Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli

 

Päivi Alasalmen Koirapäinen pyöveli on vuonna 2010 ilmestynyt novellikokoelma, joka sisältää 20 eri vuosina kirjoitettua novellia. Lukiessani olin tunnistavinani, että tekstit ovat eriaikaisia, koska niiden tyyli on erilainen. Kirjan lopussa paljastui, että tekstit ovat vuosilta 1990 - 2010. Käsittääkseni niitä ei ole aiemmin julkaistu. 

Kommentoin novelleja lyhyesti.

Kuusi ensimmäistä novellia Suuri Otto, Me ja ne, Nyt! Aulin hurja luonto, Sata ja Ohi häpeäpaalun ovat ilmestyneet 1990-luvulla. Kolme ensimmäistä on rohkeita ja suorasukaisia, ehkä hieman esikoisromaani Saanan hengessä. Näistä nostan esille novellin Sata, joka antaa hieman perspektiiviä vanhainkodissa suunsa puhtaaksi puhuvan mummon elämään. 

Vihdoinkin "suuttuminen tuntui hänestä  hyvältä, huutaminen ja velli hoitajan rinnuksilla, hoitajan myrtynyt ilme ja vellitön ilta. Ne kaikki tuntuivat hänestä niin hyvältä, että hän nauroi nukkumaan mennessään itsensä melkein kuoliaaksi."

Vuosilta 2000 - 2008 ovat novellit Aktiivinen autoiluloma, Sudensulhanen, Ennen kuin lähdet, kerrotko nimesi, Roskapussia viemässä, Seitsemästoista askelma ja Tien päässä tyhjä talo. Näistä Sudensulhanen kertoo riemukkaan tarinan kahden erakon kohtaamisesta ja yhteiselämän aloittamisesta. Ennen kuin lähdet, kerrotko nimesi ja Roskapussia viemässä ovat surullisia tarinoita nuoren naisen mielen sulkeutumisesta ja isän syvästi haavoittavasta tavasta jättää perheensä roskapussin viennin yhteydessä. Seitsemästoista askelma voisi hyvin sopia myös nuorille lukijoille. Lopun yllätys on hieno. Tien päässä tyhjä talo tarjoaa myös yllätyksen. Alastomanakin ihminen voi olla voimakas, jos on tarpeeksi henkistä kanttia.

Vuodelta 2009 ovat novellit  Etupaino ja kokoelman niminovelli Koirapäinen pyöveli. Etupaino kertoo miehen pakkomielteisestä viehtymyksestä isoihin rintoihin, mutta myös syvästä itseymmärryksestä ja varhaisista muistikuvista. Koirapäinen pyöveli on kaikin puolin hieno novelli, ja se ansaitsikin tulla kokoelman niminovelliksi. Raju elämä saa uuden suunnan. Toiveikkuus jää. Lisäksi novelli kaivoi jostain kaukaisuudesta muistikuvan näkemistäni hassuista virkkaustöistä, joilla koristeltiin erilaisia pulloja ja tehtiin kirjahyllyn koristenukeille runsaita hameita. Novellin nimi on tehokas. Myös kannen kuva on onnistunut.

Vuoden 2010 tekstit Pokerinaamat, Näkymätön nainen, Vitsaus, Jätä se! Oma huone ja Jokioisten kesäleiri tarjoavat kokoelman hauskimmat kuvaukset naisen elämästä, parisuhteista ja niiden kiemuroista. Huumorin sävyttämät tarinat käsittelevät kuitenkin vakavia aiheita. Pidin näistä kovasti. Pokerinaamat on kirjoitettu suorasukaisella tyylillä.

Alexander McCall Smith: Kuinka elefantti kasvatetaan. Suomentanut Outi Järvinen

Kirjan takaliepeen mukaan "Alexander McCall Smith (s. 1948) on lukijoiden rakastama ja palkittu kirjailija, jonka kirjoja on käännetty lähes 50 kielelle. Hänen hyvänmielen dekkarisarjansa Mma Ramotswe tutkii on valloittanut myös suomalaisyleisön." Kuinka elefantti kasvatetaan on sarjan 21. osa. Sen on suomentanut Outi Järvinen. Aiemmin olen lukenut sarjan neljä ensimmäistä osaa.

Somistin kirjaa esittelevää kuvaa rekvisiitalla. Puinen lintu taustalla on viitteellinen eläinhahmo, kuten koko Mma Ramotswe tutkii -sarja on melko viitteellinen dekkarisarja. Trillerimäisiä juonenkäänteitä ja henkeäsalpaavaa jännitystä ei ole. Naisten etsivätoimisto nro 1:n toiminta rikosten selvittelyssä on lähinnä juoruilua ja teen juontia. Kissus ja vieressä oleva kultaköynnös symboloivat rönsyilyä, jota sarjan kirjat ovat pullollaan. Asiassa ei pysytä, sivujuoniin eksytään, ja kaikkia asioita pohditaan laajasti ja perusteellisesti. Seuraava keskusteluesimerkki kuvaa tätä hyvin:

"Hän on se sama poika, joka oli kuskina siinä bussifirmassa, jota pyörittää se yksi rouva, jolla on perinteinen ruumiinrakenne, se jolla aina ennen oli kolme taksia tolpalla President Hotelin takana..."

"Ahaa", sanoi Mma Ramotswe. "Sillä naisella tosiaan oli hyvin perinteinen ruumiinrakenne - nykyään ei enää aivan niin perinteinen."

"Sanottiin, että hänessä olisi kahden rouvan tarpeiksi", lisäsi J.L.B. Matekoni. "Sanottiin, että hänestä saisi kaksi rouvaa, jos tahtoisi." 

Fanwell ohjasi keskustelun takaisin raiteelleen. "Se Charlien ystävä - juuri se sama - hän oli kuskina sen rouvan bussifirmassa, kunnes törmäsi puhelinmastoon. Hän sai lähteä ja otti uuden työn jostain firmasta, joka toi rahtia Maunista."

Mma Ramotswe halusi päästä jo asian ytimeen. "Niin mitä siitä ystävästä?"

Fanwell jatkoi tarinaa. "No, hän ajaa kerran viikossa tänne Gaboroneen kuorma-autolla, joka on siis juuri sen miehen auto, jonka firma rahtaa tänne Maunista kaikenlaista tavaraa...  "

Lukemiseen voi turhautua, jos yrittää lukea kirjasarjaa nimenomaan dekkarina. Sitä täytyy lukea koko ajan rivien välistä. Kun sen oivaltaa, herahtaa hersyvään nauruun ja ihmetykseen: Miten joku voi kirjoittaa kokonaisen kirjan tai paremminkin kirjasarjan vähän niin kuin asian vierestä? Yli sata sivua piti nytkin lukea, ennen kuin kirjan nimessä oleva elefantti mainittiin ensimmäisen kerran. Varsinainen asia on näiden polveilevien keskustelujen ja epäolennaisilta tuntuvien vatvomisten sisällä. 

Tällä kertaa Naisten etsivätoimisto nro 1:n keskeiset selvitettävät kysymykset ovat: Miksi etsivätoimiston apupoika Charlie haluaa lainata Mma Ramotswen pakettiautoa? Miksi auto palautuu kolhiintuneena ja haisee omituiselta? Miksi Charlie ei suostu kertomaan, mitä autossa on kuljetettu ja miksi sitä on kuljetettu? Mitä Charlie piilottelee? Mikä on ojasta löytyneiden tekohampaiden arvoitus? Mitä Mma Ramotswen kaukainen serkku Blessing Mompati on vailla ja onko hän aivan rehellinen?

Rivien välistä löytyvät myös  kirjan syvemmät teemat, joita ovat mm. ihmisistä välittäminen ja huoli yhteisöllisyyden vähenemisestä. Kaikki ovat serkkuja keskenään, joko läheisempiä tai kaukaisempia. Tältä pohjalta myös kuivuutta tai sotaa pakenevat ihmiset ovat serkkuja, joista on pidettävä huolta.

Vaikka ihmisten väliset rikokset eivät ole kovin järisyttäviä, sitä suurempia rikoksia ovat ihmisten tekemät rikokset eläimiä kohtaan: eläinten huono kohtelu ja ennen kaikkea salametsästys. Pienen norsunpoikasen suru ja ihmisten tekojen julmuus ovat sydäntä särkevän riipaisevia. Tätä asiaa kirjailija ei kirjoita rivien väliin, vaan hänen kantansa asiaan tulee selvästi esille.

"...hän huomasi kuolleen norsuemon ja sen vierellä seisovan poikasen. Pieni norsu oli jäänyt äitinsä luo. Salametsästäjät olivat ampuneet toisenkin norsun ja katkaisseet molemmilta syöksyhampaat, sen pienen norsun emolta ja toiselta norsulta. Ja koko ajan poikanen oli ollut paikalla. Nyt se seisoi siinä suremassa äitiään."

Ymmärrän hyvin, mihin Mma Ramotswe tutkii -sarjan suosio perustuu: botswanalaisen elämäntavan kuvaamiseen, kepeyteen sekä ymmärtäväiseen ja rakkaudelliseen suhtautumiseen ihmisiä ja eläimiä kohtaan. Ja kysymyksen Kuinka elefantti  kasvatetaan? oikea vastaus on: Rakkaudella!

Lukiessani ajattelin, että Botswanan historia liittyy jotenkin Iso-Britanniaan, mutta tarkempaa tietoa maasta tai sen historiasta minulla ei ollut.  Täytyypä tunnustaa, että heikot ovat tietoni myös koko Afrikan mantereesta. Perustietoa Botswanasta saa alla olevasta linkistä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Botswana  (Luettu 21.8.2022)

Päivi Alasalmi: Riivatut

                                                         

                                    Kuvan osoite: https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512411290/riivatut/                                                 (Luettu 14.8.2022)

Päivi Alasalmen Riivatut ilmestyi 2018, ja E-kirjana 2022. Luin kirjan E-kirjana. 

Kirjan esittelytekstissä sanotaan: "Riivatut on tositapahtumista ja suomalaisesta kauhuperinteestä ammentava psykologinen kauhuromaani." Se juhlisti ilmestyessään Alasalmen 30-vuotista kirjailijanuraa. Alasalmi sai innoituksen romaaniinsa Ylöjärvellä vuonna 1885 ilmenneestä poltergeist-tapahtumasarjasta. (https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen .Luettu 14.8.2022)

Suhtauduin kirjaan ensin hieman varauksella, koska herkkänä ihmisenä vähän jännitti, pystynkö lukemaan kauhukirjaa. Pystyin hyvin, koska kirjan kauhu oli hallittua, ja se perustui kansanperinteeseen, kummitusjuttuihin, loitsuihin, taikoihin ja esimerkiksi kahden peilin avulla kynttilänvalossa ennustamiseen.

Monenlaista kummaa tapahtuu: Sunin kylälle ilmestyy kuin tyhjästä outoja kulkijoita, eikä kukaan tiedä, keitä he ovat ja millä asialla he liikkuvat. Mustiin pukeutuneiden miesten rattailla istuu myös kiiltäväkarvainen musta koira. Pian alkaa Lauhan torpassa tapahtua outoja: kuuluu raahaavia askelia, esineet liikkuvat itsekseen, ja kirveskin kumauttaa isäntää otsaan kenenkään siihen koskematta. Kaikkia outoja tapahtumia on todistamassa iso joukko kyläläisiä, joten tottahan ne ovat, kun itse omin silmin nähdään  ja omin korvin kuullaan. Ajateltiin, että joku talossa kuollut on tullut kostamaan tai itse piru on tapahtumien takana.

Kummittelua, loitsuja ja taikoja on melkoinen määrä. Tuntui, että kirjailija on oikein innostunut aiheesta. Ne tuntuivat jotenkin osoittelevan tarkoituksellisilta, ja minulla oli koko ajan ajatus siitä, että ne ovat vain osa koko tarinasta ja oikein odotin, koska ne alkavat kytkeytyä johonkin suurempaan kokonaisuuteen.

Kun siihen vaiheeseen päästiin, alkoikin yllättäviä tapahtumia ja niiden taustoja vyöryä esiin melkoisella voimalla. Enää ei välttämättä pysytäkään vain kauhuromaanin rajoissa, vaan genret alkavat iloisesti sekoittua. Mukaan tuli myös monenlaisia rikoksia: petos, murhia, raiskauksia, laittomia abortteja...Ja ihmiset, joita olin tottunut pitämään tietynlaisina, muuttuivatkin kokonaan toisenlaisiksi, ja muitakin yllätyksiä riitti, mm. se, että nuoren sanomalehtimies Hugon lemmenseikkailusta tulisikin pian hänen äitipuolensa, kun isä ilmoitti kosinta-aikeistaan.

Tapahtumat olivat tässä vaiheessa niin monimuotoisia, että mietin, itse piruko juonta korvaan kuiskutti, ja tiesikö kirjailija itsekään, miten tarinassa lopulta käy. Tästä puolesta pidin kovasti, ja nautin siitä, että nyt ollaan Alasalmen tyylin ytimessä. Kirjoittaminen tuntuu hauskalta ja rajoittamattomalta,  ja fiktion iloinen voima oikein myllertää ja heittelee lukijaa samalla vimmalla kuin tarinan kummitukset tai piru itse. Kirjan luettuani ajatukseni saivat vahvistusta lukemastani kirjailijan haastattelusta: 

”Kirjoitin Riivattuja kuin riivattu! ... Päähenkilöiden pelot ja intohimot syöksyivät alitajunnastani hirmuisella vauhdilla, enkä joutunut juurikaan ohjailemaan heitä. Lopputulos yllätti minutkin.” (https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen .Luettu 14.8.2022)

Riivatut tarjosi taas mielenkiintoisen lukukokemuksen ja näytön  Alasalmen monipuolisesta tuotannosta. Pidin siitä, että teoksessa näkyy kirjailijan innostus aiheeseen ja siitä, että fiktio sai vapaat kädet heitellä lukijaa minne sattuu. Ympyrä sulkeutuu -lopetus tuntui sopivan kirjaan hyvin. Mustat hahmot palasivat, koska se, mitä he olivat hakemassa, oli aika ottaa rattaille mukaan.

Andrew Morton: Elisabeth & Margaret: Windsorin sisarusten yksityinen maailma. Suomentanut Päivi Rekiaro

Olen synnynnäinen prinsessa. Kaikenlainen kiiltävä, korut ja laukut, kukkakimput, hienot vaatteet ja kengät ovat kiinnostaneet minua pikkutytöstä lähtien. Muistan, kuinka laitoin yöksi suklaapallosta saamani sormuksen sormeeni, jotta heti aamulla olisi prinsessaolo. Tästä kai johtuu, että myös kuninkaalliset ovat aina kiinnostaneet, ja jostakin syystä varsinkin Iso-Britannian kuninkaalliset, joita muistan seuranneeni aikakauslehdistä jo 1970-luvulla.

Viime aikoina olen käynyt katsomassa Roger Michellin ohjaaman elokuvan Elizabeth, joka tehtiin kuningatar Elisabet II:n 70 vuotta kestäneen hallitsijakauden kunniaksi. Aiemmin näin Pablo Larrainin ohjaaman Spencer-elokuvan. Walesin prinsessa Dianan eläessä seurasin tiiviisti hänen elämäänsä ja toimintaansa. Luin monia Diana-kirjoja mm. Andrew Mortonin kirjoittama elämäkerran Diana 1961 -1997: hänen tarinansa -hänen elämänsä. Hänen traaginen kuolemansa järkytti kovasti minua, niin kuin miljoonia ihmisiä ympäri maailman.

Mikä kuninkaallisissa sitten kiinnostaa? 

Tottahan toki ne kauniit vaatteet, korut, rikkaudet, ja koko monarkiainstituutio kiinnostaa. Kaikki tiukkaan protokollaan liittyvät muodollisuudet ihmetyttävät, samoin kuin kruununperimysjärjestys ja sosiaalisessa arvoasteikossa aleneminen tilanteiden muuttuessa. Esimerkiksi kuningataräiti Elisabetin ja prinsessasisar Margaretin oli aina niiattava Elisabetille - tyttärelle ja sisarelle - sen jälkeen, kun hänet oli kruunattu kuningattareksi. Keskusteluihin oli varattava aika, ja kuningattarella oli oikeus ja velvollisuus vaikuttaa myös prinsessa Margaretin henkilökohtaiseen elämään.

Kiinnostavia ovat myös monenkirjavat arvonimet ja erilaiset ritarikunnat sekä monisatavuotiset perinteet ja seremoniat.

Mielenkiintoista on myös kuninkaallisten, varsinkin kuningattaren, työ. Se on asiakirjojen ja kirjeiden lukemista, papereiden allekirjoittamista, keskusteluja valtionpäämiesten, kirkon edustajien ja pääministerien kanssa,  matkustamista, edustamista, vilkuttamista, päivittäistä laittautumista pukijoiden, kampaajien ja meikkaajien avustuksella, näyttäytymistä. Se on työtä, joka on täynnä aikatauluja, velvollisuuksia, etikettisääntöjä ja lukemattomia kohtaamisia ihmisten kanssa sekä kiinnostuneisuuden osoittamista (tai ainakin sen esittämistä) mitä moninaisimpia asioita kohtaan.

Minua kiinnostaa erityisesti persoonat ja inhimillisyyys instituutioiden takana. Millaisia ihmisiä kuninkaalliset ovat? Millaisia ongelmia heillä on? Mikä heille tuottaa iloa?  Ovatko he todellakin vain tunteettomia ja kylmänkopeita vai sittenkin inhimillisiä, mutta käyttäytymissääntöjen kahlitsemia? 

Kuningatar Elisabetista olen saanut selville läsnäolemisen taidon, innostuneisuuden, äärimmäisen huolellisuuden ja velvollisuudentunnon, mutta myös sydämellisyyden, mutkattomuuden sekä huumorintajun. Varsinkin elokuva Elizabeth toi hänestä mielenkiintoisia puolia esille dokumentin, fiktion ja jopa animaationkin keinoin.

Prinsessa Margaretin älykkyys, opiskeluhalu, hyvä lauluääni ja innokkuus esiintymiseen sekä hänen toimimisensa kuningattaren edustajana maailmalla oli uutta tietoa, jota sain Andrew Mortonin kirjasta Elisabet & Margaret: Windsorin sisarusten yksityinen maailma, jonka on suomentanut Päivi Rekiaro (2022). Prinsessa Margaretin valovoimainen, mutta oikkuileva persoona tuli kirjasta hyvin esille. Hänen monet miessuhteensa ja kuluttava elämäntapansa olivat jo tiedossa.

Prinsessa Margaret toimi voimakastahtoisesti Walesin prinsessa Dianaa ja Yorkin herttuatar Sarahia (o.s. Ferguson) vastaan. Tämä oli minulle yllätys. Prinsessa Dianalle annettiin edustustehtäviä, jotka olivat aiemmin kuuluneet prinsessa Margaretille. Prinsessa Diana laski siten Margaretin asemaa ja suosiota.  Ehkäpä tästä johtui, että prinsessa Margaret kääntyi voimakkaasti Dianaa vastaan alussa osoittamansa myötätunnon jälkeen. Prinsessa Dianan kuoltua prinsessa Margaretin toiminta ja puheet olivat kylmiä, jopa julmia.

Sain Mortonin kirjasta uutta tietoa myös prinssi Philipin hurmurin elkeistä ja kokoaikaisesta flirttailustaan eri tilaisuuksissa. En tiennyt myöskään, että hänen kreikkalainen sukunsa oli köyhtynyt ja että hänellä oli omat vaikeutensa hovin protokollaan ja etikettisääntöihin sopeutumisessa, mutta hän oli myös voimakas taustavaikuttaja hovissa. Hän oli kuningatar Elisabetin suuri rakkaus. 

Walesin prinsessa Dianan rajoja rikkova tyyli ja ihmisten kohtaaminen ovat hyvin muistissa. Prinsessa Margaretkin rikkoi rajoja, mutta joutui kohujen saattelemana lehdistön hampaisiin.  

Kaiken tämän lisäksi minua kiinnostaa historia ja se historiallinen konteksti, jossa kuninkaalliset elävät.

Andrew Mortonin Elisabet & Margaret: Windsorin siskojen yksityinen maailma tarjosi erittäin mielenkiintoisen lukukokemuksen. Kirjassa pääsee kurkistamaan kuninkaallisten sisarusten julkisuuskuvaan ja julkisuuskuvan taakse. Kirja tarjoaa myös mielenkiintoista historiallista tietoa mm. toisen maailmansodan ajasta. Kuninkaallisetkin joutuivat osallistumaan säännöstelyyn ja olivat hengenvaarassa pommituksissa ja myös siksi, että natseilla oli valmiit suunnitelmat Euroopan kuninkaallisten sieppaamiseksi. 

Takakansiteksti kuvaa kirjan sisältöä hyvin ja kiinnostavasti:

"Kun prinsessa Elisabetia koulittiin tulevaan rooliinsa kuningattareksi, prinsessa Margaret sai elää omaa nuoruuttaan. Isän lemmikki Margaret oli kapinallinen, joka ei kunnioittanut rajoja. Hänellä oli vaikeuksia sopeutua kuninkaalliseen rooliinsa, mikä toi jännitystä lähipiirille. Kansan mielessä Margaret sen sijaan oli raikas tuulahdus tunkkaiseen ja muodolliseen hoviin.

Prinsessa Margaretista kehkeytyi aikansa muoti-idoli, lehdistön lempiaihe, savukkeita sauhutteleva elämännautiskelija, jolla oli lukuisia rakkausseikkailuita. Samaan aikaan Elisabet keskittyi kruunun edellyttämään hillittyyn elämäntapaan.

Eroista huolimatta sisaruksilla oli eräs yhteinen piirre: yksinäisyys. Molemmat olivat maailmankuuluja, julkisen huomion keskipisteinä ja jatkuvasti ihmisten ympäröiminä. Silti he pysyivät monelta osin arvoituksina kaikille paitsi toisilleen. Ja julkisuuskuvan takana he olivat aina sisaret, lujassa liitossa." 

Pidän Andrew Mortonin kirjoitustyylistä. Se on sopivasti juoruilevaa, mutta koko ajan kohdehenkilöitä kunnioittavaa. Päivi Rekiaron suomennos on sujuvaa. Kuvaliite on kattava.

Andrew Mortonin Elisabet & Margaret: Windsorin siskojen yksityinen maailma on mielenkiintoinen kirja historiasta ja henkilöhistoriasta sekä kuninkaallisista kiinnostuneille. Suosittelen tätä lämpimästi!

Prinssi Harryn omaelämäkerta ilmestynee syksyllä 2022. Siitä on etukäteen kohistu mediassa. Onko luvassa suuriakin paljastuksia? Sekin täytyy laittaa lukulistalle, ja onhan minulla The Crown -tv-sarjakin vielä katsomatta, joten eiköhän tässä ensi talvikin suju mukavasti brittikuninkaallisten seurassa.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

                                               

Päivi Alasalmi -projektini jatkuu. Nyt luin kirjan  Tuo tumma nainen E-kirjana. Se on ilmestynyt vuonna 2020 ilmeisesti ensin Storytelissa. Nyt luin sen BookBeatista. Alkuperäisen kovakantisen kirjan ilmestymisvuosi on 2006. 

Aluksi luin taitavasti rakennettua idylliä: suurta rakkautta, onnea, upeaa taloa ja puutarhaa, pieteetillä tehtyä remonttia, alkuperäisen kaltaisia käsin maalattuja tapetteja, ihania kaakeliuuneja, kahta hyväkäytöksistä lasta ja kannustavaa ja keskustelevaa kasvatuskultturia, ystävällisyyttä naapureita kohtaan, säästäväisyyttä, mutta ei nuukailua, karttuvaa omaisuutta. Kaikki on valtavan hyvin, niin kuin joissakin some-päivityksissä tai esimerkiksi julkisuuden ihmisten pelkän positiivisen näkökulman sisältävissä elämäntarinoissa. Mikään ei voisi olla paremmin, kun Ohto tuo kotiin vielä miniäehdokkaan, Pauliinan, joka on sopii täydellisesti perheeseen. Kun Pauliina alkaa odottaa lasta, Helena ja Hannu pyytävät nuortaparia muuttamaan asumaan heidän kanssaan samaan taloon, jotta he voivat olla tukena arjessa.

Tällaisen idyllin luomisessa Alasalmi on taitava, mutta hänen tyyliään jo hieman tuntevana aloin kyllä jossain vaiheessa odottaa, milloin idylli alkaa romahtaa ja miten. Ja kyllähän se romahdus tulikin ja melkoisella rytinällä. Tarina alkaa saada trillerin ja jopa kauhukertomuksen piirteitä. 

Lukujen otsikot ovat mielenkiintoisia, mutta ne eivät paljasta sisällöstä mitään.

Helenan käsitys

Ohton totuus

Se mitä Pauliina olisi kertonut Ohtolle, jos olisi luottanut tähän oikeasti

Helena puhuu suunsa puhtaaksi

Ohton toinen totuus 

Pauliina ei pidä yhteyttä sukulaisiinsa, eikä lapsen ristiäisissäkään ole ketään heistä paikalla. Kysyttäessä asiasta Pauliina välttelee kysymystä ja sanoo, että Ohto, Helena, Hannu ja vauva ovat hänen perheensä, muista ei tarvitse välittää. Pikkuhiljaa Pauliinan oudot katoamiset alkavat saada selityksen, ja menneisyyden asiat alkavat vyöryä näkyville. Miksi tyttö, joka piti koulusta ja lukemisesta, lopettikin yhtäkkiä viittaamisen, läksyjen tekemisen ja opiskelun ja käy aikuisena peruskoululinjaa saadakseen päättötodistuksen? Mitä oikein tapahtui?

Helenan ja Hannun kannalta tapahtumat alkavat muuttua vaaralliseen suuntaan, kun Helena aivan kepeästi ottaa puheeksi Ohton ja Pauliinan kahden lapsen monikulttuurisen sukuperimän. Ei ollut mitään pahaa tarkoitusta; ihan vaan yhtenä puheenaiheena ja faktatasolla ottaa esille oma suomenruotsalainen taustansa, Hannun suomalaiset juuret, Pauliinan saamelaisäidin ja tummasilmäisen isän verenperintö. 

Pauliinan isän kansallisuuden selvittämiseksi tein mielestäni marplemaisen terävää salapoliisityötä isää koskevien tietojen yhdistämisessä ja seulomisessa: 

• Hän käyttäytyi omistavasti perhettään kohtaan. Hän oli juoppo ja väkivaltainen. Näitä piirteitä ei voi kuitenkaan suoraan liittää mihinkään kansallisuuteen. Voisiko kyse olla jostakin perinteisen uskonnollisen kasvatuksen saaneesta, mutta sittemmin maallistuneesta henkilöstä?

• Faktatasolla hänestä mainittiin tummasilmäisyys ja mattokaupalla oleilu miesporukassa. Voisiko tämä viitata Turkkiin? Ehkä Iraniin? Entäpä Marokkoon?

• Mainittiin myös, että hänen isänsä oli tullut Suomeen Neuvostoliitosta. No nyt meni vaikeaksi! Voisiko kyseessä olla juutalainen kauppiassuku? Ehkä, mutta ehkä mattokauppa liittyy olennaisemmin johonkin muuhun.

• Sovitin yhteen isästä kerrottuja asioita ja päättelin, että jospa Pauliinan isänisä olisikin Neuvostoliitossa vainotuksi joutunut tataari. Tataarit olivat Suomen ensimmäinen islamistinen yhteisö, ja he toimivat kauppiaina myyden mm. mattoja. (Ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_tataarit. Luettu 25.7.2022)

• En tiedä ollenkaan, olenko oikeilla jäljillä tässä koko tarinan kannalta epäolennaisessa sukuperimäasiassa, mutta vähemmistöön kuuluminen ja syrjityksi tuleminen toteutuisivat tässä päättelyketjussa ainakin äidin ja isän suvun  kautta. Tätä taustaa vasten Pauliinan raivostuminen kysymyksestä ja natsikortin esille vetäminen voisivat saada selityksen. Pauliinan ja Ohton lapset olivat kuin äitinsä ja äidin veli, eivät ollenkaan Ohton näköiset, joten tummasilmäisyys voisi olla hallitsevasti periytyvä ominaisuus.

Kulissit romahtavat rytinällä, mutta loppu on oudon seesteinen, aivan kuin asia olisi vain loppunut. Ihmettelin sitä. Nukuin yön yli ja pistin aivot takaisin päähän. Eihän tämä näin voi mennä! Minulla on varmaan jäänyt jotain tajuamatta.

Aamuyöstä alitajunta nosti mieleen SWOT-analyysin nelikentän, jota voidaan käyttää mm. strategian laatimisessa (https://fi.wikipedia.org/wiki/SWOT-analyysi. Luettu 25.7.2022). SWOT-nimitys tulee sanoista Strengths, Weaknesses, Opportunities, Threats.

Luin kaksi viimeistä lukua uudelleen ja erityisen huolellisesti luin repliikit ja pyrin löytämään muut kirjailijan antamat vihjeet, sijoitin ne mielessäni SWOT-nelikenttään ja tajusin, kuka henkilöistä olisi voinut käyttää tällaista strategista ajattelua tapahtumien kuljettamisessa haluamaansa suuntaan. SWOT-analyysi tuntui sopivan hänen persoonaansa ja toimintaansa ja sitä myötä tarinaan oikein hyvin. Olipa tämä hauskaa ja erilaista lukemisen pohdiskelua, vaikka ei ollenkaan välttämätöntä!

Ohto saa maksaa kovan hinnan siitä, että sulkee kaikelta silmänsä ja tyytyy palkitsevaan vetelyyteen.

No huh, huh! Päivi Alasalmen Tuo tumma nainen tarjosi mahtavaa tarinankerrontaa, asetelmien keikauttamista päälaelleen, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja heidän elämäntarinoitaan sekä tarkoin luotua jännitystä. Se tarjosi myös mukavasti virkistävää aivotyötä, jotta palaset sai loksahtamaan paikoilleen. 

Ainoat miinukset annan kahden henkilöhahmon laimeudesta tai keskeneräisyydestä. Vaikka Unnankin toimintaan liittyy yllätys, itse persoona jäi mielestäni vajavammin kehitetyksi kuin muiden. Miksiköhän?  Myös Larin henkilökuvaa olisi voinut hieman vahvistaa. Mielestäni se jäi jotenkin auki tai kesken. Menneisyys näkyy hänessä hyvin, mutta entä nykyhetki?

Lopuksi vielä varoituksen sana niille, jotka kirjaan tarttuvat: Kirja sisältää rajuja kohtauksia, jotka voivat järkyttää.

Kansikuvan alkuperäinen osoite:  https://www.bookbeat.fi/hae?query=Tuo+tumma+nainen&title=Tuo+tumma+nainen (Luettu 25.7.2022)

SWOT-nelikentän alkuperäinen osoite: https://fi.wikipedia.org/wiki/SWOT-analyysi#/media/Tiedosto:SWOT_fi.svg (Luettu 26.7.2022)