelista: https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ivi_Lukkarila. (Luettu 22.2.2025)