Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän: Tarinoita Tuulenpesän metsästä. Kuvittanut Kati Vuorento

Flunssainen loppuviikko meni mukavasti Penni Pähkinäsydämen seurassa. Cristal Snow'n kirjoittama ja Kati Vuorennon kuvittama Tarinoita Tuulenpesän metsästä on neljäs kirja Penni Pähkinäsydän -sarjassa. 

Olen ihastunut näihin lastenkirjoihin, koska aikuisena lukijana voin nauttia raikkaasta ja perinteisiä stereotypioita ravistelevasta keijumaailmasta, mainioista henkilöhahmoista ja tarinoista, joissa on syviä teemoja. Kieli on hauskaa ja hiottua. Merkille pantavaa on, että Penni Pähkinäsydän noteerattiin arvovaltaisella tasolla. Kotimaisten kielten keskuksen  Kielitoimiston sanakirjan päätoimittaja Minna Pyhälahti nosti Penni Pähkinäsydän -sarjan esille blogissaan 2.11.2023. Pyhälahden postaus on luettavissa alla olevasta linkistä.

Isoja teemoja kirjassa ovat mm. se, että vanhemmat eivät ole läsnä lastensa elämässä ja ohittavat (unohtavat) vaikkapa lapsen tärkeän juhlan koulussa. Vanhempien voi olla myös vaikea hyväksyä lapsensa erilaisuutta. Se voi olla häpeän aihe. Aiemmin kirjoissa on käsitelty pelottaviakin aiheita, kuten esimerkiksi isän outoa käytöstä ja karjumista erään juoman juomisen jälkeen. Stereotypioita rikkoo mainio pariskunta, Hugo ja Halpert, jotka ovat luonnollisella tavalla osa yhteisöä. Mitään ei alleviivata eikä osoitella. 

Penni Pähkinäsydän on hyväsydäminen ja rohkea,  ja tarvittaessa hän taistelee ystävineen epäoikeudenmukaisuutta vastaan. He myös kannustavat toisia uskomaan unelmiin. Resupekka Aulis Nuupakan tarina on hellyttävä. Sinnikkyydellään ja ystävien tuella hän viimein selviää nukkumattiopintojen pääsykokeista ja pääsee opiskelemaan haaveammattiinsa.

Tarinoita Tuulenpesän metsästä sisältää myös runoja ja lauluja. Osa on hauskoja renkutuksia, kuten Jytkypolkka, jonka voi kuunnella seuraavista palveluista: Spotify, Apple Music ja You Tube Music. Tässä on linkki Apple Music- sivustolle: https://music.apple.com/fi/song/jytkypolkka/1580982889 

Hyvää yötä on puolestaan hyvin herkkä runo.

Hyvää yötä minun pikku keijukaiseni. 

Hyvää yötä aurinko, joka jo kalpeni. 

On aika mennä nukkumaan ja silmät sulkea.

Huomenna taas uudet polut täytyy kulkea. 

Hyvää yötä tuuli, joka meitä kuljettaa.

Hyvää yötä pilvet, jotka kauas katoaa.

Voi matka täällä olla pitkä sekä kivinen. 

On hyvä vähän levätä, pian koittaa huominen. 

 

 Hyvää yötä minun pikku keijukaiseni.

Hyvää yötä tähtitaivas, joka ylles' aukeni. 

Se tuikkeellansa tuudittaa sut uneen kauniiseen.

Kun heräät, kaikki huolesi ovat jääneet eiliseen." 

Kirjan lopussa on vihje siitä, että seuraava osa on tulossa. Vihjataan muutokseen, joka on tapahtumassa. Pelottavaa on, millainen muutos on, koska sillä on äiti Annelieen niin suuri vaikutus jo nyt. 

Linkistä pääsee lukemaan muut postaukseni Penni Pähkinäsydän -sarjasta:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Cristal+Snow 

Tästä linkistä avautuu Kotimaisten kielten keskuksen Kielitoimiston sanakirjan päätoimittajan Minna Pyhälahden blogi Penni Pähkinäsydämestä:

https://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/minna_pyhalahti/uusia_sanoja_lastenkirjasta_vapise_harry_potter!.40184.blog (Luettu 10.11.2023)

Luuttu-sanan käyttö siivousvälineestä jäi askarruttamaan, joten tarkistin senkin. Itse kyllä käytän luutua, enkä luuttua: 

https://www.kielibaari.fi/kaytatko-luuttua-vai-luutua/ (Luettu 10.11.2023)

Antti Heikkinen: Eila Roine

 

Kuvan lähde: BookBeat

Luin vähän aikaa sitten hyvin kirjoitetun elämäkerran: Tommi Saarela: Kassu Halonen: Maailma on kaunis. Nyt kuuntelin toisen, vähintäänkin yhtä hyvän elämäkerran. Antti Heikkisen Eila Roine on hyvin kirjoitettu elämäkerta näyttelijälegendasta, Roineen teatterisuvusta sekä Tampereen Työväen Teatterista, joka on ollut tiivis yhteisö. Laaja elämäkerta valottaa myös monien tuttujen näyttelijöiden ja ohjaajien elämänvaiheita sekä roolisuorituksia. Kuuntelin kirjan äänikirjana BookBeat -palvelussa. Lukijana on Satu Silvo.

Molemmissa elämäkerroissa kohdehenkilön elämä ja persoona on kuvattu monipuolisesti ja rehellisesti. Kummassakaan kirjoittajan asenne kohdehenkilöön ei kuitenkaan ole palvova, niin kuin joissakin aiemmin lukemissani elämäkerroissa. 

Antti Heikkinen on tehnyt huolellisen taustatyön ja tutustunut Roineen yksityisten arkistojen lisäksi myös Suomen teatterimuseon arkistoihin. Hän on myös haastatellut Eila Roineen perhettä, sukulaisia, ystäviä ja kollegoita. Tietenkin teksti perustuu myös Eila Roineen haastatteluihin, ja tekstissä on kivasti esillä aikahyppyjä vuoden 2022 haastattelutilanteisiin. Myös jotkut haastattelukysymykset ovat esillä. Tämä tuo aitoutta ja mukavaa vaihtelua tekstiin. Eila Roineesta välittyy elämänmyönteinen ja positiivinen kuva. Hän on ollut töissään rohkea heittäytyjä, jolla ei ole pahaa sanottavaa kollegoistaan.

Eila Roineella on valtava, eri vuosikymmenille jakautuva näyttelijäkokemus. Paljon on ollut erilaisia rooleja, paljon on kohdattu näyttelijöitä ja ohjaajia. Tästä johtuen elämäkerrassa on paljon nimiä, joista osa on minulle tuntemattomia. Tästä tuli tekstiin jonkin verran raskautta ja myös hieman toisteisuuttakin rooliluetteloiden muodossa.

Uutta tietoa minulle oli, että Roine ehti tehdä ainakin yhden näytelmän myös Jouko Turkan ohjauksessa 1990-luvun loppupuolella. Turkastakin Roineella on hyvää sanottavaa. Hän sanoo, että Turkan  työskentelytapa oli erikoista, mutta ohjeet olivat nerokkaita. Roine kiittelee Turkkaa siitä, että hänen omat maneerinsa lensivät kerralla "hevon helvettiin", ja Turkka löysi hänestä aivan uusia puolia, joiden olemassaolosta Roineella itselläänkään ei ollut tietoa. 

Nuorempi sukupolvi, noin parikymppisetkin, muistavat Roineen Pikku Kakkosen Eila-mummina, jonka vastanäyttelijänä oli toisinaan myös Ransu-koira, jota oli kuulemma yllättävän vaikea katsoa, kun katse tahtoi pakostakin harhailla käsinuken ohjastajaan Pertti Nättilään. Lasten välitön palaute Eila-mummille: kiittely ja halailu tavatessa ovat jääneet lähtemättömästi mieleen.

Huikea ura on tietenkin elämäkerran pääosassa, mutta myös Eila Roineen ja Vili Auvisen yksityiselämää kuvataan. Siinäkin on rehellistä kerrontaa. Heidän suuri rakkaustarinansa ja onnellinen perhe-elämänsä kuvataan kivasti. Vaikeita aikoja ja surujakaan ei lakaista maton alle. 

Koska Eila Roineen ura on sijoittunut usealle vuosikymmenelle, elämäkerrassa on mukana  mielenkiintoista ajankuvaa: Presidentti Kekkonen istuu katsomossa, taistolaiset toimivat aggressiivisesti luokkataistelussaan ja laativat jopa tappolistoja, joille Roine ja Auvinenkin joutuvat. Myöhemmin Kirsti Wallasvaara pyysi tätä Roineelta anteeksi. 

Varmaan monet muistavat Veikko Sinisalon legendaarisista rooleistaan Tuntemattoman sotilaan Lahtisena ja Laurilan Anttoona Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa. Sinisalo teki myös paljon lausuntakiertueita ja -levyjä. Siksi olikin mielenkiintoista lukea hänen uransa alkuvaikeuksista Tampereen Työväen Teatterissa: artikulaatio-ongelmista ja rooleista putoamisesta pitelemättömän naurun vuoksi. Ohjaaja Eino Salmelainen suorastaan vihasi nuorta Sinisaloa.

Lasse Pöystin maine legendaarisena näyttelijänä ja leppoisana Pikku Kakkosen satusetänä valaistiin myös toiselta puolelta. Ei hän ohjaajana ja teatterinjohtajana niin leppoisa ollutkaan; vaan käyttäytyi jopa sopimattomasti. Roineen mukaan Lasse Pöysti oli loistava näyttelijä, mutta hän ei niinkään vakuuttanut ohjaajana.

Otin kuvan kirjasta, kun olin kuunnellut 82% . Kuuntelin kyllä kirjan loppuun asti, ja tosi hyvillä mielin. Näyttelijä Satu Silvon lukeminen on erinomaista. Sitä voi kuvata sekä loistavaksi luennaksi, mutta myös erityisen hienoksi roolisuoritukseksi Roineen Eilana, koska Silvolla on  Roineen puheenrytmi, äänepainot ja murre aivan erinomaisesti hallussa. Tuntuu, että välillä kuuleekin Roineen itsensä äänessä. Tässä tapauksessa äänikirjan lukija todellakin kohoaa yhdeksi kirjan tekijäksi. Tästähän onkin viime aikoina puhuttu.

Reija Könönen ja Sanna Laakkio: Rohkeasti rehellinen

 

Joku sanoo, että kun pyytää, universumi vastaa. Tätä on vaikea uskoa, mutta usein on käynyt niin, että kun joku asia on ollut mielessä, Hidasta elämää -sivustolla on ollut juuri siihen sopiva päivitys, vaikka en ole algoritmejä siihen opettanut. 

Nyt löytyi juuri sopiva kirja tämän hetken mielentilaan ja elämäntilanteeseen. Reija Könönen ja Sanna Laakkio kirjoittavat kirjassaan Rohkeasti rehellinen siitä "Miten seistä omilla jaloillaan omien ja toisten toiveiden ristipaineessa? Rohkea rehellisyys on viestimistä ilman syyttelyä, painetta ja pelkoa. Samalla se on myös läsnäolevaa kuuntelemista, joka antaa tilaa muillekin." (takakansitekstiä)

Olen aina ollut myötäilijä, joka ei ole näytänyt loukkaantumistaan tai ilmaissut selkeästi mielipidettään tai rajojaan. Olen aina vältellyt konflikteja. Olen jännittänyt vuorovaikutustilanteissa etukäteen, tapahtumahetkellä ja myös jälkikäteen, ja varsinkin jälkikäteen on tullut eräskin yö vatvotuksi, mitä sanoin, miksi sanoin ja mitähän minusta nyt ajatellaan yms. Olen vasta aikuisiällä opetellut asettamaan rajoja, miten minua voi kohdella ja miten ei. Muutama ylilyöntikin on matkalla tapahtunut.

Reija Könönen ja Sanna Laakkio opettavat kirjassaan, miten voi viestiä jämäkästi eri tilanteissa olemalla itselleen rehellinen loukkaamatta muita. Kirja on lyhyt, kuten useimmat Hidasta elämää -sarjan kirjat (213 sivua) Luin sen nopeasti loman aloittavan viikonlopun aikana. Koin kuitenkin saavani kirjasta paljon ajateltavaa ja harjoiteltavaa. Itsetutkiskelu ja itsensä kehittäminen ovat minulle elinikäisen oppimisen tavoitteita.

Tommi Saarela: Kassu Halonen: Maailma on kaunis

 

Oi, olipa hieno lukukokemus pitkästä aikaa! Tommi Saarelan Kassu Halonen: Maailma on kaunis on mielenkiintoinen ja antoisa runsaudensarvi musiikin moniottelijasta. Kassu Halosen persoona, elämä ja ura ovat kiinnostavia. Hänen monipuolinen lahjakkuutensa ja musiikkisaavutuksensa ovat vertaansa vailla. Hän on toiminut iskelmämusiikin, pop- ja rock-genren sekä myös klassisen musiikin saralla vuosikymmenten ajan. Hän on säveltäjä, liideri, laulaja, soittaja, tuottaja ....aivan uskomattoman lahjakas millä musiikin alueella tahansa.

Kassu Halosen elämäkerta oli mukavaa luettavaa siksikin, että sen asiat yhdistyivät omaan henkilöhistoriaan pienissä mittakaavoissa: Kukapa ei muistaisi Kirkaa ja Surun pyyhit silmistäni -kappaletta? Kukapa ei tietäisi Hurriganesia ja Remua, Irwin Goodmania, Jari Sillanpäätä? Olen käynyt myös Kassu Halosen organisoimassa Manamasalon saarikonsertissa kuuntelemassa Katri Helenaa. Oli mukavaa lukea tuttujen artistien persoonista ja kappaleiden syntyhistoriasta. Kirkan rakastettavan ja lempeän persoonan kuvaus teki vaikutuksen. Uutta tietoa minulle oli Irwinin eli Antti Hammarbergin oikea musikaalisuus renttumaisuuden takana.

Kassu Halonen kuulee musiikin valmiina päässään; siksi säveltäminen käy nopeasti, sinfonioiden säveltäminen tietenkin hitaammin. Hän myös monesti näkee säveltämänsä musiikin väreinä tai kuvina, mitä kutsutaan syntesiaksi. "Myös luonto ja maisemat painavat korvien välisen radion käynnistysnappulaa, ja säveltäjä huomaa etsivänsä kuumeisesti kynää ja nuottipaperia." Halonen muistelee, että kerran Sveitsissä ikkunasta näkyvä alppimaisema rupesi soimaan päässä vaivaksi asti. "Ne vuoret soivat tiettyä teemaa, jonka sijoitin osaksi ekaa sinfoniaani. Sinne tuli semmonen erityinen "Sveitsi-jakso." (s. 440 - 441)

Elämäkerrassa tulee kauniisti esille Kassu Halosen kiitollinen ja nöyrä elämänasenne:

" Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että olen saanut olla hyvän ympäröimä. Se on lahja, joka on antanut voimia tarttua aina uusiin haasteisiin. Olen kiitollinen kaikesta onnesta elämäni polulla, jonka varrella olen saanut kohdata rakkaan Miian sekä joukon aitoja, oikeita ystäviä. Kaikki tämä yhdistettynä siihen, että minulla on ollut onni saada työlleni näin paljon arvostusta yleisöltä, ovat olleet suuri, kannatteleva voima elämässäni." (s. 480)

Tommi Saarela on kirjoittanut elämäkerran hyvin. Kirjan rakenne nojaa viisaasti kronologian sijaan aiheisiin. Muiden henkilöiden kuin päähenkilön haastatteluja on juuri sopivasti, jotta kohdehenkilöstä tulee kirjoitajan mukaan ristivalaistusta, joka tuntui kokonaiskuvan piirtymisen kannalta pakolliselta. Tämäkin on hyvä ratkaisu. Liian runsas muiden henkilöiden haastattelujen käyttäminen tekisikin kohdehenkilöstä palvottavan patsaan, mutta tässä elämäkerrassa kohdehenkilön persoona pääsee todellakin esille ja oikeuksiinsa. Lisäksi kirjan kieli on helppolukuista ja sujuvaa. 

Tommi Saarelan Kassu Halonen: Maailma on kaunis -elämäkertaa voi todellakin suositella luettavaksi muillekin, varsinkin musiikista, henkilö- ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

On ollut kiva seurata Instagrammissa Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa -romaanin kirjoittamiseen liittyviä päivityksiä. Panin  kirjan kirjaston varaukseen heti, kun ilmestymispäivä julkaistiin, ja sainkin kirjan luettavakseni uunituoreena ja "neitseellisessä" tilassa; kukaan muu ei ollut kyseistä kappaletta vielä avannut.

Oli mukavaa huomata kirjan käsittelevän ruotsinsuomalaisuutta. Minusta se aihe olikin jo aika avata, koska ummikkosuomalaisten osa Ruotsin tehtailla ei aina ollut helppo, vaikka menestymistä haluttiinkin kotikylällä leuhkia uudella Volvolla tai hautaseppeleiden määrällä kehuskelemalla. Ruotsin siirtolaisuus on tuttua omastakin lähipiiristä.

Lintunen kuvaa Ruotsiin muuttaneiden elämää yhden perheen näkökulmasta: vanhemmat, lapset ja yksi lapsenlapsi toimivat kertojina. Taustalla ovat Suomeen jääneet isovanhemmat.

Melko pian aihe laajenee ruotsinsuomalaisuudesta karjalan evakoihin, ruotsinturkkilaiseen naiseen ja Suomen syrjäseudulle tulleeseen irakilaiseen pakolaiseen. Aihe laajenee vieläkin enemmän ja teemoittaa kieltä ja identiteettiä yleensä ja ottaa myös kantaa kiihkoisänmaallisuuteen tai ns. kantasuomalaisuuteen. "Loukkuvaarakaan ei näköjään säästy näiltä yhteen putkeen huutajilta, joiden pihoissa siniristilippu paukkuu pelottavasti tyynelläkin säällä." (s. 271)

Dementikon tunnemuistin avautuminen on liikuttavaa. Kun hän vihdoinkin saa puhua suomea täysin ruotsalaisessa hoivakodissa, omalla kielellään hän muistaa vaikka mitä ja on terävä.

Identiteettinäkökulmasta käsitellään myös "säälittävää maalaisuutta" ja "sivistystä", jota länsisuomalainen, vastavalmistunut äidinkielen opettaja edustaa.

"Kun alat puhua murteella, tuntuu kuin sillä sekunnilla vajoaisit älyllisesti tasoasi alemmaksi. Kieli on ihmisen käyntikortti, hän teroitti ja kysyi, olisiko mahdotonta ajatella, että luopuisin vähitellen kokonaan murteen käytöstä. (s. 70)

Aikatasoja on kaksi: 1970-luku ja vuosi 2012. Paikkoja on itäsuomalainen Loukkuvaaran kylä ja Göteborg. Kertojat vaihtuvat varoittamatta, ja aluksi oli hieman vaikeuksia hahmottaa, kuka milloinkin on äänessä. Pysyin kuitenkin mukana.

Minun lukukokemukseni linkittyy leikkimielisesti romaanissa kuvattuun lukukokemukseen: Porokylän kirjaston pihalla oli ihmisiä odottamassa Matti Pulkkisen kirjailijaillan alkua. He kommentoivat Pulkkisen Ja Pesäpuu itki  -romaania, joka tuolloin oli juuri ilmestynyt: "Saisi selevemmin laittaa tapahtumia jonnoon. Hyppyyttää lukijaa niinku haukka hiirtä hangella." (s. 158).

Kirjan etuliepeessä kerrotaan, että Sata auringonkiertoa on Lintusen henkilökohtaisin teos. Tätä tietoa vasten oli mielenkiintoista lukea kirjaa niin, että kukahan näistä tyypeistä on kirjailija itse. Luultavasti ei kukaan sellaisenaan, mutta paluumuuttaja Seppo puhuu ehkä eniten kirjailijan äänellä. Seppo on fiksu ja paljon lukenut ja puhuu hienosti juurien, kielen ja kirjallisuuden merkityksestä ihmisen identiteetille ja hyvinvoinnille. Kirjan kiitoksissa Lintunen kiittää äitiään, jonka yli satavuotiaassa torpassa kirjailija sai tehdä rauhassa kirjoitustyötään. Niin kuin Seppo, myös kirjailija taisi palata juurilleen.

Maritta Lintusen kieli on elävää ja taitavasti hiottua sekä murteen että yleiskielen tasolla.

"Pakkoko se on raahata kurjimmat uivottajat tuonne ruuvun taakse koko Suomen kansan pilikattavaksi. Kaikilla repalaiset kumisaappaat ja villapaijat kyynärpäistä puhki. Vähemmälläkin uskottaan, ettei maaatallous ennää kannata." ( s.18)

"Maaliskuun yöpakkanen on kovettanut pehmenneet hanget miehenkestäviksi. Oikaisen hankiaisia myöten metsän lävitse kaukolinjapysäkille ja jään kuuntelemaan kuuraisilla koivunoksilla hypähtelevien talitiaisten sirkutusta. Pajunkissat poksahtelevat auki auringon sormien alla ja ilma tuoksuu vaniljaiselle lumisulalle..." (s. 155)

Kannen on suunnitellut Mika Wist, kuten monissa aiemmissakin kirjoissa. Pidän kannesta, jossa pohjana on kai kuva vanhan hirsitorpan hirrestä ja sen päällä  kuivattuja pihan tai lähiniityn kukkia. Se tiivistää hienosti kirjan keskeisen teeman, omien juuriensa arvostamisen. Kirjakuvan taustalla on korillinen kuivattuja kukkakimppuja muistona minulle tärkeästä päivästä.

Maritta Lintunen on taitava kirjailija. Olen lukenut hänen koko proosatuotantonsa, (paitsi Kirjeitä Suolavuonolta) eikä hän tuottanut pettymystä tälläkään kerralla.

Kirjassa on keskeisesti esillä Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki -kirja, jonka jo varasin kirjastosta. Olen tiennyt sen olemassaolosta ja merkittävyydestä kirjallisuushistoriassa, mutta en ole lukenut sitä. Kiinnostus siihen heräsi. Samoin olen tiennyt Hassisen kone -bändin, en niinkään kuunnellut heidän musiikkiaan. Heidän ylpeytensä itäsuomalaisita lähtökohdista oli minulle uutta tietoa.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan muita Lintusen kirjoja käsitteleviä postauksiani.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Maritta+Lintunen