Tartuin pitkästä aikaa dekkariin ja tutustuin islantilaiseen Yrsa Sigurdardóttiriin (Kirjoitan nimen suomalaisittain, niin kuin Otavakin näkyy tekevän ainakin osittain; se on ihmeesti paljon helpompaa, vaikkakin tietenkin laiskempaa.) Ensimmäinen lukemani dekkari oli Joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka on ilmestymisjärjestyksessä toinen Sigurdardóttirin aikuisille suunnatuista kirjoista. Esikoisteos on Kolmas merkki. Sen jälkeen on ilmestynyt Perimä ja Pyörre. Lainasin saman tien ne kaikki. Luultavasti ahmaisen ne aika nopeasti, sillä ensimmäinen lukukokemus oli mukava.
Joka toiselle kuoppaa kaivaa on hyytävän jännittävä heti alusta alkaen. On tapahtuma vuonna 1945, joka jää aluksi avaamatta. Sitten siirrytään vuoteen 2006, jossa varsinaiset tapahtumat tapahtuvat: kaksi murhaa, kummituksia ja hylättyjen lasten itkua syrjäisessä hotellissa. Juristi Thóra Gudmundsdottir alkaa kumppaninsa Matthew´n kanssa selvittää tapahtumia poliisien rinnalla ja edellä, kuin Agatha Christien Tommy ja Tuppence konsanaan. Tutkijaparin lisäksi dekkarissa on muutakin christiemäistä: on suljettu yhteisö, on salaisuuksia ja henkilöiden välisiä kytköksiä, jotka halutaan piilottaa. Juoni on rakennettu niin, että kuka tahansa voisi olla syyllinen. Lukija-etsivä tekee omia johtopäätöksiään ja annettujen vihjeiden jälkeen aivan varma, että tarjoilijahan se on! Ellei sittenkin hotellin omistaja? Vai olisikohan se sittenkin se hörhö seksuaaliterapeutti? Myös Rosalla olisi syynsä murhaan, ainakin siihen ensimmäiseen, mutta raiskaukseen hän ei ehkä ole kuitenkaan syyllistynyt... Toinen murha olikin sitten hankalampi tapaus.
Tutkijapariskunnan kemiat toimivat hyvin, ja vuorovaikutusta on mukava seurata. Mietin kyllä, onko Matthew täysin uskottava hahmo: aina innostunut ja kannustava, ja viettää lomansa Islannissa amatöörietsivänä ja tyytyy suhteessa melko vähään. Mietin myös Thóran uskottavuuttaa juttuun uppoutumisessa. Hän keskittyy tutkimuksiin, vaikka hänen alaikäinen poikansa on ajamassa autolla ja asuntovaunulla alaikäisen, raskaana olevan tyttöystävänsä ja 6-vuotiaan pikkusiskonsa kanssa liikenteessä ja vielä ilman ajokorttia. Thóra ei ilmoita asiasta poliisille. No, hö! Onko se jotain islantilaista ajattelumaailmaa, ettei huolehdita turhista, vai onko Thóra vain niin uppoutunut ratkaisemaan arvoituksia?
Mukavaa islantilaisuutta kirjassa on nimikäytäntö: omanlaiset nimet sinänsä (esim. Bjarni, Grimur, Baldvin, Bergurin, Birna) ja vain etunimen käyttö. Lisäksi voidaan käyttää isännimeä tai lisätietoa, jolla henkilö tarkemmin tunnistetaan. "Thora, Kirkjustetin Kreppan ostaneen Jonaksen asianajaja soitti."
Jos kiinnostaa, lisätietoa löytyy esimerkiksi täältä: https://www.kielikello.fi/-/islantilaiset-nimet
Joka toiselle kuoppaa kaivaa oli minusta mielenkiintoinen ja koukuttava lukukokemus. Kivasti rakennetun juonen lisäksi teini-ikäisten vanhempien toiminta synnytystilanteessa oli jotenkin hykerryttävän lapsellista. Lisäplussan annan kirjan lopulle, jossa ylättäen ja tyhjästä ilmaantuvaan lapsen itkuun ei tullutkaan mitään halpaa selitystä esimerkiksi talosta löytyvänä nauhoitteena.
Lukija-etsivän aivot käynnistyivät mukavasti ja myös terävöityivät löytämään ilmiselvän virheen. Aluksi selitettiin, että Bergurin Rosan vanhemmat olivat aiheuttaneet onnettomuuden, jossa Steini vammautui loppuiäkseen. S. 373 kuitenkin todetaan: "Bergurin isä oli ajanut humalassa hänen päälleen." Onkohan tämä kirjailijan vai suomentajan töppi? -No sattuuhan sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti