Asko Sahlberg: Häväistyt

Olen kuullut pelkästään kehuja Asko Sahlbergin kirjoista. Häväistyt (2011) kyllä lunasti kehut. Se on ensimmäinen lukemani Sahlbergin kirja, mutta ei jää viimeiseksi.

Mies, nainen ja poika jättävät kotinsa ja pakenevat jotain, mutta läheskään heti ei selviä, mitä he pakenevat. Kolmikon olettaa olevan perhe. Heidän nimiään ja ikiään ei mainita, mutta poika on aika nuori. Hän ei puhu, mutta kokee voimakkaasti aisteillaan; näkee, kuulee ja tuntee. Varsinkin vedessä hän viihtyy ja muuttuu saukkomaisen vilkkaaksi. Tulee mieleen, että hän on ehkä kehitysvammainen tai autisminkirjoon kuuluva.

Kerronta ja keskustelut ovat niukkoja ja realistisia. Huomiota kiinnittää, että kolmikko hyväksyy asiat sellaisina kuin ne ovat. Tunteista ei puhuta. Niitä ei ilmaista. Sopeudutaan. Kumpikaan aikuisista ei valita, vaikka olosuhteet ovat välillä heikkoakin heikommat, ja nälkäkin on. Naisen nilkat turpoavat, mies ontuu  jalkansa, ja kun kipu yrittää ottaa vallan, mies päättää alkaa pitää kivusta. He etsivät miestä, jota sanotaan Mestariksi. Kuka Mestari on? Miten hän liittyy miehen, naisen ja pojan elämään?

Näkökulma vaihtuu kertojaäänen vaihtuessa. Ihmiset voivat jäädä nimettömiksi, mutta he ovat mielenkiintoisia, ja heidän elämäntarinansa on omanlainen, kokonainen. Mies ja poika saavat nimen vasta yli kahdensadan sivun jälkeen, nainen ei koko kirjassa. Loppupuolella sentään hänen ikänsä mainitaan. Mutta sillä ei ole väliä. Naisen persoona piirtyy kuitenkin esiin selvästi. Myös kolmikon keskinäiset suhteet ja menneisyys tulevat vähitellen esiin.

Niukka kerronta avaa tarinaa taitavasti kuin lankakerää kerien. Pieniä vihjeitä sirotellaan, mutta ne oikeastaan ymmärtää vasta, kun on lukenut koko kirjan ja tajuaa kokonaisuuden. Lukiessani kirjoitin ajatuksia ja kysymyksiä muistiin.

Lukiessani askarrutti koko ajan tarinan miljöö, eli tapahtumapaikka ja -aika. Vaikutti siltä, että tapahtumat tapahtuvat Suomessa, koska tarinassa on selvästi Suomeen sijoitettavia asioita, kuten suomalaista elämänmenoa kuvaavia kyliä, kaupunki, junarata, rannikkokaupunki, kirkkoherra, ja pappila. Toisaalta taas puhutaan asunnottomien kyhäämistä hökkelikylistä, joita en äkkiseltään tunnistanut suomalaiseksi ilmiöksi. 

Tapahtuma-aika on jotenkin nykyaikaa tai lähimenneisyyttä, koska on autoja, puhelimia ja puhelinluetteloita. Toisaalta aika voisi olla myös varhaisempaa aikaa, mahdollisesti sisällissodan jälkeistä aikaa, koska viitataan levottomuuksiin ja vankeihin. Kerrotaan myös mellakoista ja  kaadetuista autoista ja särjetyistä näyteikkunoista. Tämä puolestaan voisi ehkä viitata 1930-luvun lama-aikaan. Toisaalta puhutaan ihmisten pahoinpitelyistä ja kuljettamisesta leireille, mikä voisi viitata kommunistien muilutuksiin tai juutalaisten kohtaloihin toisen maailmansodan aikana. Puhutaan myös köyhyyden leviämisestä kuin kulkutauti: "...köyhiä surkimuksia kuljeksii ympäriinsä aina vain enemmän."  

En osaa sijoittaa tarinaa mihinkään selkeään ajanjaksoon. Luulen, että kirjailija on taiturimaisesti häivyttänyt miljöön tarkan kuvauksen, jolloin ihmiskohtalot sinänsä nousevat tarinan keskeiseen rooliin, eivätkä ne ole aikaan tai paikkaan sidottuja. Vaikeita aikoja ja tapahtumia on, mutta niissäkin tilanteissa ihmisistä nousee esiin hyvyyttä ja positiivista tulevaisuudenuskoa. Voiko kyse olla tästä? Voiko kyse olla tarkkaan harkitusta zoomaamisesta ja huomion kiinnittämisestä oikeasti tärkeisiin asioihin?

Upean kerronnan ja hiotun kielen avulla saadaan lankakerä kerityksi niin, että kaikki sen solmut aukeavat ja erilliset tarinat sulautuvat yhdeksi kertomukseksi, vaikkakin monen ihmiselämän kokoiseksi. 

Sahlbergin Häväistyt tarjosi huikean lukukokemuksen, jonka yksityiskohtien miettimisessä menee vielä pitkään.

Maarit Verronen: Orionin vyö

 

Tieteen Kuvalehden mukaan Orion on yksi yötaivaan selvimmin erottuvista tähdistöistä. Etenkin Orionin vyö, joka koostuu kolmesta samalla suoralla olevasta kirkkaasta tähdestä, on helppo löytää. (https://tieku.fi/maailmankaikkeus/tahdet/tahdistot/orion-nain-loydat-orionin-tahdiston Luettu 14.1.2023)

Vanhasta tottumuksesta otaksuin, että Maarit Verrosen kirja Orionin vyö (2022) liittyy tulevaisuuteen  ja scifi-maailmaan. Yllätyin, että näin ei ollutkaan, ja itse Orionin vyökin tuntui olevan melko lailla sivuroolissa koko kirjassa. Onhan sillä toki tärkeä merkitys turvan ja henkisen paikalta pakenemisen kannalta, mutta paljon tapahtuu ilman, että Orionin vyötä edes mainitaan. Kirjan nimi on mielestäni hieman harhaanjohtava. Siksi somistin kuvankin hieman harhaanjohtavaksi, niin että voi kysyä, missä se kirja oikein on. 

Tarina kyllä lähtee vetämään heti, ja miljöön ja henkilöiden tarkka kuvailu tekee eläytymisen helpoksi. Päähenkilönä on Mipi Ii, altru. Muitakin altruja on, ja heidät kutsutaan tekemään aika ajoin vaikeita ja vaarallisia tehtäviä, joita muut eivät tee. Altrut tekevät, mitä käsketään, eivätkä kysele.

"Meitä oli tuolla komennuksella kaksikymmentä. Jokainen oli jäntevä ja laiha, lyhythiuksinen tai kalju, monin tavoin arpeutunut. Poikkeuksellisesti meillä oli yllämme melko paljon sotilasunivormujen osia. Meidän ei haluttu erottuvan liikaa sotilaista, jotta kenelläkään ei heräisi kysymyksiä."

Lukemisen ajan huomioni oli altrussa ja yritin selvittää,  mikä altru oikein on. Altrut ovat hämmästyttävän monitaitoisia,  kyselemättömiä ja jollakin tavalla tunteettomia. He sopeutuvat kaikkiin olosuhteisiin ja tulevat toimeen vähällä. Heille tehdään henkilötodistuksia ja passeja tarpeen mukaan ja lähetetään eri puolille maailmaa erilaisiin tehtäviin.

Aluksi ajattelin altrun olevan robotti, mutta kun hän kuitenkin söi, peseytyi ja kävi tarpeillaan, päädyin kyborgivaihtoehtoon. Lopulta jouduin toteamaan, että olin väärässä kummankin ajatuskuvion osalta. Se vähän harmittaa, kun mielestäni oma ajatukseni olisi ollut hyvinkin mahdollinen. Olin kuitenkin väärässä genressä ja väärässä ajassa. 

Tapahtumapaikat vaihtelevat tarinassa nykyhetken ja menneisyyden välillä. Mipi Ii toimii kertojana tarinan nykyhetkessä,  ja muistojen kautta tulee tietoa myös erilaisista menneistä altrutehtävistä erilaisissa paikoissa.

Tapahtuma-aika ei yllätyksekseni ollutkaan tulevaisuus, vaan 2000-luvun toinen vuosikymmen. Nykyaikaan viittaa mm. englannin kielen käyttäminen kansainvälisenä kielenä, kahden henkilön akateeminen koulutustausta, YK-sotilaat, italialainen muotilehti, National Geographic - ja Soldier of Fortune -lehti. 

Vaikka nykyhetken ja menneisyyden tapahtumien aika on suurin piirtein sama, Mipi Iin kokemukset ovat tapahtuneet kuin kahdessa eri maailmassa. Erityisesti nimeämättömän levottoman maan ja linnoituksen tapahtumat ovat kuin kaukaa menneisyydestä tai kaukaisesta tulevaisuuden dystopiasta. On vaikea uskoa, että nekin olisivat nykyaikaa. Samalla tavoin on vaikea uskoa, että esim. talebanit elävät nykyajassa.

Takakansitekstissä kirjaa kuvataan näin: "Maarit Verronen pohtii uusimmassa romaanissaan isoja globaaleja kysymyksiä allegorisen tarinan kautta."  Kyllä, ymmärsin tämän. Ja lopulta ymmärsin myös, mikä altru on. Täytyy myöntää, että sitä oli hieman vaikea hyväksyä, koska selitys ei mielestäni aivan sopinut siihen kuvaan, jota heidän taidoistaan ja tehtävistään tarinassa annettiin. Jäi olo, että jokin tässä kuvassa ei asetu paikoilleen. Tuntui, että tarina eteni omaan suuntaansa ja globaali kysymys liitettiin siihen päälle. Nämä ovat kuitenkin aina tulkintoja.

Takakansitekstin loppuosaa en aivan allekirjoita. "Hän kysyy, mitkä ovat tavallisen ihmisen mahdollisuudet tehdä edes pieniä rakentavia tekoja maailmassa, jossa oman edun tavoittelu uhkaa jyrätä kaiken inhimillisen ja kauniin."  Minä ymmärsin kirjan keskeisen ajatuksen hieman toisella tavalla.

Paikoitellen tapahtumat ovat julmia, mutta taitavasti kerrottuna ne eivät tuntuneet ahdistavilta. Mipi Iille ne kaikki ovat totta ja hän on ne kokenut. Kaiken kokemansa jälkeen Mipi Ii on tyytyväinen, kun elämä on aivan tavallista. Voi asua helsinkiläisessä kerrostalossa, käydä omalla saunavuorolla saunassa ja heittää löylyä niin paljon kuin haluaa.

Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni Maarit Verrosen kirjasta Hiljaiset joet. Siinä ainakin ollaan scifi-maailmassa.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Hiljaiset+joet

Juha Hurme: Tiu tau tilhi

Niin se lukupinoni lähti mataloitumaan. Uuden vuoden kolmantena kirjana luin Juha Hurmeen Tiu tau tilhin vuodelta 2022. 

Kirja lähtee liikkeelle arkisesta perhetilanteesta:

"Nukutin Toukoa (2), joka alkoi ynistä omituisesti. Hetken kuluttua ymmärsin, että kysymyksessä ei ollut hirmuinen painajainen tai vakava sairauskohtaus, vaan lapseni lauloi puoliunessa kappaletta Tiu tau tilhi. Se oli hänen kaikkien aikojen ensimmäinen laulusuorituksensa. Sittemmin niitä on kertynyt runsaasti lisää. Seuraavana aamuna, tehtyäni asiasta empiirisen kyselytutkimuksen, sain selville, että laulu oli siirtynyt suullisena perinteenä Toukolle mummilta, äidinäidiltä.

Tämä kirja sisältää tuon pienen musiikkiesityksen kaikuja. Se on kirja puista, linnuista, ihmisistä, tieteellisestä tiedosta, uskomuksista ja uskomuksista tehdystä tieteellisestä tiedosta, musiikista, laulusta ja laulumusiikin aatteellisista ja pedagogisista pohjista, Suomesta ja maailmasta. Se on kirjaus pienen lapsen laulun herättämistä ajatuksista ja tunnoista, työtä, jota jokaisen vastuullisen vanhemman tulee tehdä.

Tiu tau tilhi?

Passitin pojan päiväkotiin ja aloin ottaa selvää asioista." (s. 5) 

Asioista selvän ottaminen ei varmaan tapahtunut vain yhden päiväkotipäivän aikana, sillä kirjasta kehkeytyi ajatuskarttamaisesti leviävä laaja ja perusteellinen kulttuurihistoriallinen runsaudensarvi. Käytettyjä tiedonlähteitä on paljon, mutta joihinkin lähteisiin suhtaudun hieman epäillen, kuten Niemenkin kohdalla oli syytä tehdä. Joka tapauksessa tietoa on paljon. Henkilöt, aatteet ja sukupolvet yhdistyvät toisiinsa mainiolla tavalla. Tuli mieleen, että Hurme toimii kuin fiktiivisen elokuvan tai sarjan patologi, joka purkaa kohteensa osiin ja nostaa ne esille mitaten, punniten ja analysoiden kunkin osasen erikseen. 

Välillä ajatuskartan polut harhailevat aika kaukanakin varsinaisesta kohteesta, mutta loppujen lopuksi palataan takaisin lähtöruutuun, Pikku Inkerin laulu tilhille -kappaleeseen, jonka Hurme kehottaa laulamaan yhdessä, nyt kun kukaan ei ole kuulemassa.

Voi kuinka ihanaa tekstiä syntyy, kun kirjailijan tieto, taito sekä innostus aiheeseen yhdistyvät. Kieli on hauskaa,  vauhdikasta ja terävää  - "hurmemaista". Kirjailijan omat mielipiteet tulevat selvästi ja kärkevästikin esille tarpeen vaatiessa, esimerkiksi, kun hän esittelee Ilmari Kiannon lapsikatraan erikoisia nimiä:

"Oman erinomaisuuden ja erityisyyden sisäistäminen oli näkynyt jo lapsien kyseenalaisissa nimenannoissa. Orvokki Helmi Simpukka on vielä kiva ja kaunis nimi, Otso Tähtivalo menettelee, mutta Veijo Virmo Imatro on ikävä lasti lapselle, ja Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka on jo melko törkeää laatua, samoin Jormo Gabriel Sotavalta ynnä jo mainittu Sorjo Uolevi Sotaprinssi.

Rasittava äijä!" 

Hurmeen Tiu tau tilhi yhdistyy myös uuden lukuvuoden ensimmäisenä lukemaani Vesa Heikkisen esseekokoelmaan Sopukopu. Kirjoissa on samanlaista kielellistä taituruutta, huumoria ja lähestymistapojen laajuutta, vaikka niiden aiheet ovatkin aivan erilaiset. Myös Vesa Heikkinen pistää teksteissään persoonansa peliin. 

Pidän Juha Hurmeen kirjoitustyylistä, ja tähän mennessä lukemistani kirjoista olen myös pitänyt. Blogissani olevat Hurmeen teoksiin (myös uusiin suomennoksiin) liittyvät postaukset avautuvat alla olevasta linkistä: 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Juha+Hurme

 

 

 

Ilmar Taska: Pobeda 1946, suomentanut Jouko Vanhanen

 

On äiti, isä ja poika, joille ei kirjassa anneta nimiä. Isä on piilotellut jo kaksi vuotta asunnon takahuoneessa. Poika pääsee vain harvoin ulos leikkimään. Tunnelma kotona on kireä ja pelokas. Kun poika kerran on pihalla ja leikkii halkopinon päällä linjurikuskia, pihan eteen ajaa tuliterä beessin värinen Pobeda.  Poika pääsee kyytiin ja koskemaan rattiin ja auton vipuihinkin. Auto on vastustamaton,  ja sitä ajaa kiva Pobeda-setä. Toisella kerralla poika unohtaa kaikki varoitukset. Kun linjurikuski katsoo tiukasti tietä "ohjatessaan" autoa, hän ei huomaa, että kotipihaan ajaa toinenkin auto, kuorma-auto, josta hyppää nahkatakkisia miehiä, jotka menevät kotiin. Isä katoaa. 

Ilmar Taskan Pobeda 1946 kertoo Neuvostoliiton miehitysajasta tallinnalaisen perheen kokemana. Virolaisten muuttunut arkitodellisuus tulee esille pienin keinoin, vuoropuhelussa, ajatuksena, rivien välissä. 

Pobeda-setä on pojalle ystävällinen, mutta samalla hän on salaisen poliisin mies, jonka tehtävänä on hallinnoida ja toimeenpanna kansanvihollisten nimilistoja, katoamisia, vangitsemis- ja tappokäskyjä. Ystävällisyys ja hurmaavuus ovat vain osa toimenkuvaa. Hän toimii operatiivisella osastolla. Toimeenpano-osastolla työskentelevät likaisen työn tekijät kyselemättä ja kyseenalaistamatta mitään.

Pobeda-setä liittyy vääjäämättömästi pojan, isän ja äidin elämään. Myös Johanna-tädin ja hänen rakastettunsa Alanin elämään hänellä on vaikutusta. Kirjan aihe on ahdistava ja se sisältää paljon kauheita asioita, mutta se on kirjoitettu erittäin hyvin. Takaliepeen mukaan Imbi Paju on kirjoittanut siitä seuraavasti UpNorth- julkaisussa:

"Se on täydellinen! Pobeda 1946 sisältää kaikki neuvostoajan luomat arkkityypit, muttei sorru mustavalkoisiin asetelmiin ja asenteisiin. Teos on hienovarainen, mukaansatempaava ja psykologisesti uskottava. Taska käyttää kaikkia aisteja, ja siksi teoskin elää: se ei vain näy ja kuulu, vaan myös tuoksuu ja tuntuu. Valaistessaan mennyttä, myrskyisää aikakautta, Pobeda 1946 puhuttelee lukijaa, joka joutuu luovimaan nykyhetken epävarmoilla vesillä."

Pobeda 1946 todellakin peilautuu nykyhetkeen. Lähialueen käyttämä propaganda ja sanasto on tuttua, ja samanlaista toimintaa on valitettavasti nähtävissä edelleenkin.

Samaa aihetta käsitellään myös Sofi Oksasen Finlandia-palkinnon voittaneessa romaanissa Puhdistus. Vaikka aihe on sama, Taskan Popeda 1946 on mielestäni helpompi luettava. Yhtenä syynä on ehkä henkilöiden sympaattisuus, vahvuus ja periksiantamattomuus. Varsinkin pojan neuvokkuus, viisaus ja positiivinen tulevaisuuden usko kantavat. On myös hyviä ihmisiä, ja yllättävältä taholta esille tulevaa inhimillisyyttä. 

Kun kaikki on menetetty, ja äiti ja tätikin häviävät pojan elämästä, hänellä on vain kolme ruplaa taskussa, oma neuvokkuutensa ja kaiken kattava toivo. Se tarttuu myös lukijaan, joka toivoo sydämensä pohjasta, että poika selviää.