Olen aina pitänyt puista ja viihtynyt metsässä. Metsä antaa hyvää oloa ja rauhaa, vaikka en uskallakaan poiketa tutulta polulta. Reetta Rannan Pyhät puut tarjosi omaa sisintäni syvästi puhuttelevan lukukokemuksen ja halun jakaa myös omia puukertomuksiani. Suorastaan jarruttelin lukemista, jotta saisin nauttia kirjasta mahdollisimman pitkään. Takakannen mukaan teos esittelee Suomen luonnonvaraiset puulajit ja valottaa niiden merkityksiä mytologiassa ja kansanperinteessä. Kirjan kauniista ulkoasusta vastaa kirjailijan sisar Riikka Haro.
Lapsuudenkotini porraspielessä kasvoi pihlaja, jonka äiti oli kuulemma nuorena aviovaimona kantanut sylissään metsästä ja istuttanut uuden talon portaiden viereen. Myöhemmin se jouduttiin kaatamaan vanhuuden vuoksi, mutta sen poikanen jatkoi elämää entisellä paikalla, ja pian pihlaja oli taas yhtä iso kuin ennenkin. Rannan mukaan "pihlaja on pyhä puu, kodin suojelija, joka istutettiin ensimmäisenä uuden talon pihaan ukkoselta suojaamaan. Olihan pihlaja Raunin, taivaan- ja ukkosenjumalan Ukon vaimon puu, ja uskottiin, ettei ukkonen iske taloon, joka kasvaa pihlajan suojissa."
En tiedä, oliko tämä uskomus myös äidilläni, mutta ajatus nuoresta äidistä ja kotia suojelevasta pihlajasta on kaunis. Myös oman kotini takapihalla kasvaa vanha pihlaja, ja useita muitakin hieman kauempana. Häissämme ystävät koristelivat vanhan vihkikirkon punamarjaisilla pihlajanoksilla.
Anopillani on ollut tapana istuttaa puu jonkun merkkitapahtuman kunniaksi, esimerkiksi silloin, kun esikoistytär valmistui kauppakoulusta. Minusta tämäkin on kaunis tapa. Tästä kertoo myös Ranta: "Edelleen monien talojen pihoissa on puita, joita on istutettu lasten syntymän, ripille pääsyn tai häiden muistoksi."
Kun kotimme lähellä tehtiin tietöitä, kaadettiin kaikki vanhat, hyväkuntoiset männyt ja kuuset koko tien pituudelta. Niiden paksuudesta päätellen ne olivat olleet siinä varmaan 70 vuotta, jopa enemmän. Naapurusto oli järkyttynyt. Maisema muuttui peruuttamattomasti, ja tiellä kohdatessamme jaoimme järkytyksen ja surun puiden vuoksi.
Tietyön jälkimainingeissa myös pihamme rajamänty piti kaataa. Entinen naapurimme sanoi sen olevan suojeltu puu. Pihallamme säilytettävät kantokiekot ovat halkaisijaltaan ainakin 90 cm. Kyseessä oli puuvanhus, jonka latva oli lahonnut, joten turvallisuussyistä se kaadettiin. En kuitenkaan saa rauhaa ajatukselta, että se oli pyhä puu, ja nyt se on tuhottu. Kuvasin Pyhät puut -kirjan tuon kaadetun puun kannon päällä, mutta kuva on liian surullinen julkaistavaksi. Siksipä blogikuva on otettu takapihamme suojelevan pihlajan kyljessä.
Vaikka rakastan puita yleensä, luulen, että sielunpuuni on kataja, "hidaskasvuinen ja sitkeä selviytyjä". Kaikenlaista on elämässä vastaan tullut, mutta vaikka olen taipunut, en ole taittunut. Kiitos katajuuden!
Reetta Rannan kirjoittama ja Riikka Haron kuvittama Pyhät puut puhutteli minua syvältä. Lainasin kirjan kirjastosta, ja lukemisen jälkeen ostin sen myös itselleni. Pistin myös Rannan aiemman, Rituaalikirjan, kirjastovaraukseen.
